Location via proxy:   [ UP ]  
[Report a bug]   [Manage cookies]                

Artikkelit kirjoittajalta Sakari Rehell

Aira Kokko, Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Jarmo Laitinen, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Juha Tiainen, Harri Vasander. Suoluontotyyppien uhanalaisuus.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Suoluonnon muutosten takia monet soiden luontotyypit ovat uhanalaistuneet. Vuonna 2018 valmistuneessa Suomen luontotyyppien uhanalaisuuden arvioinnissa suoluontoa tarkasteltiin ja arvioitiin kahdella hierarkiatasolla. Yhtäältä tarkasteltiin suokasviyhteisöjä, joita voidaan luokitella suotyypeiksi. Toisaalta tarkasteltiin useiden suotyyppien muodostamia laajempia suokokonaisuuksia eli suoyhdistymiä sekä useista erillisistä suolaikuista muodostuvia maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoja (Kaakinen ym. 2018a, b). Soiden luokiteltuja kasviyhteisöjä kutsutaan suotyypeiksi (Eurola ym. 2015, Kaakinen ym. 2018b, Laine ym. 2018). Yhdellä suolla on yleensä useiden, jopa kymmenien eri suotyyppien kasvillisuutta. Suokasviyhteisöjen pääryhmiksi katsotaan kasvitieteellisessä suoluokittelussa korvet, rämeet, nevat ja letot, mutta myös luhtaja lähdekasvillisuus (Eurola & Kaakinen 1978, Eurola ym. 2015, ks. Soiden kasvillisuus). Luhdat ja lähteiköt vaihettuvat ilman selvää rajaa vesiluontotyyppeihin. Luontotyyppien uhanalaisuusarvioinnissa lähteikköluontotyypit on käsitelty ja arvioitu sisävesiluontotyyppien yhteydessä (Lammi ym. 2018). Luhdat ja lähdekasvillisuus mainitaan myös uusimmissa metsätieteellisissä suotyyppioppaissa (esim. Laine ym. 2018). Eri päätyyppiryhmiin kuuluva suokasvillisuus muodostaa myös yhdistelmätyyppejä: neva- ja lettokorpia sekä neva- ja lettorämeitä. Suoyhdistymä on yhtenäinen suoalue, jossa on eri suotyypeistä koostuvia osia (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962, Kaakinen ym. 2018b). Suoyhdistymätyypit jakautuvat ilmastollisiin ja paikallisiin tyyppeihin. Ilmastollisista suoyhdistymätyypeistä keidassoiden eli kohosoiden esiintyminen painottuu eteläisen Suomen muuta Suomea kuivempaan ja lämpimämpään ilmastoon, kun taas aapasoiden esiintyminen painottuu pohjoisen Suomen kosteaan ja viileään ilmastoon (Ruuhijärvi 1960, Eurola 1962). Myös rinnesuot vaativat viileän ja kostean ilmaston (Havas 1961), ja palsasoita esiintyy vain pohjoisimmassa Lapissa, missä on tarpeeksi kylmää paikallisen ikiroudan syntymiselle (Kaakinen ym. 2018b). Paikallisia suoyhdistymätyyppejä ovat rannikkosuot, boreaaliset piensuot ja tunturisuot, joiden ominaispiirteet ja esiintyminen riippuvat enemmän paikallisista olosuhteista kuin ilmastosta (Kaakinen ym. 2018b). Maankohoamisrannikon soiden kehityssarjoja syntyy, kun maata kohoaa Pohjanlahden rannikolla vähitellen merenpinnan yläpuolelle (Rehell ym. 2012, Laitinen 2013). Sarjan nuorimmat suot lähinnä meren rantaa ovat tyypillisesti luhtia ja vanhimmat suot ovat kehittyneet aapa- tai keidassoiksi (Kaakinen ym. 2018b).

  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Laitinen, Oulun yliopisto Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi
Jarmo Laitinen, Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Juha Tiainen, Harri Vasander. Soiden eliölajit ja niiden uhanalaisuus.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Suot ovat hyvin monimuotoisia elinympäristöjä (ks. Soiden kasvillisuus, s. 141). Niillä vaihtelevat sekä märkyys että ravinteisuus ja niiden seurauksena myös avoimuus ja puustoisuus. Lisäksi suurilmastollisten erojen vuoksi suot ovat erilaisia Etelä- ja Pohjois-Suomessa. Ojitus hävittää useimmat luonnontilaisten soiden piirteet hyvin tehokkaasti, mutta jopa korostaa joitain piirteitä. Ojitus on myös keskittynyt erityisesti reheville sekä puustoisille soille ja toisaalta Etelä- ja Keski- Suomeen (ks. Soiden käyttö Suomessa, s. 115, ja Suoluontotyyppien uhanalaisuus, s. 149). Kun vielä erilaisille eliölajiryhmille hyvin erilaiset elinympäristön ominaisuudet ovat tärkeitä, soiden ja niiden ojituksen merkitys eliölajeille ja niiden uhanalaisuudelle riippuu voimakkaasti tarkasteltavasta lajiryhmästä (Aapala 2001b). Ojituksen yleinen vaikutus on, että se samankaltaistaa soita ja siksi hävittää suoluonnolle ominaista monimuotoisuutta.

  • Laitinen, Oulun yliopisto Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi
Sakari Rehell. Ilmastotekijöiden ja vesitalouden vaikutus minerotrofisten rimpipintojen esiintymiseen boreaalisissa suosysteemeissä.
English title: The effect of climate factors and catchment area on the occurrence of minerotrophic wet level in boreal mire systems.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijä

Tässä tutkimuksessa selvitetään ilmastotekijöiden (lämpötilasta riippuvat muuttujat sekä sadannan ja haihdunnan erotuksena saatava ominaisvalunta) ja paikallisten hydrologisten tekijöiden (veden pääsy valuma-alueelta suolle sekä suon pinnan kaltevuus) vaikutusta pohjoisissa suosysteemeissä esiintyvän minerotrofisen rimpipinnan määrään ja rakenteeseen. Aluksi asiaa lähestytään teoreettisesti tarkastelemalla suosysteemien tasolla ns. diplotelmisen mallin mukaisia soiden hydrologian peruskaavoja, joilla kuvataan minerotrofisen rimpipinnan osuuden olevan suoraan verrannollinen valuma-alueelta tulevan valunnan määrään ja kääntäen verrannollinen kaltevuuteen. Tämän jälkeen tarkastellaan eri ilmastovyöhykkeillä olevien laajojen, luonnontilaisten suosysteemien joukkoa. Näillä on havaittu, että aapasoiden ja keidassoiden vyöhykkeiden rajan arvoja viileämmillä seuduilla minerotrofisen rimpipinnan osuus kasvaa suoraviivaisesti ominaisvaluntaarvojen kasvaessa, mutta etelämpänä, lämpimämmällä alueella tällaista riippuvuutta ei ole. Aivan etelärannikon lämpö-oloja vastaavissa olosuhteissa havaittiin, että suhteellisen vähäsateisilla Itämeren rannikon läheisillä seuduilla minerotrofisen rimpipinnan osuus on selvästi suurempi kuin sateisemmilla seuduilla. Kun kasvukausi on riittävän pitkä ja kostea, keidassuomassiivit estävät minerotrofisen rimpipinnan leviämisen. Tulosten mukaan pitkällä aikajaksolla ilmaston lämpeneminen tulee pienentämään aapasoiden rimpipintaisten osien laajuutta riippumatta mahdollisesti lisääntyvästä sadannasta. Paikallisista hydrologisista tekijöistä tarkasteltiin aapasoiden reunaojitusten vaikutuksia keskiboreaalisella vyöhykkeellä. Satunnaisotoksen perusteella arvioitiin sitä, kuinka suuri osa aapasoiden valuma-alueiden vesistä pääsee keskiosien rimpisille ns. vastaanottajaosille ja kuinka suuri osa menee ojia myöten muualle. Tulokset osoittivat, että tämän vyöhykkeen kaikista aapasoiden rimpipintaisista osista noin puolet on hävinnyt tai tulee häviämään lähitulevaisuudessa pelkästään suosysteemien reunoilla olevien ojitusten vaikutuksesta. Vanhojen ja uusien ilmakuvien vertailu tuki teoreettisen tarkastelun perusteella tehtyä arviota. Rimpipinnat näyttävät supistuneen siten, että aapasoiden keskiosien rimpialueet ovat reunoilta muuttuneet välipintarahkasammalten peittämiksi. Tällainen rimpien umpeenkasvu keskiosistaan ojittamattomissa suosysteemeissä tulee todennäköisesti jatkumaan vielä ainakin joitakin kymmeniä vuosia, vaikka uusia ojituksia ei tehtäisi.

  • Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, Oulu Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi (sähköposti)
Sakari Rehell, Raimo Heikkilä. Aapasoiden nuoret sukkessiovaiheet Pohjois-Pohjanmaan maankohoamisrannikolla.
English title: Young successional stages of aapa mires on the land uplift coast of northern Ostrobothnia, Finland.
Original keywords: Aapasuo; soiden ekohydrologia; soiden sukkessio; soiden kehitysvaiheet; soiden kasvillisuusgradientit; kronosekvenssi; maankohoamisrannikot
English keywords: peatland; aapa mire; ecohydrology; successional stages; vegetation gradients; chronosequence; land uplift coast
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
Maankohoamisesta johtuvan rannansiirtymisen tuloksena on Perämeren rannikolle syntynyt aapasoiden nuorista kehitysvaiheista koostuvia sukkessiosarjoja. Ne ovat ekologisesti ja tieteellisesti arvokkaita ekosysteemejä, jotka ovat ainutlaatuisia maailmassa. Näiden soiden ekologiaa ja nykyistä tilaa on kuitenkin tutkittu verrattain vähän. Tämän tutkimuksen tavoitteena oli tuottaa tietoa aapasoiden nuorten kehitysvaiheiden suojeluarvon ja niiden säilymiseen liittyvien uhkien arviointiin ja selvittää soistumiseen liittyviä syitä sekä kasvillisuuden ekologisten vaihtelusuuntien ilmenemistä hydrologialtaan erilaisissa osissa suoaltaita. Tässä tutkimuksessa esitetään tuloksia nuorten (alle 2000 vuotta), luonnontilaisten aapasoiden määrän arvioinnista ja niiden kasvillisuuskartoituksesta kahdelta laajimmalta yhtenäiseltä aapasoiden sukkessiosarja-alueelta Perämeren rannikolla. Alueista toisen maaperä on moreenivaltainen ja toisen hiekkavaltainen. Tulokset osoittivat, että aapasoiden kehitysvaiheissa on suuri osa lettomaisia ja keskiravinteisia nevoja ja vain hyvin rajallinen määrä rahkasammalten kasvusta eroaa rämeiden sukkession alkuvaiheiden kehityksestä. Aapasoiden sukkessiosarjat ulottuvat koko valuma-alueen soistumiseltaan useiden satojen hehtaarein alueelle. Hydrologialtaan erilaiset valuma-alueen osat kehittyvät yhdessä muodostaen yhden kokonaisuuden. Vedenjakajien tuntumassa primääristä soistumista ilmenee pienien painanteiden ja lampien soistumisena, missä rahkasammalten kasvu painanteiden yli on hyvin nopeaa. Valuma-alueen alajuoksun osissa primääristä soistumista tapahtuu laajoilla märillä luhdilla, jossa veden virtaus on voimakasta. Myöhempi suon kehitys, jossa tapahtuu mm. ympäröivien kangasmetsien soistumista näyttää johtavan aapasuokompleksin muodostumiseen, jossa reunaosat ovat rahkasammalen vallitsemia ja keskusosat rimpipintaisia. Tulokset osoittavat, että nuorten aapasoiden suojelussa olisi olennaista kiinnittää huomiota soistuvien valuma-alueiden hydrologian säilyttämiseen. Valitettavasti hyvin harvat tällaisista valuma-alueista ovat enää nykyisin luonnontilaisia.
  • Rehell, Sakari Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, PL 81, FI-90101, Oulu, Finland. e-mail: sakari.rehell@metsa.fi Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo (sähköposti)
  • Heikkilä, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
Jarmo Laitinen, Sakari Rehell, Antti Huttunen, Teemu Tahvanainen. Suomen suosysteemit - erityistarkastelussa aapasuot ja niiden vedenvirtauskuviointi.
English title: Mire systems in Finland - special view to aapa mires and their water-flow pattern.
Avainsanat: mire classification; raised bog; aapa mire; groundwater; mire hydrology; aerial photograph interpretation; peatland morphology; slope fen
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
An attempt is made in this paper to create two consistent mire typologies, i.e. 1) the Combined Finnish Mire Typology covering all possible mire areas in Finland and 2) the Mire Water Flow Typology for boreal, zonal mire systems, i.e. aapa mires and raised bogs. Furthermore, larger groundwater recharge-discharge patterns concerning mires and the biological significance of morphologic and hydrologic mire classifications are discussed. Zonal mire systems from raised bogs to aapa mires are described as a dominance-based continuum. Local mire systems are subdivided according to factors that impede the formation of mire massifs, which are the essential morphological units of zonal mire systems. Smaller-scale mire units for aapa mires and the acrotelmic flow pattern are presented on the basis of a typical mid-boreal aapa mire system with a raised bog, based on the aerial photograph interpretation. The discussion of the groundwater recharge-discharge pattern and the biological significance of morphologic and hydrologic mire classifications is based on literature.
  • Laitinen, University of Oulu, Department of Biology, Botany, P.O.Box 3000, FI-90014, Finland Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo (sähköposti)
  • Rehell, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Huttunen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Tahvanainen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
Jarmo Laitinen, Sakari Rehell, Antti Huttunen, Seppo Eurola. Arokosteikot: ekologia, esiintyminen ja suojelutilanne Pohjois-Pohjanmaalla ja Kainuussa.
English title: Aro wetlands: ecology, occurrence and conservation in north-central Finland.
Avainsanat: Nature conservation; aapa mire; ecological gradient; Finnish mire site type system; groundwater; mire complex; peatland morpology; seasonal drought; wetland classification
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
The present paper introduces and describes a poorly known wetland type – aro wetland – in well permeable mineral soil substratum in Northern Ostrobothnia and Kainuu (between 64° – 66° N lat.). Field observations (linked with the interpretation of aerial photographs) were made in 32 localities, whose conservation status is presented. We define boreal aro wetlands ecologically as a seasonal wetland type of their own which occur on well-drained mineral soil, which are mainly characterised by treeless, mire expanse fen vegetation and in which the peat accumulation is (almost) totally hampered by the vigorous decomposition of the organic matter resulting from an extremely unstable water regime (flood and seasonal drought) and small plant production. Aro wetlands in the western part of the study area occur on sandy substratum (the largest in parts of mire complexes split by ancient raised beach ridges), whereas in the eastern part the aro wetlands known so far are small pond-like depressions in till substratum. Carex lasiocarpa (mostly) dominates the vegetation on sandy substratum. Juncus filiformis and Carex nigra are typical, and Rhynchospora fusca and Molinia caerulea a bit rarer. Sphagnum cover is usually minimal. Considering aro wetlands an extreme case of suo (mire) makes the stability of water regime (stable – unstable) a direction of variation in the traditional Finnish mire site type system, which is based on several ecological gradients.
  • Laitinen, University of Oulu, Department of Biology, Botany, P.O.Box 3000, FI-90014, Finland Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo (sähköposti)
  • Rehell, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Huttunen, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
  • Eurola, Sähköposti: ei.tietoa@nn.oo
Tapio Lindholm, Ilkka Immonen, Sakari Rehell. Suoseura Hossan maisemissa 16.–17.8.2017.
Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
  • Lindholm, Suomen ympäristökeskus (SYKE), Suojelualueverkostot Sähköposti: tapio.lindholm@ymparisto.fi (sähköposti)
  • Immonen, Sähköposti: ii@nn.fi
  • Rehell, Metsähallitus, luontopalvelut, Oulu Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pirkko Kortelainen, Hannu Marttila, Mika Nieminen, Tiina M. Nieminen, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Tapani Sallantaus, Sakari Sarkkola, Juha Tiainen, Jukka Turunen, Samu Valpola, Harri Vasander, Tuija Vähäkuopus, Kari Minkkinen. Ojituksen vaikutus luonnon monimuotoisuuteen, ilmastoon ja vesistöihin – yhteenveto.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

.

  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Kortelainen, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pirkko.kortelainen@syke.fi
  • Marttila, Oulun yliopisto Sähköposti: hannu.marttila@oulu.fi
  • Nieminen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: mika.nieminen@luke.fi
  • Nieminen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: tiina.m.nieminen@luke.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Sallantaus, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: tapani.sallantaus@syke.fi
  • Sarkkola, Luonnonvarakeskus Sähköposti: sakari.sarkkola@luke.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Turunen, Geologian tutkimuskeskus Sähköposti: jukka.turunen@gtk.fi
  • Valpola, Geologian tutkimuskeskus Sähköposti: samu.valpola@gtk.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi
  • Vähäkuopus, Geologian tutkimuskeskus Sähköposti: tuija.vahakuopus@gtk.fi
  • Minkkinen, Helsingin yliopisto Sähköposti: kari.minkkinen@helsinki.fi
Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Hannu Hökkä, Aira Kokko, Kari Minkkinen, Merja Myllys, Pekka Punttila, Juhani Päivänen, Sakari Rehell, Jukka Turunen, Samu Valpola, Tuija Vähäkuopus. Soiden käyttö Suomessa.
Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Hökkä, Luonnonvarakeskus Sähköposti: hannu.hokka@luke.fi
  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Minkkinen, Helsingin yliopisto Sähköposti: kari.minkkinen@helsinki.fi
  • Myllys, Luonnonvarakeskus Sähköposti: merja.myllys@luke.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Päivänen, Helsingin yliopisto Sähköposti: juhani.paivanen@helsinki.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Turunen, Geologian tutkimuskeskus Sähköposti: jukka.turunen@gtk.fi
  • Valpola, Geologian tutkimuskeskus Sähköposti: samu.valpola@gtk.fi
  • Vähäkuopus, Geologian tutkimuskeskus Sähköposti: tuija.vahakuopus@gtk.fi
Jarmo Laitinen, Paavo Ojanen, Kaisu Aapala, Juha-Pekka Hotanen, Aira Kokko, Pekka Punttila, Sakari Rehell, Juha Tiainen, Harri Vasander. Soiden kasvillisuus.
Tiivistelmä | Näytä lisätiedot | Artikkeli PDF-muodossa | Tekijät

Suoluonto on hyvin vaihtelevaa, koska suolla vaihtelevat märkyys ja ravinteisuus ja niiden seurauksena myös puustoisuus. Suoluonnon tärkein säätelijä on märkyys – lähellä maanpintaa oleva vedenpinta. Vaikka kaikki suot ovat märkiä, suon märkyys myös vaihtelee paljon. Kuivimmillaan suo muistuttaa kivennäismaan metsää, ja usein suo vaihettuukin saumattomasti ympäröiväksi metsäksi. Märimmillään suo muistuttaa jo matalaa vesistöä ja vaihettuu rantakosteikoihin ja vesistöihin. Suo voi olla ravinteisuudeltaan rehevä tai karu. Rehevässä ääripäässä suolle valuu ravinteikasta vettä ympäristöstä tai kasvillisuus saa ohuen turvekerroksen läpi ravinteita ravinteikkaasta kivennäismaasta. Karussa ääripäässä turvetta on kertynyt niin paksu kerros, että kasvien juuret eivät yllä ottamaan ravinteita alla olevasta kivennäismaasta. Myöskään ympäristöstä ei valu ravinteikasta vettä suon reunaa korkeammaksi kohonneelle suon keskiosalle, ja kasvillisuus on sadeveden mukana tulevien ravinteiden varassa. Lisäksi turpeen kertyminen ja suon läpi virtaavan veden väheneminen happamoittavat turvetta, mikä vaikeuttaa kasvien ravinteiden ottoa. Ravinteisuuden ja märkyyden lisäksi aluskasvillisuuden kasvuoloihin vaikuttaa valon määrä, jota säätelee puuston varjostus. Runsaspuustoisimmat suot ovat varjoisia ja reheviä kuusi- ja lehtipuuvaltaisia korpia tai karumpia mäntyvaltaisia rämeitä. Mitä märempi ja karumpi suo on, sitä vähäisempää puusto on. Märimmät suot ovat ravinteisuudesta riippumatta puuttomia lettoja ja nevoja. Karuimmilla puustoisilla soilla kasvaa niin kitukasvuinen ja harva männikkö, ettei se käytännössä varjosta aluskasvillisuutta. Ojitus vähentää suoluonnon vaihtelua. Kun suo ojitetaan metsätaloutta varten, märkyyden vaihtelu vähenee ja jäljelle jää ravinteisuuden vaihtelu. Tällöin suo alkaa kehittyä aluskasvillisuudeltaan kivennäismaan metsää muistuttavaksi turvekankaaksi. Myös metsänhoito ja hakkuut muuttavat kasvillisuutta. Jos suo raivataan maataloutta varten, kuivatuksen lisäksi suo muokataan viljelyyn sopivaksi kalkituksin ja lannoituksin ja suokasvillisuus raivataan viljelykasvien tieltä. Turpeennostoa varten suo raivataan kasvittomaksi turvekentäksi.

  • Laitinen, Oulun yliopisto Sähköposti: jarmo.laitinen@oulu.fi
  • Ojanen, Helsingin yliopisto Sähköposti: paavo.ojanen@helsinki.fi
  • Aapala, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: kaisu.aapala@syke.fi
  • Hotanen, Luonnonvarakeskus Sähköposti: juha-pekka.hotanen@luke.fi
  • Kokko, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: aira.kokko@syke.fi
  • Punttila, Suomen ympäristökeskus Sähköposti: pekka.punttila@syke.fi
  • Rehell, Metsähallitus Luontopalvelut Sähköposti: sakari.rehell@metsa.fi
  • Tiainen, Luonnonvarakeskus / Helsingin yliopisto Sähköposti: ext.juha.tiainen@luke.fi
  • Vasander, Helsingin yliopisto Sähköposti: harri.vasander@helsinki.fi

Click this link to register to Suo - Mires and peat.
Jos olet rekisteröitynyt käyttäjä, kirjaudu sisään tallentaaksesi valitsemasi artikkelit myöhempää käyttöä varten.
Kirjautumalla saat tiedotteet uudesta julkaisusta
Valitsemasi artikkelit