Noottikriisi

Noottikriisi on Suomen ja Neuvostoliiton välisissä suhteissa vuonna 1961 tapahtuneesta poliittisesta kriisistä käytetty nimitys. Noottikriisi alkoi 30. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton jätettyä Suomelle nootin, jossa se YYA-sopimukseen vedoten esitti konsultaatioita ”toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan liitto­tasa­vallan ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhan johdosta”. Nootti kytkeytyi samana vuonna tapahtuneeseen Berliinin kriisiin. Noottia edelsi aiemmin samana vuonna tapahtunut NATO:n Itämeren komentoalueen perustaminen, johon Tanska oli suostunut.

Urho Kekkonen ja Leonid Brežnev 23. marraskuuta 1960 Kekkosen valtiovierailulla Neuvostoliittoon.

Nootin luovuttaminen

Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko luovutti nootin Moskovassa Suomen suurlähettiläälle Eero A. Wuorelle. Wuori pyysi nootin julkistamisen lykkäämistä, kunnes presidentti Kekkonen olisi ehtinyt palata Yhdysvaltain-matkaltaan takaisin Suomeen. Gromyko vastasi: ”Kyllä he asian jo tietävät”. Suomen kommunisteille oli viikkoa aiemmin vuodettu tietoja, joiden mukaan Neuvostoliiton sekaantuminen presidentinvaaleihin olisi syksyllä odotettavissa ja että kriisin purkaminen onnistuisi ainoastaan Urho Kekkosen näyttävällä matkalla Moskovaan, josta oli määrä palata ”voittajana” kotiin.

Gromykon 16. lokakuuta 1961 Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) keskuskomitealle lähettämässä kirjeessä sanottiin: ”Suomen hallitukselle lähetettävä nootti asettaa Neuvostoliiton ulkoministeriön mielestä presidentti Kekkosen vastustajat ja maan taantumukselliset piirit vaikeaan tilanteeseen, (piirit) jotka vastustavat Saksan kanssa tehtävää rauhansopimusta ja jotka pyrkivät oikeuttamaan saksalaisen militarismin ja revansismin. Nootti auttaa Suomessa niitä voimia, jotka vastustavat militarismin elvyttämistä Länsi-Saksassa ja jotka kannattavat Suomen nykyistä ulkopoliittista linjaa.” Presidentti Kekkonen oli matkoilla Yhdys­valloissa ja parhaillaan Havaijilla Mauin saarella, kun tieto nootista levisi julkisuuteen. Mukana olleen R. R. Seppälän mukaan Kekkonen ei vaikuttanut yllättyneeltä, kun hänelle kerrottiin nootista, vaan hän lähti uimaan. Kun Kekkonen oli muutamaa päivää ennen nootin tuloa keskustellut Yhdysvaltain presidentti John F. Kennedyn kanssa Washingtonissa, tämä viittasi YYA-sopimuksen mukaisten konsultaation mahdollisuuteen. Kekkonen vastasi, että ei ole syytä kiirehtiä tapahtumien edelle, ja vakuutti Suomen tuntevan asemansa.

Kekkonen osasi siis odottaa noottia. Paikallinen KGB-päällikkö V. V. Genikov (oikea nimi Vladimir Ženihov) oli esitellyt asian hänelle ennen Amerikan-matkaa. Nootin tultua Kekkonen vältti tarkoituksellisesti diplomaattisten asiakirjojen vaihtoa Neuvostoliiton kanssa ja lähetti siksi ulkoministeri Ahti Karjalaisen Havaijilta Moskovaan, jotta noottiin ei tarvitsisi vastata kirjallisesti. Ilta-Sanomissa oli 2. marraskuuta 1961 Kekkosen New Yorkissa antama lausunto, joka teki Veikko Vennamon mukaan selväksi, että Kekkonen oli ennakolta koko prosessista tietoinen – varmasti lopputuloksestakin. Kekkonen palasi Suomeen 3. marraskuuta ja piti aiheesta radio- ja televisiopuheen 5. marraskuuta 1961.

Tuure Junnilan vuonna 1962 pamfletissaan Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna esittämän tulkinnan mukaan nootti oli neuvostojohdon mittatilaustyönä valmistama ja tähdätty suoraan Honka-liiton kaatamiseen. Hannu Rautkallion^{lähde tarkemmin?} mukaan Kekkonen oli suunnitellut nootin yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Viktor Vladimirovin mukaan nootin tarkoituksena oli kääntää vaalikampanja Honka-liitolle epäedullisten ulkopoliittisten ongelmien suuntaan ja antaa Kekkoselle aihe hajottaa eduskunta ja osoittaa, että hän kykenee selvittämään konfliktitilanteet idänsuhteissa.

Historiantutkija Timo Soikkanen kirjoitti vuonna 2003 ilmestyneessä ulkoministeriön historiassa (Presidentin ministeriö: Ulkoasiainhallinto ja ulkopolitiikan hoito Kekkosen kaudella, I osa 1956–69), että ulkoministeriön valtiosihteeri Jaakko Hallama olisi heti nootin tultua omin päin – salassa tasavallan presidentiltä ja valtioneuvostolta – esittänyt Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläälle pyynnön, että sotilasliitto Naton neuvosto antaisi julkilausuman, jonka mukaan Nato ei olisi uhkana Suomelle tai Suomen kautta Neuvostoliitolle. Soikkasen mukaan Hallama otti näin uransa kannalta valtavan riskin, koska asian paljastuminen olisi merkinnyt Hallamalle hänen uransa loppua. Useimmat Hallaman työtoverit – muiden muassa suurlähettiläs Ilkka Pastinen – ovat kuitenkin pitäneet Soikkasen väitteitä täysin epäuskottavina ja mielikuvituksellisina. Pastisen mukaan Hallama oli luonteeltaan päinvastoin äärimmäisen varovainen.

Karjalaisen matka Moskovaan

Ulkoministeri Karjalainen matkusti Moskovaan 10. marraskuuta 1961 ja neuvotteli seuraavana päivänä Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromykon kanssa. Neuvotteluissa olivat mukana suurlähettiläs Eero A. Wuori, valtiosihteeri Jaakko Hallama, jaostosihteeri Ilkka Pastinen, lehdistöattasea Antti Karppinen ja tulkki, konsuli Kustaa Loikkanen. Kokouksessa ei ollut mukana suomalaisia sotilashenkilöitä.

Kokouksessa mukana ollut varaulkoministeri Sobolev keskusteli 15. marraskuuta 1961 Ison-Britannian Moskovan-suurlähettilään Frank Robertsin kanssa todeten että selostus Ahti Karjalaisen ja Andrei Gromykon keskusteluista oli puhtaasti suomalaisten laatima dokumentti, myös mainiten sen, että Neuvostoliitto oli kiinnostunut Suomesta ”poliittisesti” eikä sotilaallisesti.

Eduskunnan hajottaminen

Kekkonen hajotti eduskunnan 14. marraskuuta 1961 ja määräsi uudet vaalit helmikuuksi. Kekkonen piti Jyväskylässä 19. marraskuuta puheen, jossa hän perusteli melko avoimesti eduskunnan hajottamista.

Kekkonen sanoi perusteluissaan näin:

»Oli mahdollista joko hyväksyä ehdotus ja aloittaa sotilasneuvottelut tai kiistää sodanuhkan olemassaolo ja kieltäytyä neuvotteluista taikka hajottaa eduskunta, jotta voitaisiin mahdollisimman pian saada kansan vastaus siihen, jatketaanko ystävällismielistä ulkopolitiikkaa vai ei.»

Hannu Rautkallion mukaan puolueen politbyroo ja valtion turvallisuuskomitea KGB olivat tehneet jo vuoden 1960 aikana ennakkovalmisteluja turvatakseen Kekkosen vallan Suomessa.

Neuvostoliiton suurlähetystön vuosikatsauksessa vuonna 1961 todettiin, että suunnitelman tarkoituksena oli ”Honka-liiton ratkaiseva heikentäminen, jota varten kohdistettuna iskuna olivat eduskunnan hajottaminen ja presidentin­vaalien kanssa samaan aikaan pidetyt eduskuntavaalit”. Toimintakertomus jatkaa:

”Sitä varten maalaisliittolaiset (Urho Kekkonen) tarvitsivat vakuuttavan tekosyyn eduskunnan hajottamista varten, joka peittäisi vaalimanööverin. Tekosyynä käytettiin noottiamme 30. lokakuuta.”

Kekkonen matkustaa Novosibirskiin

Kekkonen ja Nikita Hruštšov tapasivat 24. marraskuuta 1961 Novosibirskissa, minkä seurauksena konsultaatioista luovuttiin. Kekkonen sanoi tuolloin Hruštšoville, että ”nootti on auttanut häntä suuresti” ja että ”suunnitelmat ovat sujuneet hyvin”. Tulkkina toimi Ženihov.

Suurvaltapolitiikka

Vuosi 1961 oli kylmän sodan kuuminta aikaa. Neuvostoliitto oli yrittänyt 1958 saada länsijoukot pois Berliinistä ehdottamalla kaupungin muuttamista kansainväliseksi vapaakaupungiksi. Pian tämän epäonnistuttua alettiin Länsi- ja Itä-Berliinin rajalla rakentaa ”fasismin vastaista suojamuuria”. Berliinin muuri nousi pystyyn loppukesästä 1961 ja siitä tuli kylmän sodan näkyvin symboli. Tällä välin Yhdysvaltain tukemat joukot olivat nousseet maihin Sikojenlahdella Kuubassa. Myöhemmin suurvaltojen välit olivat vähällä kiristyä sodan asteelle Kuuban ohjuskriisin aikaan lokakuussa 1962.

Vuoden 1957 Sputnik 1 -avaruuslento tarkoitti myös, että Neuvostoliitolla oli kantoraketti, joka pystyi viemään ydinaseen mihin tahansa maapallon kolkkaan. Neuvostoliitto antoi ymmärtää ohjusvalmiutensa olevan parempi kuin se todellisuudessa olikaan. Neuvostoliitto aloitti elokuussa 1961 kahden kuukauden ydinkoesarjan Novaja Zemljalla joka huipentui historian suurimpaan ydinkokeeseen 30. lokakuuta, samana päivänä, jolloin nootti­kriisi alkoi.

Esimerkiksi Max Jakobson ja Alpo Rusi ovat liittäneet nootin ja Suomen tilanteen osaksi maailmanpolitiikkaa vuonna 1961. Hannu Rautkallio ja Viktor Vladimirov ovat kirjoittaneet, että Neuvostoliiton nootti ei johtunut kansainvälisen tilanteen kärjistymisestä, vaan se oli tarkoitettu Kekkoselle sisäpoliittiseksi aseeksi. Hieman noottikriisin jälkeen, 17. joulukuuta 1961 loikannut Anatoli Golitsyn kertoi lännessä, että Kekkonen oli suunnitellut nootin yhdessä neuvostoliittolaisten kanssa. Kun Yhdysvaltain suurlähettiläs valotti tilannetta Kekkoselle vajaa kuukausi loikkauksen jälkeen, Kekkosen reaktio hämmästytti amerikkalaiset. Hän ei kiistänyt väitettä, vaan totesi joutuvansa ajoittain työssään tilanteisiin, ”joita on mahdotonta puolustaa jälkikäteen”^{lähde tarkemmin?}

SKP:n myöhemmän puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan Neuvostoliiton kommunistisen puolueen politbyroon jäsen, myöhempi pitkäaikainen Neuvostoliiton puoluejohtaja Leonid Brežnev oli viitannut Länsi-Saksan taholta ilmenneeseen sotilaalliseen uhkaan vieraillessaan SKP:n edustajakokouksessa huhtikuussa 1960, puolitoista vuotta ennen nootin lähettämistä. Brežnev oli johtanut kokoukseen osallistunutta Neuvostoliiton kommunistisen puolueen valtuuskuntaa ja kyseessä oli hänen ensimmäinen vierailunsa Suomessa. Brežnev lausui puheessaan, että ”Länsi-Saksan hallitsevien piirien politiikka lietsoo Euroopan tilannetta kireäksi ja on pahana kantona kaskessa rauhanpyrkimysten tiellä”. Toisaalta Brežnev oli puheessaan antanut tunnustuksen Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden myönteiselle kehitykselle ja J. K. Paasikiven elämäntyölle, mutta ei maininnut lainkaan Urho Kekkosta, joka oli kuitenkin ollut Suomen presidenttinä jo neljä vuotta. Saarisen mukaan Brežnevin puhe oli osoitus NKP:n sisällä jo tuolloin käynnissä olleesta uudistusmielisten ja vanhoillisten välisestä valtataistelusta, jossa lopulta vanhoilliset, kovan linjan kannattajat pääsivät Brežnevin johdolla niskan päälle. Kekkosen ”unohtuminen” Brežnevin puheesta olisi Saarisen mielestä voinut johtua siitä, että NKP:ssa Kekkosta ei vielä pidetty kyllin vahvana Suomen politiikan johtohahmona.

Suomen asema

Vuonna 1960 perustettiin niin sanottu Honka-liitto. Kekkosen vastainen asevelihenkinen ryhmä kokosi voimansa vuoden 1962 presidentin­vaaleihin nostaakseen presidentiksi oikeuskansleri Olavi Hongan. Honka-liiton muodostamisessa olivat keskeisimmin mukana SDP:n Väinö Leskinen, Olavi Lindblom, Kaarlo Pitsinki ja Väinö Tanner, Kokoomuksen Tuure Junnila, Pientalonpoikien Puolueen Veikko Vennamo ja Ruotsalaisen Kansanpuolueen Nils Meinander.

Berliinin tilanteen nopea kiristyminen elokuun alkupuolella 1961 Berliinin muurin rakentamisen vuoksi huolestutti Suomen puolustusvoimien korkeinta upseeristoa. Kun Miettusen hallitus käsitteli iltakouluistunnossaan vuoden 1962 budjetin puolustusmäärärahoja, se kutsui kuultavakseen yleisesikunnan päällikön, kenraaliluutnantti Tauno Viljasen 9. elokuuta. Viljanen totesi Berliinin tilanteen voivan kehittyä sellaiseksi, että Neuvostoliitto esittäisi Suomelle YYA-sopimukseen perustuvia konsultaatioita. Tällaisessa tapauksessa olisi Viljasen mukaan kyettävä osoittamaan, että Suomi pystyy puolustamaan aluettaan omin voimin, ja niinpä hän vaati puolustusmäärärahojen lisäämistä erityisesti ilma­torjunnan osalta. Berliinin muurin rakentamisen aiheuttama kriisi jatkui lokakuun loppuun saakka, koska elokuussa USA lähetti Länsi-Berliiniin ylimääräisen jalkaväkidivisioonan, joka järjesti suuren sotilasparaatin ja piti taisteluharjoituksia Tiergartenin alueella. Nootti lähetettiin Suomelle sen jälkeen, kun USA:n armeijan ja neuvosto­armeijan taistelupanssarivaunut olivat olleet 32 tunnin ajan vastakkain Checkpoint Charlien kohdalla moottorit käynnissä. Sitä ennen USA:n taistelupanssarit varustettiin puskulevyillä, ja Länsi-Berliiniin sijoitettujen USA:n joukkojen komentaja uhkasi puskea nurin koko Berliinin muurin. Suomessa puolustusneuvosto asetti pääesikunnan ja ulkoministeriön edustajista kootun työryhmän selvittämään YYA-sopimuksen 1. ja 2. artiklojen merkityksen vallitsevassa ulkopoliittisessa tilanteessa.^lähde?

Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko luovutti nootin sotilaallisesta konsultaatiosta Suomen Moskovan suurlähettiläälle Eero A. Wuorelle 30. lokakuuta. Suomalaiset kommunistit olivat saaneet nootista tiedon jo viikkoa aikaisemmin. Nootissa ilmoitettiin Neuvostoliiton ja Varsovan liiton maiden ryhtyneen toimiin puolustusvalmiutensa nostamiseksi ja vaadittiin YYA-sopimuksen sotilaallisen artiklan mukaisia neuvotteluja.

Suurimmaksi osaksi nootti käsitteli Saksan liittotasavallan sotilaallista varustautumista ja sen pyrkimystä lähentymiseen Tanskan ja Norjan kanssa. Jossakin määrin nootti oli varoitus myös Ruotsille. Suomeen viitattiin vain ohimennen tekstin lopulla, jossa todettiin vain lyhyesti, että Suomessa oli ”tiettyjä piirejä”, jotka olisivat pyrkineet muuttamaan Suomen ulkopoliittista suuntausta pois Paasikiven-Kekkosen linjalta, ja että eräät suomalaiset sanomalehdet levittivät vaarallista ”sotapsykoosia”. Presidenttiehdokkaana olleen Olavi Hongan nimeä ei mainittu nootissa lainkaan, eikä häneen siinä muutenkaan viitattu. Myöskään tulossa olleista Suomen presidentinvaaleista nootissa ei puhuttu.^lähde? SKP:n myöhemmän puheenjohtajan Aarne Saarisen mukaan viittaukset Suomen sisäpolitiikkaan liitettiin nootin tekstiin SKP:n johdon − puheenjohtaja Aimo Aaltosen ja pääsihteeri Ville Pessin − aloitteesta.

Sotilaallisista konsultaatioista luovuttiin 24. marraskuuta lopulta Novosibirskissä Kekkosen ja Hruštšovin kesken käydyissä neuvotteluissa. Samana päivänä Olavi Honka luopui ehdokkuudestaan presidentin­vaaleissa.

Tieto Olavi Hongan luopumisesta presidenttiehdokkuudestaan tuli kesken huipputason neuvotteluiden, vaiheessa jossa neuvottelut olivat jo edistyneet varsin pitkälle. Puheessaan Nikita Hruštšov oli todennut oikeistoryhmien ja tannerilaisten Suomessa harjoittaman toiminnan herättävän levottomuutta Venäjällä.

Noottikriisin lauettua uskottiin Suomessa yleisesti, että Hruštšov olisi asettanut Hongan luopumisen presidenttiehdokkuudestaan ehdoksi konsultaatioiden perumiselle, koska tiedote neuvottelujen tuloksesta annettiin 25. marraskuuta, jolloin Honka oli jo tehnyt päätöksensä.

Tosiasiassa Kekkosen ja Hruštšovin neuvottelut olivat päättyneet jo yli puoli vuorokautta ennen kuin Honka teki ratkaisunsa. Tieto Hongan luopumisesta saavutti Kekkosen tämän ollessa lähdössä paluumatkalle Novosibirskistä eikä Kekkonen ilahtunut kuulemastaan^lähde?.

Tulkintoja

Jo vuonna 1962 tulkittiin, että Neuvostoliitto oli lähettänyt nootin vaikuttaakseen Suomen presidentinvaaliin ja oman suosikkinsa pitämiseksi vallassa. Suosituimman näkemyksen mukaan Kekkonen tilasi nootin pysyäkseen vallassa.

Kekkonen oli suunnitellut huhtikuussa 1961 Ahti Karjalaisen, Arvo Korsimon ja V. J. Sukselaisen kanssa eduskunnan hajottamista vaikuttaakseen Hongan takana olevaan liittoumaan.^lähde? Erityisesti pyrittiin lyömään kiilaa SDP:n ja Kokoomuksen väliin, jotta nämä joutuisivat kilpailemaan vaaleissa keskenään.^lähde? Hongan luovuttua ehdokkuudesta Kekkonen sai 111 valitsijamiestä ja voitti presidentinvaalin 199 äänellä. Honka-liitossa näkyvästi mukana olleet Tuure Junnila ja Veikko Vennamo putosivat eduskunnasta vuoden 1962 vaaleissa. SDP kärsi murskaavan tappion menettäen kymmenen eduskuntapaikkaa, Väinö Leskisen asema puolueessa heikkeni, ja puolueen puheenjohtaja Väinö Tanner jätti politiikan lopullisesti. Varsinkin Maalaisliiton niin sanottu K-linja näki eduskunta- ja presidentinvaalien tulokset äänestäjien tuomiona Honka-liitolle.

Hruštšovin mukaan nootti oli sotilaspiirien hanke, vaikka konsultaatioon ei osallistunut ainuttakaan sotilasta, vaan operaatio oli ulkoministeriön järjestämä.^lähde? Suomi oli Neuvostoliiton luoteisosan strategisten kohteiden, kuten Leningradin ja Murmanskin välittömässä läheisyydessä. Yhdysvaltain ensimmäiset ballistiset ohjukset oli otettu palvelukseen 1960, mutta suurin osa ydinpelotteesta oli edelleen raskaiden strategisten pommikoneiden varassa. On spekuloitu, että Neuvostoliitto olisi neuvotteluissa luultavasti pyrkinyt saamaan Suomeen tutka-asemia ja ilmatorjuntaohjuksia, mahdollisesti hävittäjätukikohdan.^lähde?

Noottikriisin tapahtumat aikajärjestyksessä

• 10. lokakuuta 1961: Presidentti Kekkonen lähti kolme viikkoa kestävälle valtiovierailulle Kanadaan ja Yhdysvaltoihin.
• 16.–17. lokakuuta 1961: Kekkonen keskusteli Washingtonissa Yhdysvaltain presidentin John F. Kennedyn ja ulkoministeri Dean Ruskin kanssa. Keskustelujen päätteeksi annetussa julkilausumassa Yhdysvallat ilmoitti kunnioittavansa Suomen harjoittamaa puolueettomuuspolitiikkaa.
• 30. lokakuuta 1961: Neuvostoliiton ulkoministeri Andrei Gromyko luovutti Moskovassa Suomen suurlähettiläälle Eero A. Wuorelle nootin, jossa Neuvostoliitto kiinnitti huomiota Saksan liittotasavallan lisääntyneeseen sotilaalliseen toimintaan Itämeren alueella ja ehdotti Suomelle YYA-sopimuksen toiseen ja kolmanteen artiklaan perustuen ”konsultaatioita toimenpiteistä molempien maiden rajojen puolustuksen turvaamiseksi Saksan (liittotasavallan) ja sen kanssa liitossa olevien valtioiden taholta ilmenevän sotilaallisen hyökkäyksen uhkan johdosta”. Presidentti Kekkonen sai tiedon nootista ollessaan lepäilemässä Havaijilla. Presidentti jatkoi alkuperäistä vierailuohjelmaansa nootista huolimatta, mutta seurueeseen kuulunut ulkoministeri Ahti Karjalainen palasi heti Suomeen.
• 1. marraskuuta 1961: Kekkonen piti Los Angelesin World Affairs Councilin päivällisillä puheen, jossa hän totesi, ettei nootti ollut tuonut mitään uutta Suomen ja Neuvostoliiton välisiin suhteisiin, vaan se heijastaa Euroopassa vallitsevaa jännitystä. Samana päivänä Helsinkiin saapunut ulkoministeri Karjalainen ilmoitti presidentin pitävän radio- ja televisiopuheen palattuaan Suomeen.
• 3. marraskuuta 1961: Presidentti Kekkonen palasi Suomeen. Hän tapasi samana päivänä Tamminiemessä pääministeri Martti Miettusen ja ulkoministeri Karjalaisen ja kertoi näille valmistelevansa puhetta, jossa hän ilmoittaisi kieltäytyvänsä konsultaatioista ja luopuvansa presidenttiehdokkuudesta.
• 5. marraskuuta 1961: Kekkonen piti radio- ja televisiopuheen, jossa hän vetosi Suomen puolueettomuuspolitiikan puolesta eikä pitänyt tarpeellisena tutkia, ovatko YYA-sopimuksen vaatimat neuvotteluedellytykset olemassa. Kekkonen ei kuitenkaan ilmoittanut luopuvansa presidenttiehdokkuudesta.
• 6. marraskuuta 1961: Ulkoministeri Karjalainen tapasi Neuvostoliiton Suomen suurlähettilään Aleksei Zaharovin. Karjalainen ehdotti keskustelua ulkoministeri Gromykon kanssa nootin poliittisesta puolesta ja sotilaallisten konsultaatioiden lykkäämistä tuonnemmaksi. Kekkosen ja Karjalaisen tavoitteena oli käynnistää keskustelu neuvostojohdon kanssa vain nootin poliittisista syistä ja välttää keskustelua sodan uhasta ja sotilaallisesta puolesta. Kekkonen totesi 7. marraskuuta Suomen sotilasjohdolle, että sotilaalliset ongelmat eivät olleet nootin pääsyy, vaikka tilanne olikin muutoin sotilaallinen. Hän määräsi sotilasjohdon pysymään sivussa neuvotteluista ja kielsi myös varotoimien käynnistämisen varuskunnissa.
• 10. marraskuuta 1961: Ulkoministeri Karjalainen lähti neuvottelumatkalle Moskovaan.
• 11. marraskuuta 1961: Karjalainen neuvotteli ulkoministeri Gromykon kanssa Moskovassa. Gromyko totesi, että Neuvostoliiton sotilasjohto oli jo pitkään vaatinut sotilaallisia konsultaatioita Suomen kanssa ja että maan poliittinen johto oli kuitenkin tähän asti torjunut nämä vaatimukset, koska se luotti Suomen ulkopolitiikan johtoon. Karjalainen ehdotti neuvotteluja noottiin johtaneista poliittisista syistä. Gromyko vaati Suomelta jotain nopeaa poliittista näyttöä Suomen ulkopoliittisen linjan jatkuvuudesta, jotta sotilaskonsultaatioita ei tarvitsisi aloittaa. Karjalainen ehdotti, että eduskuntavaalien aikaistaminen heinäkuulta helmikuulle 1962 voisi olla tällainen näyttö.
• 12. marraskuuta 1961: Karjalainen palasi Suomeen ja selosti neuvottelujen tuloksia presidentti Kekkoselle ja eduskuntaryhmille.
• 14. marraskuuta 1961: Presidentti Kekkonen hajotti eduskunnan ja määräsi uudet vaalit pidettäväksi 4. helmikuuta 1962.
• 15. marraskuuta 1961: Neuvostoliiton apulaisulkoministeri Vasili Kuznetsov ilmoitti Suomen suurlähettiläälle Wuorelle, että eduskuntavaalien aikaistaminen ei yksin riitä vaan tarvitaan vielä kiireellisiä neuvotteluja, koska kansainvälinen tilanne oli nootin luovuttamisen jälkeen edelleen kiristynyt muun muassa Saksan liittotasavallan ja Tanskan suunnittelemien yhteisten sotaharjoitusten vuoksi.
• 17. marraskuuta 1961: Suurlähettiläs Wuori sai vihjeen, että presidentti Kekkosen pitäisi matkustaa viikon päästä Novosibirskiin tapaamaan Nikita Hruštšovia. Wuori saapui samana iltana Helsinkiin ja neuvotteli Tamminiemessä Kekkosen, Miettusen ja Karjalaisen kanssa.
• 18. marraskuuta 1961: Suomen hallitus ehdotti, että presidentti Kekkonen saapuisi tapaamaan Hruštšovia noottikriisin selvittämiseksi. Suurlähettiläs Zaharov vahvisti 19. marraskuuta Hruštšovin olevan valmis tapaamiseen.
• 22. marraskuuta 1961: Presidentti Kekkonen lähti neuvottelumatkalle Novosibirskiin. Ahti Karjalaisen mukaan ilmapiiri Helsingissä oli sellainen, että Kekkosen lähtö päärautatieasemalta olisi voinut kerätä sinne suuret ihmisjoukot laulamaan isänmaallisia virsiä vuoden 1939 syksyn tavoin. Tämä olisi vaikeuttanut Kekkosen neuvotteluja, niinpä presidentin seurue matkasi autoilla Helsingistä ensin Loviisaan, jossa Kekkonen tapasi veljensä Jussi Kekkosen, ja sitten Luumäelle, jossa seurue nousi Moskovan junaan. Moskovasta seurue jatkoi 23. marraskuuta matkaa lentokoneella Novosibirskiin.
• 23. marraskuuta 1961: K.-A. Fagerholm ehdotti poikkeuslakia Kekkosen uudelleen valitsemiseksi.
• 24. marraskuuta 1961: Kekkonen ja Hruštšov neuvottelivat koko päivän Novosibirskissä. Kekkonen ehdotti, että Neuvostoliitto luopuisi konsultaatioista sotapsykoosin lisääntymisen estämiseksi. Kekkosen mielestä Suomen puolueettomuuspolitiikka tarjosi riittävät turvallisuustakeet Neuvostoliitolle. Hruštšovin mukaan nootti ei johtunut luottamuspulasta Suomea kohtaan, vaan Saksan liittotasavallan kasvaneesta sotilaallisesta uhasta. Hruštšovin mukaan läntinen sotilasliitto Nato oli joutumassa Saksan ohjaukseen, ja hän oli erityisen huolissaan Saksan sotilasyhteistyöstä Tanskan ja Norjan kanssa. Hruštšov ilmoitti Neuvostoliiton luottavan täysin presidentti Kekkoseen ja ehdotti sitten, että tämän luottamuksen vuoksi sotilaallisia konsultaatioita siirrettäisiin pidettäväksi vasta, jos siihen ilmenee akuuttia tarvetta. Hruštšov arvosteli lisäksi Väinö Tannerin ja Väinö Leskisen toimintaa ja väitti heidän olevan elvyttämässä vanhaa aseveljeyttä Saksan kanssa ja toimivan Neuvostoliittoa vastaan.
• 25. marraskuuta 1961: Olavi Honka luopuu presidenttiehdokkuudesta. Päätös oli itsenäinen, sillä Neuvostoliitto ei ollut asettanut tätä ehdoksi konsultaatioista luopumiselle. Samana päivänä Kekkonen palasi Novosibirskistä Moskovaan ja söi lounasta presidentti Leonid Brežnevin seurassa Kremlissä.
• 26. marraskuuta 1961: Presidentti Kekkonen palasi Suomeen ja piti kello 21.00 radio- ja televisiopuheen, jossa hän ilmoitti, että Neuvostoliitto oli luopunut vaatimasta konsultaatioita. Kekkonen sanoi Neuvostoliiton luottavan Suomen politiikkaan, mutta lisäsi samalla: ”Jos me omalla toiminnallamme aiheutamme sen, että luottamus loppuu, syy on meidän.”

Katso myös

• Yöpakkaset

Lähteet

• Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika: 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 300–334. Otava 2001, Helsinki, ISBN 951-1-16581-X.
• Rautkallio, Hannu: Novosibirskin lavastus: Noottikriisi 1961. Tammi, Helsinki, 1992, ISBN 951-310-023-5
• Vladimirov, Viktor: Näin se oli... Muistelmia ja havaintoja kulissien takaisesta diplomaattitoiminnasta Suomessa 1954–84. Otava, Helsinki, 1993. ISBN 951-1-12681-4
• Junnila, Tuure: Noottikriisi tuoreeltaan tulkittuna. WSOY, 1962
• Junnila, Tuure: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan. Alea-Kirja, 1985. ISBN 951-9429-06-9
• Karjalainen, Ahti - Tarkka, Jukka: Presidentin ministeri: Ahti Karjalaisen ura Urho Kekkosen Suomessa. Otava 1989. ISBN 951-1-08892-0
• Nootti 30.10.1961 Neuvostoliiton hallitukselta Suomen hallitukselle
• Vennamo, Veikko: Kekkos-diktatuurin vankina. Gummerus. ISBN 951-20-3237-6
• Teerijoki, Kaisu-Maija – Nenonen, Ilkka: Historian suursanakirja. WSOY, 1998. ISBN 951-0-22044-2
• Suomi, Juhani: Kriisien aika: Urho Kekkonen 1956−1962. Helsinki: Otava 1992. ISBN 951-1-11580-4
• Keskinen, Tuomas, : Aika sotia – aika sopia: Väinö Leskinen 1917–1972. Tammi, 1978. ISBN 951-30-4454-8
• Saarinen, Aarne − Peltoniemi, Pentti: Kivimies. Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13926-6.

Aiheesta muualla

• Noottikriisi. YLEn Elävä arkisto.
• Finlandia-katsaus 570 (1961): Pres. Kekkosen paluu Novosibirskistä marraskuussa 1961, 3:13 filmin alusta. Elonet.
• Alpo Rusin näkemys noottikriisistä. (Arkistoitu – Internet Archive)
• Notkrisen hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)