Ortodoksinen kirkko

Ortodoksinen kirkko (kreik. ορθός+δόξα, orthos+doksa, ’oikea’ ja ’katsomus’) on kristillinen kirkko, johon kuuluu noin 260 miljoonaa ihmistä. Suurin osa maailman ortodoksisista paikalliskirkoista sijaitsee Venäjällä, Balkanin niemimaalla ja Lähi-idässä.

Ortodoksinen kirkko
Hallinto	episkopaalisuus
Johtaja	patriarkka Bartolomeos I (primus inter pares)
Toiminta-alue	Lähi-itä, Balkan, Itä-Eurooppa
Perustettu	1. vuosisata, Jerusalem, Rooman valtakunta
Kirkosta irtautuneet	Orientaaliortodoksiset kirkot
Jäseniä	260 miljoonaa
Infobox OKVirheellinen NIMI-arvo

Andrei Rubljovin 1400-luvulla maalaama Pyhän Kolminaisuuden ikoni.

Ortodoksinen kirkko ei ole samalla tavoin yhtenäisen keskusvallan yhdistämä kuin esimerkiksi katolinen kirkko, vaan pikemminkin eri paikalliskirkkojen yhteenliittymä, jossa paikalliskirkot ovat kirkolliskokousten ja sakramenttien kautta yhteydessä keskenään. Ortodoksiseen kirkkoon kuuluu viisitoista itsenäistä paikalliskirkkoa. Ortodoksisten kirkkojen ryhmään voidaan laskea ortodoksisen kirkon lisäksi orientaaliset ortodoksiset kirkot sekä itäsyyrialainen Idän apostolinen kirkko.

Itäisen kirkon liturgiset muodot kehittyivät Bysantin aikana. 1400-luvulta alkaen Venäjästä ja Venäjän ortodoksisesta kirkosta muodostui ortodoksisen kirkon keskus. Suomen ortodoksisella kirkolla on yli 50 000 jäsentä.

Historia

Varhainen historia

Ortodoksinen kirkko katsoo olevansa alkuperäinen katolinen ja apostolinen kirkko, joka toimi 300-luvulta lähtien Rooman valtionkirkkona. Valtionkirkolla oli viisi patriarkkaa viidessä kaupungissa: Roomassa, Antiokiassa, Aleksandriassa, Jerusalemissa ja Konstantinopolissa (nykyinen Istanbul).

Ortodoksisesta kirkosta on ennen käytetty myös nimeä kreikkalaiskatolinen kirkko, mutta nykyään tällä nimellä voidaan tarkoittaa myös katolisen kirkon itäistä bysanttilaista riitusta noudattavia uniaattikirkkoja erotukseksi läntisestä eli roomalaiskatolisesta haarasta.

Bysantin kirkko

Pääartikkeli: Bysantin kirkko

Kristillisyys oli keskeinen osa Itä-Rooman eli Bysantin valtakunnan kulttuuria ja yhteiskuntaa, ja kirkko oli Bysantin keisarikunnan vaikutusvaltaisimpia toimijoita. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli ”sinfoniaksi” tai ”harmoniaksi”. Kirkko muuttui vähitellen keisarin kirkoksi, ja keisarilla oli merkittävä rooli kirkkopolitiikassa ja myös opillisissa kysymyksissä. Kirkko ja valtio näkivät itsensä ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.

Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä ortodoksisessa kirkossa. Bysantin kirkon hengellisiä keskuksia olivat erityisesti luostarit, joissa Bysantin henkinen perintö elää yhä edelleen.

Ortodoksisen ja orientaalisten kirkkojen ero alkoi tapahtua 400–500-luvuilla, jolloin orientaaliset ortodoksiset kirkot alkoivat irtautua Itä-Rooman valtionkirkon kristologisista linjauksista. Kyseessä oli kiista kahden Kristuksen olemusta käsittelevän näkemyksen välillä: patriarkka Nestorioksen kristologisen näkemyksen mukaan Kristus oli erikseen jumalallinen ja inhimillinen olento, kun taas ortodoksisten kirkkojen näkemys oli, että Kristus on samanaikaisesti jumala ja ihminen. Orientaaliset kirkot kuten Armenian apostolinen kirkko ja Egyptin koptilainen kirkko omaksuivat oman monofysiittisen tulkintansa, joka korosti Kristuksen jumaluutta. Kun Bysantti islamin levitessä menetti alueita kasvavalle kalifaatille, orientaaliset kirkot joutuivat Bysantin vaikutuspiirin ulkopuolelle.

Suuri skisma

Pääartikkeli: Suuri skisma

Vuoden 1054 tapahtumiin kulminoituneessa Suuressa skismassa läntiset ja itäiset paikalliskirkot erosivat toisistaan erillisiksi tunnustuskunniksi eli paavin johtamaksi katoliseksi kirkoksi ja idän ortodoksiseksi kirkoksi. Skismaan vaikutti merkittävästi erimielisyys Nikean uskontunnustuksen sanamuodoista: niin sanottu filioque-kiista. Lännen kirkko lisäsi uskontunnustukseen sanan (lat. Filioque eli ja Pojasta) eli sen näkemyksen mukaan Pyhä Henki oli lähtöisin Isästä ja Pojasta. Idän patriarkaatit eivät hyväksyneet tätä muutosta. Jo ennen filioque-kiistaa olivat idän ja lännen kirkot kehittyneet eri suuntiin. Teologisessa ajattelussa oli eroja. Lisäksi poliittinen kehitys Rooman valtakunnassa johti erilaisiin näkemyksiin muun muassa paavin asemasta. Valtakunnan keskus oli siirtynyt Roomasta Konstantinopoliin. Lopulta jännitteet olivat niin suuret, että paavin lähettämä legaatti ja Konstantinopolin patriarkka julistivat toisensa 1054 kirkonkiroukseen eli anateemaan. Kirkonkiroukset olivat voimassa vuoteen 1965 asti.

Kirkon leviäminen

Ikonostaasi Romaniassa.

Ortodoksinen kirkko levisi Bysantin valtakunnan alueelta lähetystyön kautta pääasiassa itään. 1000-luvulla kirkon vaikutus ulottui jo Unkariin, Puolaan, Baltiaan, Ukrainaan, Valko-Venäjälle ja Venäjälle. Myös Suomen itäiset osat aina Päijät-Hämeeseen asti olivat sen vaikutuspiirissä ennen katolista invaasiota sisämaahan 1300-luvun alussa. Konstantinopolin kukistuttua vuonna 1453 Venäjästä muodostuikin ortodoksisen kirkon kannalta merkittävä keskus, ”kolmas Rooma”. Venäjältä ortodoksisuus levisi 1700- ja 1800-lukujen aikana Kiinaan, Koreaan, Japaniin ja Alaskaan.

1900-luku

1900-luvulla ortodoksinen kirkko koki suuria muutoksia: kirkko hävisi lähes tyystin Vähästä-Aasiasta, Balkanin alueen kirkot organisoituivat uudella tavalla, Venäjän vallankumous muutti kirkon asemaa Venäjällä ja läntisessä maailmassa ortodoksien piiriin syntyi diaspora.

Venäjän ortodoksinen kirkko

Kristus Vapahtajan katedraali Moskovassa.

Venäjän ortodoksisen kirkon historiassa kääntyi uusi lehti, kun Vladimir Lenin Venäjän vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen erotti kirkon valtiosta ja koulun kirkosta. Aluksi bolševikit suhtautuivat uskontoon harmittomana taikauskona, joka vähitellen tieteen edetessä tulisi häviämään. Vuonna 1921 suhtautuminen kuitenkin muuttui ja puolue omaksui uuden ”taistelevan ateismin” ja ”taistelevan materialismin” periaatteet, joiden perusteella aloitettiin laaja uskonnonvastainen propagandakampanja.

Vuoden 1929 jälkeen Neuvostoliitossa alkoi laajamittainen uskontojen vainoaminen. Valtaosa eri uskontojen papistosta joko lähetettiin vankileireille tai teloitettiin ja monet pakenivat maasta. Kaikki löyhästi määritelty ”uskonnollinen propaganda” kiellettiin, mukaan lukien raamattupiirit, uskonnolliset nuoriso- ja naisjärjestöt sekä uskontokuntien ylläpitämät kirjastot. Toisen maailmansodan aikana ortodoksinen kirkko otettiin mukaan Saksan vastaiseen sotaponnistukseen, ja uskontojen vaino laimeni. Vaikka jonkin verran kirkkoja avattiin uudelleen, ei valtion uskonnonvastainen asenne ratkaisevasti muuttunut.

Balkan ja Itä-Eurooppa

Ensimmäinen maailmansota johti Osmanien, Itävalta-Unkarin ja Venäjän valtakuntien häviämiseen ja siten myös muutoksiin alueen ortodoksisissa kirkoissa. Venäjän länsirajalla ortodoksiset vähemmistöt Suomessa, Virossa, Latviassa ja Liettuassa irtaantuivat omiksi autonomisiksi kirkoikseen, jotka Liettuaa lukuun ottamatta siirtyivät myös Moskovan patriarkaatin yhteydestä Konstantinopolin patriarkaatin alaisuuteen. Ekumeeninen patriarkaatti perusti myös Puolaan autokefalisen kirkon vuonna 1924 maan valkovenäläistä ja ukrainalaista vähemmistöä varten. Toisen maailmansodan jälkeen Moskova lakkautti Latvian, Liettuan ja Viron kirkkojen autonomian ja liitti Puolan kirkon itseensä, vaikka se sai uudelleen autokefalisen aseman vuonna 1948.

Balkanilla viisi serbialaista hiippakuntaa yhdistyi vuosina 1920–1922 Serbian patriarkaatiksi, jonka patriarkanistuin perustettiin Belgradiin. Myös romanialaiset hiippakunnat muodostivat vuonna 1925 Romanian patriarkaatin. Vuonna 1937 Konstantinopolin patriarkaatti tunnusti myös Albanian kirkon autokefalian.

Toisen maailmansodan jälkeen kommunistisessa Albaniassa kehotettiin punakaartilaisiksi puettuja koululaisia vandalisoimaan kirkkoja ja vuonna 1967 kiellettiin lainsäädännöllä kaikki uskonnonharjoittaminen. Tämän jälkeen maassa suljettiin yli 2 100 uskonnollista rakennusta. Erityisesti vuosien 1967 ja 1976 uskonnonvastaisissa kampanjoissa hyökkäykset järjestäytynyttä uskontoa ja uskovaisia vastaan olivat raaempia kuin missään muussa sosialistisessa valtiossa. Pappeja, munkkeja sekä nunnia teloitettiin ja vangittiin laajasti.

Muissa Itä-Euroopan kommunistisissa valtiossa kirkkoon ei kohdistunut samanlaisia vainoja. Jugoslaviassa ja Bulgariassa kirkko ja valtio erotettiin toisistaan, mutta Romaniassa kirkko pysyi edelleen sidoksissa valtioon. Serbiassa kirkko pystyi säilyttämään enemmän itsenäisyyttä Bulgariaan ja Romaniaan verrattuna. Balkanin alueen kirkot, Albaniaa lukuun ottamatta, kuitenkin olivat lojaaleja uusille vallanpitäjille ja vastavuoroisesti saivat ylläpitää teologisia oppilaitoksia ja julkaisutoimintaa.

Kommunismin romahtaminen Itä-Euroopassa hellitti valtion otetta alueen kirkoista ja loi uutta poliittista ja uskonnollista vapautta itäeurooppalaisille. Toisaalta esimerkiksi Virossa uusi tilanne on johtanut kiistoihin ekumeenisen ja Moskovan patriarkaatin välillä paikalliskirkon kanonisesta asemasta. Nykyisin maassa toimii sekä ekumeenisen patriarkaatin alainen autonominen kirkko, että Moskovan patriarkaatin alainen hiippakunta.

Yhdysvallat

Moskovan patriarkaatin alainen Aleuttien ja Pohjois-Amerikan hiippakunta huolehti 1900-luvun alkuvuosikymmeninä paitsi venäläisistä myös Yhdysvaltoihin muuttaneista serbialaisista, kreikkalaisista, syyrialaisista ja albanialaisista siirtolaisista. Tosin jotkin etniset ryhmät kutsuivat kotimaastaan papistoa pyytämättä lupaa yhdysvaltalaisilta piispoilta. Ensimmäinen yritys perustaa autonominen tai autokefalinen monietninen yhdysvaltalainen paikalliskirkko kaatui Venäjän vallankumouksen aiheuttamaan kaaokseen. Vuonna 1921 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkka Meletios IV perusti ”Etelä- ja Pohjois-Amerikan kreikkalaisen arkkihiippakunnan”, ja eri kansallisryhmät jakaantuivat edelleen perustaen omia ortodoksisia yhteisöjään.

Sekavaa tilannetta pyrittiin saamaan järjestykseen 1950-luvulta alkaen, kun ortodoksiset kirkot Yhdysvalloissa alkoivat tehdä yhteistyötä keskenään ja perustivat vuonna 1960 piispojen pysyvän yhteistyöelimen (engl. Standing Conference of Canonical Orthodox Bishops in the Americas, SCOBA). Moskovan patriarkka Aleksei julisti vuonna 1970 venäläisen hiippakunnan autokefalikseksi Amerikan ortodoksiseksi kirkoksi. Tämä herätti vastustusta ekumeenisessa patriarkaatissa, joka puolestaan ei myöntänyt autonomiaa kreikkalaiselle arkkihiippakunnalle.

Kreikka ja Turkki

Kreikan–Turkin sodan seurauksena lähes koko Vähän-Aasian kreikkalainen väestö pakeni Kreikkaan vuonna 1922 ja Konstantinopolin patriarkaatin jäsenistö väheni siten vain Istanbulin ja sen ympäristön kreikkalaiseen väestöön. Tämä väestö on nopeasti pienentynyt ja siihen kuuluu enää muutamia tuhansia ihmisiä. Ekumeenisen patriarkaatin alaisuudessa on myös useita ”diaspora”-hiippakuntia ja sopimuksella Kreikan hallituksen kanssa Kreikan saariston ortodoksinen väestö.

Toisen maailmansodan jälkeen suuri määrä kreikkalaisia muutti läntiseen Eurooppaan, Australiaan, Uuteen-Seelantiin ja Afrikkaan.

Afrikka

Itä-Afrikassa kreikkalaiset siirtolaiset ovat tuoneet kirkon yhteyteen suurehkon joukon alueen kantaväestöä, jolle ortodoksisuudella ei ole historiallista kolonialismin painolastia. Näitä ortodoksisia yhteisöjä on Ugandassa, Keniassa ja Tansaniassa, ja niissä toimii kasvava joukko kantaväestöstä noussutta papistoa.

Ortodoksinen diaspora

Ortodoksien osuus maailman väestöstä prosentuaalisesti.

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voimakkaan muuttoliikkeen seurauksena eri puolille maailmaa on syntynyt itäeurooppalaista alkuperää olevien ihmisten yhteisöjä ja siten myös ortodoksinen kirkko on levinnyt uusille alueille. Venäjän vallankumouksen seurauksena Länsi-Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan syntyi venäläisiä emigranttiyhteisöjä. Pariisissa vaikutti tämän vuoksi useita merkittäviä ortodoksiteologeja, jotka vaikuttivat merkittävästi myös ekumeeniseen liikkeeseen.

Vuonna 1922 syntyi myös ”Venäjän ortodoksinen pakolaiskirkko”, joka ei tunnustanut Neuvosto-Venäjällä toiminutta kirkkoa. Kirkko ei kuitenkaan koskaan saanut selvää kanonista asemaa, ja se palasi 2000-luvulla takaisin Moskovan patriarkaattiin. Samanlaisessa epäselvässä kanonisessa tilanteessa toimi myös Ukrainan pakolaiskirkko. Muut emigranttiryhmät perustivat ekumeenisen patriarkaatin alaisia seurakuntia ja hiippakuntia.

Kalenterikysymys

Vuonna 1924 ekumeeninen patriarkaatti ja pian joukko muita paikalliskirkkoja otti käyttöön uuden ”parannetun gregoriaanisen kalenterin”, mikä johti vaikeisiin kiistoihin Kreikassa, Romaniassa ja Bulgariassa ”uus-” ja ”vanhakalenteristien” välillä. Erityisesti Kreikassa osittain virallisen kirkon ylimitoitettujen vastatoimien seurauksena kalenterikysymyksen ympärille syntyneet ryhmät ovat kehittyneet kaikkea ekumeniaksi katsomaansa vastustavaksi ”oppositioksi”. Näiden ryhmien mukaan kalenteriuudistus avasi oven kirkon laajemmallekin uudenaikaistamiselle ja maallistumiselle. Jotkut äärimmäiset ryhmittymät ovat katkaisseet ehtoollisyhteyden ortodoksisten kirkkojen kanssa.

Yleensä maailman ortodoksiset kirkot noudattavat juliaanista kalenteria, jonka mukaan kirkon juhla-ajat määritellään. Se on tällä hetkellä 13 vuorokautta gregoriaanista kalenteria jäljessä. Autonomisista ortodoksikirkoista ainoastaan Suomen ortodoksinen kirkko noudattaa kokonaan gregoriaanista kalenteria.

Oppi

Pääartikkeli: Ortodoksinen teologia

Basileios Suuri, Johannes Krysostomos ja Gregorios Nazianzilainen 1400-luvun ikonissa.

Toisin kuin protestanttinen kristillisyys, ortodoksisuus ei perustu tunnustuksiin, vaan keskeistä on käsitys kirkosta oikean uskon ilmaisijana. Kirkon usko perustuu opinkappaleisiin eli dogmeihin, jotka puolestaan kirkon näkemyksen mukaan perustuvat suoraan Jumalan ilmoitukseen. Kirkon uskonkappaleet on määritelty seitsemässä ekumeenisessa kirkolliskokouksessa.

Ortodoksisessa, kuin myös katolisessa kirkossa Raamattuun perustuvien dogmien lisäksi kirkon traditiolla on merkittävä asema. Tämä traditio palautuu apostoliseen aikaan ja muodostaa kirkon näkemyksen mukaan Raamatun kanssa kirkon kokonaisuuden. Raamattu ja traditio on uskottu yksin ortodoksiselle kirkolle, joka tulkitsee niitä. Kirkko on kokonaisuudessaan erehtymätön oikean uskon suhteen. Merkittävä osa kirkon traditiota ovat myös kirkkoisien opetukset, joista erityisen arvossa pidettyjä ovat Gregorios Nazianzilainen, Basileios Suuri ja Johannes Krysostomos.

Jo varhain ensimmäisellä vuosituhannella ortodoksisen ja katolisen kirkon hallinnot alkoivat perustua erilaisiin ratkaisuihin, joiden on katsottu edustavan taustalla olevia erilaisia teologisia näkemyksiä. Keskeisimpiä näistä kysymyksistä on paavin asema kirkon päänä.

Ortodoksisessa kirkossa Neitsyt Marialla on erityinen asema esirukoilijana. Marian katsotaan olevan ainainen neitsyt ja ”uusi Eeva”, joka vastasi omasta tahdostaan myöntävästi ylienkeli Gabrielin esittämään kysyvään ilmoitukseen Jeesuksen syntymästä. Ortodoksit eivät tunnusta katolisen kirkon oppia Marian synnittömästä sikiämisestä ja suoraan taivaaseen nousemisesta.

Sakramentit

Ortodoksinen risti.

Ortodoksisessa kirkossa ei ole ehdotonta määritelmää sakramenttien määrästä, mutta usein niitä katsotaan olevan seitsemän: kaste, mirhavoitelu, ehtoollinen, katumus, pappeus, avioliitto ja sairaanvoitelu. Sakramentteja kutsutaan myös mysteerioiksi. Muita sakramenteiksi mainittuja ovat hautaus, kirkon vihkiminen, munkiksi vihkiminen ja vedenpyhitys. Sakramenteista ainoastaan kasteen voi hätätilanteessa suorittaa maallikko, muutoin ne toimittaa joko pappi tai piispa. Ortodoksisen näkemyksen mukaan eri kirkkojen välillä ei ole sakramenttiyhteyttä ja siksi niihin saavat osallistua vain ortodoksisen kirkon jäsenet.

Ortodoksisen kirkon jäseneksi tullaan kasteen ja mirhavoitelun sakramenttien kautta. Kasteessa ihminen syntyy uudelleen ja luopuu vanhasta elämästään. Kaste on ainutkertainen eikä kerran kastettuja ihmisiä kasteta uudelleen. Yleensä mirhavoitelu (läntisen kristillisyyden konfirmaatio) toimitetaan heti kasteen jälkeen. Siinä Pyhä Henki vuodatetaan kirkon jäseneen. Toisesta kristillisestä liikkeestä ortodokseiksi kääntyvät Pyhän Kolminaisuuden nimeen kastetut ihmiset liitetään kirkon jäsenyyteen mirhavoitelun kautta.

Katumus on sakramentti, jossa ihminen palaa Jumalan yhteyteen, johon hänet on kasteessa liitetty ja josta hän on erkaantunut väärien valintojensa vuoksi. Kirkon näkemyksen mukaan Jeesus antoi opetuslapsilleen käskyn syntien ”sitomisesta ja päästämisestä” (Joh. 20:22–23). Katumuksen sakramenttiin kuuluu syntien tunnustaminen ja anteeksiantorukous. Katumuksen sakramenttiin on tapana osallistua tarpeen mukaan, mutta erityisesti paastoaikoina.

Ortodoksisen kirkon keskeisin pyhä toimitus on ehtoollinen, joka käsitetään yhteydeksi Kristukseen. Ehtoollisesta osallisuuden kautta kirkon jäsenten katsotaan olevan yhteydessä paitsi Jumalan myös toistensa kanssa. Ehtoollisaineina käytetään hapatettua leipää ja viiniä, joiden katsotaan eukaristiassa muuttuvan Kristuksen ruumiiksi ja vereksi.

Ortodoksinen sairaanvoitelu on elämän ja parannuksen mysteerio. Mysteeriossa ihmiseen välittyy Jumalan parantava armo Pyhän Hengen siunaaman öljyn kautta. Mysteerio muodostuu rukouksista sakramenttiin osallistuvan puolesta, öljyn pyhityksestä ja varsinaisesta tapahtumasta, öljyllä voitelusta. Vanhan käytännön mukaisesti toimitukseen pitäisi osallistua seitsemän pappia, mutta nykyään se etenkin Suomessa, jossa ortodoksien ja etenkin pappien lukumäärä on vähäinen, toimitetaan vain yhden papin toimituksena. Sairaanvoitelu ei ole sama kuin katolisen kirkon aiempi niin sanottu viimeinen voitelu eli kuoleman mysteerio.

Papisto

Pääartikkeli: Ortodoksinen papisto

Papistoa ristisaatossa Ukrainassa.

Pappeus jakautuu ortodoksisessa kirkossa piispuuteen, pappeuteen ja diakoniuteen. Piispan vihkimisen toimittaa kolme piispaa ja papit ja diakonit vihkii piispa. Pappeudessa toteutuu apostolinen seuraanto. Papiksi voidaan vihkiä ”nuhteeton mies, joka on ennen papiksi vihkimystä avioitunut tai päättänyt elää naimattomana”. Naimattomalla tarkoitetaan joko munkkia tai selibaattilupauksen tehnyttä miestä. Piispojen tulee olla naimattomia tai leskiä. Ortodoksisessa kirkossa ei ole naispappeutta, vaikka on esitetty näkemyksiä, että aikaisemmin käytössä ollut diakonissan virka olisi ollut rinnastettavissa papistoon.

Avioliitto on perinteisesti laskettu seitsemän sakramentin joukkoon. Vihkitoimituksessa kahden ihmisen liitolle haetaan Jumalan siunausta ja vahvistusta. Vihkitoimitusta edeltää tavallisesti kirkollinen kihlaus.

Jumalanpalvelus

Traditiolla on merkittävä asema kirkon liturgisessa elämässä. Kirkon jumalanpalveluselämä koostuu erilaisista sykleistä, joihin kuuluvat päivittäiset, viikoittaiset ja vuosittaiset toimitukset sekä erilaiset jumalanpalvelustyypit. Jumalanpalveluskierron keskeisenä elementtinä on vuorokauden jumalanpalvelusrytmi muun muassa aamu- ja ehtoopalveluksineen. Tärkein kirkon palveluksista on liturgia eli ehtoollisjumalanpalvelus, joka toimitetaan ainakin sunnuntaisin ja juhlapäivinä, muun muassa luostareissa päivittäin. Jumalanpalveluksissa noudatetaan bysanttilaista perinnettä, jonka juuret voi nähdä juutalaisessa synagogajumalanpalveluksessa.

Kirkon organisaatio

Ortodoksinen kirkko muodostuu viidestätoista autokefalisesta eli itsenäisesti paikalliskirkosta. Ne ovat Konstantinopolin patriarkaatti, Aleksandrian patriarkaatti, Antiokian patriarkaatti, Jerusalemin patriarkaatti, Moskovan patriarkaatti, Georgian patriarkaatti, Serbian patriarkaatti, Romanian patriarkaatti sekä Bulgarian patriarkaatti, Tšekin ja Slovakian ortodoksinen kirkko, Kyproksen ortodoksinen kirkko, Kreikan ortodoksinen kirkko, Puolan ortodoksinen kirkko, Albanian ortodoksinen kirkko ja Amerikan ortodoksinen kirkko.

Kannatus ja tukialueet

Ortodoksisiin kirkkoihin kuului vuonna 2004 noin 10–15 prosenttia kristityistä. Ortodoksien lukumäärää koskevat arviot kuitenkin vaihtelevat runsaasti. Ortodoksisen kirkon kannatusalueet ovat pysyneet 1900-luvun mittaan samoina.

Suomen ortodoksinen kirkko

Pääartikkeli: Suomen ortodoksinen kirkko

Helsingin ortodoksisen seurakunnan pääkirkko on Uspenskin katedraali.

Suomen ortodoksisella kirkolla oli 53 871 jäsentä Suomessa vuonna 2022. Ulkomailla pysyvästi asuvia jäseniä on noin 2700. Kirkko on kuulunut Konstantinopolin ekumeeniseen patriarkaattiin autonomisena arkkipiispakuntana vuodesta 1923. Sen arkkipiispa on vuodesta 2001 ollut arkkipiispa Leo. Kirkko on Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ohella toinen Suomen kirkkokunnista, joilla on virallinen asema lainsäädännössä.

Ortodoksisuus levisi nykyisen Karjalan ja Kaakkois-Suomen alueelle 1000-luvulla Novgorodin ruhtinaskunnasta. Samalla vuosisadalla Karjala liitettiin löyhästi osaksi Novgorodin arkkihiippakuntaa. Novgorodilaiset lähetystyöntekijät perustivat mahdollisesti jo 1100-luvulla Laatokan saariin Valamon luostarin ja 1300-luvulla Konevitsan luostarin. 1500-luvulle tultaessa ortodoksisuus oli saavuttanut karjalaisten keskuudessa jo vakiintuneen aseman. Ortodoksisuuteen sekoittui kirkon vastustuksesta huolimatta aineksia esikristillisestä kansanuskosta.

Stolbovan rauhassa Karjala joutui Ruotsin vallan alle, mutta sen väestölle taattiin oikeus ortodoksisen uskonnon harjoittamiseen. Kuitenkin pian luterilainen puhdasoppisuus nousi valtakunnassa vallalle ja väestöä ryhdyttiin käännyttämään luterilaisuuteen. Valtiovallan määräyksestä ortodoksisen väestön oli osallistuttava luterilaisiin jumalanpalveluksiin ja ortodoksipappien sallittiin toimivan vain venäjänkielisen väestön keskuudessa. Turun rauhassa ortodoksiset alueet siirtyivät Venäjän hallintaan ja ortodoksisen kirkon asema parani. Haminan rauhan jälkeen ortodoksisia seurakuntia perustettiin muun muassa Helsinkiin. Vuodesta 1865 jumalanpalveluksia ryhdyttiin toimittamaan kirkkoslaavin sijaan kansankielellä suomeksi.

Suomen itsenäistyttyä vuonna 1917 Suomen ortodoksisesta kirkosta tuli itsenäinen kirkkokunta. Moskovan patriarkaatti antoi oman tunnustuksensa vuonna 1921. Suomen valtio kuitenkin halusi erottaa kirkon Moskovan vaikutuspiiristä, ja tämän vuoksi vuonna 1923 Konstantinopolin ekumeeninen patriarkaatti otti Suomen ortodoksisen kirkon yhteyteensä autonomisena kirkkona.

Toisen maailmansodan jälkeen Valamon munkkiluostari ja Lintulan nunnaluostari sijoitettiin Heinävedelle. Valtion varoin pystytettiin lukuisia kirkkoja ja rukoushuoneita eli tsasounia. Kuopioon sijoitettiin kirkollishallituksen virasto ja kirkkomuseo. Vuodesta 2018 arkkipiispanistuin on ollut Helsingissä. Kirkon pappisseminaari toimii Joensuussa. Julkisoikeudellisen asemansa vuoksi kirkolla on ollut vahva taloudellinen ja toiminnallinen asema. Ortodoksinen kirkko on saanut Suomen valtiolta 2010-luvulla tukea noin 2,2 miljoonaa euroa vuodessa.

Suomen ortodoksisen kirkon piispat ovat:

• korkeasti pyhitetty Helsingin ja koko Suomen arkkipiispa Leo
• korkeasti pyhitetty Kuopion ja Karjalan metropoliitta Arseni
• korkeasti pyhitetty Oulun metropoliitta Elia
• korkeasti siunattu Haminan piispa Sergei

Katso myös

• Ortodoksisen kirkon kanonit
• Luettelo Suomen ortodoksisista kirkoista
• Suomen ortodoksinen kirkkomuseo

Lähteet

• Arffman, Kaarlo: Kristinuskon historia. Helsinki: Edita, 2004. ISBN 951-37-4183-4
• Haldon, John: Bysantin historia. ((Byzantium. A History, 2000.) Suomennos: Kaisa Sivenius) Helsinki: Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-097-8
• Kärkkäinen, Tapani: Kirkon historia. Ortodoksin käsikirja. (2. painos) Ortodoksisen kirjallisuuden julkaisuneuvosto, 2008. ISBN 978-951-8979-27-5

Kirjallisuutta

• Piispa Arseni: Ortodoksinen sanasto. Helsingissä: Otava, 1999. ISBN 951-1-15657-8
• Repo, Mitro: Isä Mitron sanakirja. Ortodoksiset termit selityksineen. Helsinki: WSOY, 2007. ISBN 978-951-0-33100-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ortodoksinen kirkko Wikimedia Commonsissa

• Suomen ortodoksinen kirkko.
• Ortodoksi.net. Yksityishenkilöiden ylläpitämä tietosivu.
• Orthodox Church of America, OCA. (englanniksi)
• OrthodoxWiki. (englanniksi)
• Ortodoksiset hautaustavat (Arkistoitu – Internet Archive).