Pyöreä suppea etuvokaali

Pyöreä suppea etuvokaali on vokaaliäänne, joka esiintyy joissakin kielissä, muun muassa suomessa. Kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa eli IPA:ssa sen merkki on [y]. Suomessa sitä kirjoitetaan y-kirjaimella, ja se esiintyy sekä lyhyenä että pitkänä ja myös äy-, ey-, öy-, iy-, yi- ja yö-diftongeissa. Joissain muissa kielissä, esimerkiksi saksassa ja virossa, vokaali kirjoitetaan ü-kirjaimella. Suomen äännerakenteessa [y] kuuluu ä:n [æ] ja ö:n [ø] kanssa etuvokaalien ryhmään, ja sen takavokaalivastine on pyöreä suppea takavokaali [u]. Pyöreä suppea etuvokaali on yksi 16 kardinaalivokaalista.

IPA	[y]
X-SAMPA	y
IPA – Unicode	U+0079
Infobox OK

Ääntäminen

Vokaalia [y] määrittävät seuraavat foneettiset piirteet:

• Vokaali on etinen, koska kielen massa suuontelossa on suhteellisen edessä.
• Vokaali on suppea, koska kielen korkein kohta on lähes kitalaessa, muttei kuitenkaan niin lähellä, että syntyisi konsonantti.
• Vokaali on pyöreä, koska huulten asento on pyöreä, ei soikea. Huulet laventamalla saadaan [i]-vokaali.

Samoin kuin [j]-puolivokaali [i]-vokaalille ja [w]-puolivokaali [u]-vokaalille, niin [y]-vokaalilla on puolivokaalivastine: labiopalataalinen approksimantti [ɥ], joka esiintyy esimerkiksi ranskan sanassa huit /ɥit/ ja nuire /nɥiʁ/.

Esiintyminen

Toisin kuin [i] ja [u], jotka esiintyvät lähes kaikissa kielissä, [y] on harvinaisempi – mutta se silti löytyy maailman puhutuimpien kielien äännevarastoista. Kielikuntia, joissa [y] esiintyy useammin, ovat uralilaiset kielet (esim. suomi, viro, unkari, mari), turkkilaiset kielet, ja jotkut sinotiibetiläiset kielet.

Nykypäivän indoeurooppalaisissa kielissä [y]:tä ei liiemmin ole, paitsi germaanisissa kielissä (skandinavian kielet, saksa, muinaisenglanti – muinaisenglannin [y] muuttui myöhemmin [i]:ksi) ja ranskassa. Vokaalin esiintyminen ranskassa, jossa sitä pääasiassa kirjoitetaan yksin olevalla u-kirjaimella, on pitkäkestoisen äänisiirtymien ketjun lopputulos, sillä latinassa [y]:tä ei esiintynyt paitsi kreikasta lainatuissa sanoissa (esim. kreik. κρυπτή > lat. crypta /ˈkryp.ta/, myöhemmin /ˈkrip.ta/), ja silloinkin vain koulutettujen puheessa. Muinaiskreikassa [y] kirjoitettiin ypsilon-kirjaimella Υυ, sekä myöhemmässä kielen vaiheessa (koineessa) οι-diftongi, alkujaan [oi], muuttui myös [y]:ksi (jolloin itse sana κοινὴ koinē lausuttiin [cyˈni]) ja lopulta nykykreikan [i]:ksi.

Nykyenglannissa [y]-vokaalia ei ole itsenäisenä foneemina, mutta se esiintyy joissakin aksenteissa pitkän /uː/-vokaalin ääntämisasuna etenkin [j]:n jälkeen: few, foneemisesti /fjuː/, mutta esimerkiksi Lontoossa tai Liverpoolissa se voidaan ääntää [fjyː]. Huomattavasti useammassa aksentissa /uː/-vokaali (esim. goose /ɡuːs/) äännetään pyöreänä suppeana keskivokaalina [ʉː], joka suomalaisen korvaan saattaa kuulostaa [y]:ltä.

Kiinan useimmissa murteissa esiintyy myös [y]. Mandariinikiinan latinisoinnissa eli pinyinissä äännettä merkitään ü-kirjaimella (jonka päälle lisätään vielä toonimerkki, esim. 女 nǚ /ny²¹⁴/), tai tavun alussa olevan y-, j-, q- tai x-kirjaimen jälkeen pelkällä u-kirjaimella, esim. 於 yú /y³⁵/, 尋 xún /ɕyn⁵⁵/. Kantoninkiinan käytetyimmässä latinisoinnissa eli jyutpingissä [y] merkitään yu-kirjainyhdistelmällä, esimerkiksi itse kielen nimessä 粵語/粤语 jyut⁶ jyu⁵ /jyːt̚² jyː¹³/.

Lähteet

Vokaalit kansainvälisessä foneettisessa aakkostossa

	etinen		keskinen		takainen
suppea	i • y ɨ • ʉ ɯ • u ɪ • ʏ • ʊ e • ø ɘ • ɵ ɤ • o e̞ • ø̞ ə ɤ̞ • o̞ ɛ • œ ɜ • ɞ ʌ • ɔ æ • ɐ a • ɶ ɑ • ɒ
lähes suppea
puolisuppea
välinen
puoliväljä
lähes väljä
väljä