Wang Ming
Wang Ming (kiin. 王明, oikea nimi Chen Shaoyu, 陈绍禹; 23. toukokuuta 1904 Jinzhai, Anhui – 27. maaliskuuta 1974 Moskova, Neuvostoliitto) oli kiinalainen kommunistipoliitikko. Hän oli 1930-luvulla Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) ”internationalistisen” siiven johtohahmo ja Mao Zedongin tärkeä kilpailija. Wang kannatti kommunistisen internationaalin (Komintern) linjausten uskollista seuraamista ja neuvostoliittolaista puhdasoppista tulkintaa marxismi-leninismistä Maon omapäisemmän ”nationalistisen” linjan sijaan.[1][2][3]
Elämä
muokkaaWang sai sosialistisia vaikutteita käydessään koulua Wuhanin Wuchangissa, missä hän osallistui myös opiskelijapolitiikkaan. Hän liittyi kommunistiseen puolueeseen vuonna 1925.[2][1] Samana vuonna hän aloitti opinnot Shanghain yliopistossa ja osallistui Shanghaissa syntyneeseen anti-imperialistiseen liikehdintään.[2] Marraskuussa 1925 Wang matkusti KKP:n lähettämänä Moskovaan ja aloitti opinnot Sun Yat-sen -yliopistossa, jossa annettiin poliittista koulutusta kiinalaisille kommunisteille. Hänestä tuli yliopiston kiinalaisten opiskelijoiden johtaja ja rehtori Pavel Mifin henkilökohtainen suojatti.[2][1] Wang työskenteli vuosina 1927–1929 Kominternin virkailijana. Hän oli myös venäjän kielen tulkkina KKP:n puoluekokouksissa vuosina 1927 ja 1928.[2] Mifin tuella hän eteni nopeasti puolueen hierarkiassa.[1]
Wang ja hänen opiskelutoverinsa muodostivat tiiviin ryhmän, jota vastustajat myöhemmin kutsuivat ”Wang Mingin dogmaattiseksi ryhmäkunnaksi”. Vuoteen 1929 mennessä ryhmä hallitsi KKP:n osastoa Sun Yat-sen -yliopistolla.[1] Seuraavana vuonna Kiinaan palannutta Moskovassa opiskelleiden kommunistien ryhmää alettiin kutsua nimellä ”28 bolševikkia”.[2][1] Wangin johtama ryhmä haastoi puoluejohtaja Li Lisanin, ja Kominternia Kiinassa edustanut Mif asettui heidän tuekseen. Li joutui eroamaan tammikuussa 1931, jolloin useita Wangin ryhmän jäseniä valittiin KKP:n johtotehtäviin.[2] Wangista tuli keskuskomitean ja politbyroon jäsen.[1] Hän hoiti myös puolueen pääsihteerin tehtävää.[2] Wangin ryhmä dominoi KKP:n politiikkaa neljä vuotta, mutta Mao Zedongin ja Zhu Den johdolla Jiangxiin perustettu neuvostotasavalta muodosti kilpailevan valtakeskuksen puolueessa. Myöhemmässä KKP:n historiankirjoituksessa vaihetta on kutsuttu ”kolmanneksi vasemmistolaiseksi linjaksi”.[1][2] Tämän tulkinnan mukaan Wangin ryhmä halusi usuttaa maaseudulla toimineen puna-armeijan valtaamaan suurkaupungit, sillä neuvostoliittolaisten teorioiden mukaan kaupunkien työväestö oli välttämätön vallankumoukselle.[2]
Wang palasi jo marraskuussa 1931 Moskovaan, kun hänet nimettiin KKP:n edustajaksi Kominterniin.[1] Hän jätti KKP:n johdon seuraajiensa Zhang Wentianin, Qin Bangxianin ja Shen Zeminin käsiin. Wang valittiin vuonna 1933 Kominternin toimeenpanevaan komiteaan (IKKI) ja vuonna 1935 sen puhemiehistöön. Kominternin julistettua voimaan fasismia vastaan suunnatun kansanrintamapolitiikan Wang laati vuoden 1935 ”elokuun 1. päin manifestin”, jonka mukaan KKP:n tulisi muodostaa aiemman vihollisensa Kuomintangin kanssa yhteisrintama Japania vastaan. Pitkän marssin aikana useat Wangin tukijoista siirtyivät Maon kannattajiksi, ja Mao sai tammikuussa 1935 otteen puolueen johdosta. Wang ja Mao kiistelivät tämän jälkeen siitä, miten yhteisrintamapolitiikkaa tulisi toteuttaa. Wangin mukaan KKP:n tuli asettua Kuomintangin alaisuuteen Neuvostoliiton toiveita vastaavan yhtenäisen sota- ja ulkopolitiikan varmistamiseksi.[2] Mao ja useimmat muut puoluejohtajat vastustivat ajatusta.[2][1]
Wang palasi Kiinaan marraskuussa 1937 painostaakseen Maoa.[2] Wangista tuli KKP:n Changjiangin alueen sihteeri. Hänen politiikkansa uskottavuus kärsi, kun hänen tukemansa Kuomintangin joukot epäonnistuivat Wuhanin puolustuksessa ja japanilaiset valtasivat kaupungin.[1] Vuonna 1938 Mao ja Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin saavuttivat yhteisymmärryksen, jonka mukaan Komintern alkaisi tukea Maoa.[2] Tämä antoi Maolle yliotteen kamppailussa puolueen linjasta. Syys–marraskuussa 1938 kokoontunut KKP:n keskuskomitea arvosteli Wangin ”oikeistolaista kapitulaatiolinjaa” ja lakkautti tämän johtaman Changjiangin puolueosaston.[1][2] Wang sai kuitenkin jatkaa KKP:n yhteisrintamatyön osaston johtajana ja KKP:n delegaation jäsenenä Kuomintangin päämajassa Chongqingissa.[1] Wangin vaikutusvalta hupeni merkityksettömiin, kun Mao vuosina 1942–1944 toteutti puolueessa ”ulkomaisen dogmatismin” vastaisen ojennuskampanjan.[2][1]
Kun Kiinan kansantasavalta perustettiin vuonna 1949, Wang nimitettiin KKP:n keskusoikeuskomitean ja keskuskansanhallituksen johtajaksi.[3] Todellista poliittista valtaa hänelle ei annettu, mutta hän säilytti nimellisen jäsenyytensä KKP:n keskuskomiteassa, johon hänet valittiin uudelleen vielä vuoden 1956 puoluekokouksessa. Tammikuussa 1956 hän matkusti puolueen luvalla Neuvostoliittoon hoitamaan terveyttään, eikä enää palannut Kiinaan. Kiinan ja Neuvostoliiton välirikon ja kulttuurivallankumouksen aikana Wang teki Neuvostoliitolle Maon vastaista propagandaa julkaisemalla kirjoja ja artikkeleita sekä esiintymällä Kiinaan suunnatuissa radiolähetyksissä. Hän kuoli luonnollisen kuoleman Neuvostoliitossa vuonna 1974.[2][1]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Joseph K. S. Yick: ”Wang Ming”, s. 172–173 teoksessa Political Leaders of Modern China: A Biographical Dictionary (toim. Edwin Pak-wah Leung). Greenwood Press, 2002. Google Books (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q Wang Ming (englanniksi) Encyclopedia of World Biography, Encyclopedia.com. Viitattu 9.10.2021.
- ↑ a b Wang Ming (englanniksi) Marxists.org. Viitattu 10.10.2021.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Wang Ming Wikimedia Commonsissa