Location via proxy:   [ UP ]  
[Report a bug]   [Manage cookies]                
Wikipedia

Mao Zedong

Kiinan johtaja (1893–1976)

Hakusana ”Mao” ohjaa tänne. Sanan muista merkityksistä kerrotaan täsmennyssivulla.

Mao Zedong (/ˈmɑo tseˈtuŋ/; mandariiniksi Zh-Mao Zedong.ogg [mǎʊ tsɤ̌.tʊ́ŋ] (ohje) yksink.: 毛泽东; perint.: 毛澤東; pinyin: Máo Zédōng; Wade–Giles: Mao Tse-tung, kohteliaisuusnimi: Rùnzhī 润芝, 26. joulukuuta 1893 Shaoshan – 9. syyskuuta 1976 Peking) oli kiinalainen sotilas, poliitikko ja marxilainen teoreetikko, joka kehitti maolaisuutena tunnetun opin. Kiinan kommunistisen puolueen puheenjohtajana Mao johti kommunistit voittoon Kiinan sisällissodassa, ja 1. lokakuuta 1949 hän perusti Kiinan kansantasavallan, jota johti suvereenisti kuolemaansa saakka.

Mao Zedong
Mao Zedong (1959)
Mao Zedong (1959)
Kiinan kansantasavallan puhemies
27. syyskuuta 1954 – 27. huhtikuuta 1959
Pääministeri Zhou Enlai
Seuraaja Liu Shaoqi
Kiinan kommunistisen puolueen puhemies
20. maaliskuuta 1943 – 9. syyskuuta 1976
Kiinan johtaja 1. lokakuuta 1949 – 9. syyskuuta 1976
Edeltäjä Zhang Wentian (nimikkeellä pääsihteeri)
Seuraaja Hua Guofeng
Henkilötiedot
Syntynyt26. joulukuuta 1893
Shaoshan, Suuren Qingin keisarikunta
Kuollut9. syyskuuta 1976 (82 vuotta)
Peking, Kiinan kansantasavalta
Puoliso Luó Yīxiù (1907–1910)
Yang Kaihui (1920–1930)
He Zizhen (1930–1937)
Jiang Qing (1939–1976)
Lapset Yhteensä 10:
Mao Anying (1922–1950)
Mao Anqing (1923–2007)
Mao Anlong (1927–1931)
Yang Yuehua (s. 1929)
Li Min (s. 1936)
Li Na (s. 1940)
Tiedot
Puolue Kiinan kommunistinen puolue
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Maon merkittäväksi ansioksi on luettu aiemmin hajanaisen Kiinan yhdistäminen vahvan keskushallinnon alaisuuteen. Lisäksi hänen on katsottu ainakin auttaneen japanilaisten valloittajien karkotuksessa, ja häntä pidetään taitavana sissisodan johtajana ja teoreetikkona. Kommunistien valtaannousun ja kansantasavallan perustamisen jälkeen Maon perintö on ristiriitaisempi, ja sitä varjostavat epäonnistunut talouspolitiikka, toisinajattelijoihin kohdistunut vaino sekä valtaviin mittasuhteisiin paisunut henkilökultti.

Maon johtamistyylille oli ominaista tavallisten kiinalaisten mobilisoiminen erilaisiin uudistusohjelmiin ja joukkoliikkeisiin. Niistä tunnetuimmat olivat 1950-luvun lopulla toteutettu suuri harppaus ja 1960-luvulla alkanut kulttuurivallankumous. Suuren harppauksen tarkoituksena oli modernisoida ja teollistaa Kiina nopeasti, mutta epärealistiset tavoitteet ja kehno suunnittelu johtivat talouden syöksykierteeseen ja maanlaajuiseen nälänhätään, jossa kuoli kymmeniä miljoonia ihmisiä. Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa Kiinan poliittista elämää ja syrjäyttää Maon kilpailijat. Tilanne karkasi nopeasti keskushallinnon käsistä, ja maa ajautui sekasortoon. Maon valtakauden viimeiset kymmenen vuotta olivat epävakaata aikaa, jota leimasivat sisäinen valtataistelu ja poliittinen väkivalta. Levottomuuksista ja nälänhädistä huolimatta Kiinan väkiluku kasvoi Maon kaudella runsaasta 500 miljoonasta lähes miljardiin. Koulutustaso ja eliniänodote paranivat huomattavasti aiemmasta, mutta tavallisen kansan elintaso pysyi heikkona, ja Maon kuollessa neljännes kiinalaisista eli edelleen äärimmäisessä köyhyydessä.

Arviot Maon perinnöstä ovat vahvasti jakautuneet. Virallisesti Kiinan kansantasavalta kunnioittaa Maoa valtakunnan yhdistäjänä ja perustajana, mutta tunnustaa hänen myöhemmät virheensä. Länsimaissa Maoon suhtaudutaan usein hirmuvaltiaana, joka vainosi sumeilematta vastustajiaan ja edisti poliittisia päämääriään valtavista ihmishenkien menetyksistä piittaamatta. Historiantutkijat ovat esittäneet hienovaraisempia tulkintoja, joissa huomioidaan sekä Maon saavutukset että epäonnistumiset. Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren mukaan Maon valtakaudella otettiin merkittäviä edistysaskelia, mutta ne olisi todennäköisesti saavutettu myös ilman kommunisteja.

Elämä

muokkaa
Pääartikkeli: Mao Zedongin elämäkerta

Lapsuus ja nuoruus (1893–1911)

muokkaa
 
Mao perheineen asui lapsuudenkotinsa itäsiivessä ja naapurit läntisessä.[1] Talo on nykyään matkailunähtävyys.

Mao syntyi Hunanin maakunnassa Shaoshanin kylässä.[2] Hänen isänsä oli entinen pientilallinen, joka oli vaurastunut viljakaupalla ja omisti suhteellisen paljon maata. Mao kasvoi vanhempiensa, kahden veljen ja adoptiosisaren kanssa. Isä oli Maon mukaan ankara ja kuritti lapsiaan usein.[3] Äitiään Mao muisteli lämmöllä.[4] Tämä oli harras buddhalainen ja lempeä luonne, joka toivoi pojastaan munkkia. Mao kuitenkin luopui uskonnosta teini-iässä.[5]

Kahdeksanvuotiaana Mao meni kylänsä kouluun, missä hän tutustui klassiseen kiinalaiseen kirjallisuuteen.[2] Hän ei pitänyt opettajastaan, mikä herätti hänessä elinikäisen inhon intellektuelleja kohtaan.[6] Kyläyhteisö piti koulutuksen ainoana mielekkäänä tavoitteena kirjanpidon oppimista, ja 13-vuotiaana Mao lopetti koulun voidakseen työskennellä perheensä maatilalla.[2] Hän luki edelleen paljon ja kiinnostui politiikasta luettuaan Zheng Guanyingin edustuksellista demokratiaa puolustaneen ja Kiinan alennustilaa kritisoineen pamfletin.[7] Talvi 1906–1907 oli kylmä, ja Hunanissa puhkesi nälänhätä ja levottomuuksia. Ne levisivät myös Shaoshaniin, missä nälkäiset maalaiset takavarikoivat Maon isältä viljaa. Mao ei hyväksynyt rikosta, mutta suhtautui köyhälistön ahdinkoon ymmärtäväisesti.[8]

Talvella 1907–1908 Maon isä järjesti pojalleen vaimoksi paikallisen tytön Luo Yixiun, joka oli neljä vuotta aviomiestään vanhempi. Tapaus teki Maosta kiivaan järjestettyjen avioliittojen vastustajan, ja hän karkasi kotoa pian häiden jälkeen. Luo jäi asumaan appivanhempiensa luokse ja kuoli 1910.[9]

Heti vaimonsa kuoltua Mao jatkoi opintojaan ja siirtyi läheiseen Donghshaniin peruskoulun yläluokille. Maon isä halusi nähdä poikansa menestyvän ja maksoi tämän ylöspidon. Mao opiskeli Dongshanissa vain muutaman kuukauden ja siirtyi alkuvuodesta 1911 Hunanin pääkaupungissa Changshassa sijainneeseen keskikouluun.[10]

Tasavaltalaiset aatteet olivat Changshassa suosittuja,[11] ja Mao tutustui siellä ensimmäistä kertaa länsimaisiin ajatuksiin. Häneen vaikuttivat Liang Qichaon ja Sun Yat-senin kaltaiset kiinalaiset poliittiset uudistajat ja vallankumoukselliset. Hän ihaili myös sotapäälliköitä ja -sankareita, Kiinan muinaisia keisareita sekä Napoleon Bonapartea ja George Washingtonia.[2] Symbolisena eleenä Mao leikkasi pois perinteisen hiuspalmikon, jota pidettiin mantšuhallitsijoille omistautumisen merkkinä.[12]

Poliittinen aktivoituminen (1911–1919)

muokkaa
 
Mao 19-vuotiaana.

Wuchangissa puhkesi lokakuussa 1911 kapina Qing-dynastiaa vastaan.[13] Changshassa opetus keskeytettiin, ja Mao värväytyi Sun Yat-senin vallankumousarmeijan riveihin. Hän ei osallistunut sotatoimiin ja käytti vapaa-aikansa lueskellen. Kuuden kuukauden palveluksen jälkeen hän pyysi eroa armeijasta voidakseen palata opintojensa pariin.[13] Xinhai-vallankumouksen myötä keisarikunnan tilalle perustettiin keväällä 1912 ensimmäinen Kiinan tasavalta.[2]

Keisarikunnan lakkauttamisen jälkeen perinteiset virkamiesopinnot eivät enää taanneet turvattua elämää. Virattomaksi jäänyt Mao opiskeli muun muassa poliisikoulussa, lakikoulussa ja kauppaopistossa sekä historiaa.[2] Hän oli uuttera itseopiskelija ja luki Changshan kirjastossa länsimaisten tiedemiesten, filosofien ja liberaalien ajattelijoiden teoksia kiinankielisinä käännöksinä.[14] Nuoren Maon ajattelu oli individualistista, ja vanhemmalla iällä hän myönsi pitäneensä itseään intellektuellina, joka oli fyysisen raatamisen ja työväenluokan yläpuolella.[15] Maon isä turhautui poikansa päämäärättömään elämään ja lopetti elatusrahan maksun.[16]

Opettajan urasta haaveillut Mao ilmoittautui Changshan normaalikouluun, missä hän teki vaikutuksen etiikanopettajaansa Yang Changjiin. Tämä kannusti Maoa tutustumaan Chen Duxiun Uusi nuoriso -lehteen, joka huhtikuussa 1917 julkaisi Maon ensimmäisen artikkelin. Siinä kehotettiin älymystöä valmistautumaan vallankumoukseen fyysisellä harjoittelulla.[17] Mao aktivoitui poliittisesti, vastusti koulun tiukkaa kuria ja perusti radikaalin opiskelijajärjestön. Viralliset opinnot painottuivat Kiinan historiaan, kirjallisuuteen ja filosofiaan sekä länsimaiseen ajatteluun. Mao luki paljon kirjoja ja sanomalehtiä ja kävi laajenevaa kirjeenvaihtoa.[18]

Mao valmistui koulusta keväällä 1918 ja siirtyi lokakuussa Pekingiin, jonka yliopistosta hänen suojelijansa Yang Changji oli saanut työn. Hän ei päässyt varsinaiseksi opiskelijaksi, mutta Yang järjesti suojattinsa kirjastoapulaiseksi. Yliopistossa Mao tapasi Kiinan kommunistisen puolueen tulevat perustajat Chen Duxiun ja Li Dazhaon.[19] Talvella 1918–1919 hän radikalisoitui nopeasti. Mao häälyi eri aatteiden välillä ja kiinnostui niin bolševismista, liberalismista, utopiasosialismista kuin anarkismistakin, joka vetosi häneen individualisminsa ja perinteiden vastaisuutensa vuoksi. Myös perinteinen kiinalainen filosofia ja nationalismi vaikuttivat häneen.[20]

Toukokuussa 1919 Kiinassa puhkesi kansallismielisiä ja Japanin-vastaisia protesteja. Chen Duxiu pani Pekingissa alulle opiskelijamielenosoitukset, joihin myös Mao osallistui.[2] Hän lähti Pekingistä keväällä 1919 saattaakseen ulkomaille aikovat ystävänsä Shanghaihin.[21] Kesällä hän perusti erilaisia Japanin-vastaisia järjestöjä ja ryhtyi kirjoittamaan aktiivisesti.[2] Mao kirjoitti tekstinsä kansankielellä, jota tavalliset kiinalaiset kykenivät ymmärtämään,[22] ja niissä oli usein myönteisiä viittauksia Venäjän vallankumoukseen.[2] Aktivismi alkoi tuoda Maolle mainetta kiinalaisten kommunistien keskuudessa,[23] mutta toistaiseksi hänen poliittisen ajattelunsa tärkein innoittaja oli anarkisti Pjotr Kropotkinin keskinäinen apu.[22]

Kääntyminen kommunistiksi (1919–1923)

muokkaa
 
Maon toinen vaimo Yang Kaihui lapsineen.

Joulukuussa 1919 Mao järjesti Changshassa lakon, mutta joutui paikallisen sotaherran pelossa palaamaan Pekingiin.[24] Siellä hän sai käsiinsä kiinaksi käännettyjä marxilaisia julkaisuja, kuten Kommunistisen manifestin ensimmäisen osan. Pekingistä Mao siirtyi Shanghaihin, missä hän työskenteli pyykkärinä ja tutustui Chen Duxiuun. Chenin vaikutuksesta hän omaksui marxilaisia ajatuksia ja viittasikin myöhemmin Shanghain-vuosiinsa eräinä elämänsä tärkeimmistä.[25]

Syksyllä 1920 Mao sai paikan Changhshan normaalikoulun yhteydessä toimineen peruskoulun rehtorina ja organisoi sosialistisen nuorisojärjestön toiminnan kaupungissa. Hän sai nyt hyvää palkkaa, ja loppuvuodesta 1920 hän avioitui professori Yangin tyttären Yang Kaihuin kanssa. Pariskunta sai 1920-luvun mittaan kolme poikaa.[26]

Li Dazhao ja Chen Duxiu perustivat Kiinan kommunistisen puolueen (KKP) Shanghaissa vuonna 1921. He olivat ryhtyneet marxilaisiksi Venäjän lokakuun vallankumouksen jälkeen.[27] Mao perusti puolueen ja sen nuorisojärjestön Changshan-osastot sekä kirjallisuusseuran, joka levitti vallankumouksellista kirjallisuutta Hunaniin. Mao oli jonkin aikaa mukana myös Hunanin autonomiaa ajaneessa liikkeessä toivoen maakunnallisen perustuslain edistävän kansalaisvapauksia ja helpottavan vallankumouksellista toimintaa. Osa kommunisteista syytti Maoa liiasta hunanilaismielisyydestä, ja kesällä 1923 hän kiisti koskaan kannattaneensa maakuntien itsehallintoa.[28]

Heinäkuussa 1921 Mao osallistui KKP:n ensimmäiseen puoluekokoukseen,[29] jossa hänet nimitettiin Hunanin puoluesihteeriksi.[30] Mao osoittautui taitavaksi poliitikoksi, joka perusti kouluja, järjesti kurinalaisia lakkoja, solmi liittoja paikallisten mahtimiesten kanssa ja houkutteli salaseurat puolelleen. Kaikki tämä tapahtui KKP:n ohjauksessa ja sen maanlaajuisia toimintamenetelmiä noudattaen. Liike oli älymystön johtama, ja sen menestys perustui paikallisen eliitin myötämielisyyteen.[31]

Kominternin suosituksesta KKP solmi väliaikaisen liiton ”porvarillisten demokraattien” kanssa, jotta kaikki kiinalaiset voisivat yhdessä kamppailla imperialisteja (Japani, Yhdysvallat ja Britannia) vastaan. Toisin kuin moni kommunisti, Mao suhtautui myönteisesti kansallismielisten kanssa tehtävään yhteistyöhön.[32] Kun kommunistinen puolue 1923 solmi liiton Sun Yat-Senin Kuomintang-puolueen kanssa, Mao oli ensimmäisiä puolueeseen liittyneitä kommunisteja.[29]

Kuomintangin jäsenenä (1924–1927)

muokkaa
 
Mao Kantonin-vuosinaan.

Alkuvuodesta 1924 Mao muutti perheineen Shanghaihin, missä hän toimi Kuomintangin toimeenpanevan toimiston päämiehenä. Vuodenvaihteessa hän palasi lepäämään kotikyläänsä Shaoshaniin, missä paikalliset osoittivat mieltä länsimaisten poliisien ammuttua Shanghaissa kymmeniä kiinalaisia. Tapaus sai Maon oivaltamaan maalaisköyhälistössä piilevän vallankumouksellisen voiman, ja jatkossa hän pyrki kanavoimaan maaseudun levottomuudet järjestäytyneeksi, kommunistien alaisuudessa tapahtuvaksi poliittiseksi toiminnaksi.[33]

Hunanin sotilasjohdon epäsuosioon joutunut Mao pakeni Kuomintangin tukialueille Kantoniin, missä hänestä tuli puolueen propagandaosaston päällikkö ja Poliittisen viikkolehden toimittaja. Vaikka Mao asui ja toimi kaupungissa, hän oli erityisen kiinnostunut maaseudun väestöstä ja antoi poliittista opetusta pienviljelijöille.[34] Koulutukseen kuului myös sotilaallisia harjoituksia, joiden avulla kommunisteille rakennettiin kaaderikuntaa. Kuomintangille Maon koulutustoiminnasta tuskin oli merkittävää hyötyä, mutta monet kommunistit syyttivät häntä liiallisesta Kuomintangin myötäilystä.[35] Riitojen seurauksena Mao alkoi kärsiä unettomuudesta ja ahdistuksesta, jonka hoitoon määrättiin rauhoittavia lääkkeitä.[36]

Vuonna 1925 kuolleen Sun Yat-Senin seuraajaksi nousi Tšiang Kai-šek. Toukokuussa 1926 Tšiang erotti useimmat kommunistit Kuomintangin päättävistä elimistä, mutta Mao sai poikkeuksellisesti jatkaa tehtävässään lokakuuhun 1926 asti. Maon värväämät maalaiset jatkoivat kommunistien etujen ajamista.[34] Maaliskuussa 1927 Mao osallistui KMT:n toimeenpanevan keskuskomitean yleiskokoukseen Wuhanissa, missä hän piti esillä maalaisköyhälistön asiaa ja kannatti elinkautista vankeutta tai kuolemantuomiota kaikille vastavallankumoukselliseen toimintaan syyllistyneille.[37] Huhtikuussa Mao nimitettiin KMT:n viisijäseniseen ”keskusmaakomiteaan”, missä hän vaati maan takavarikoimista ”häiriköiltä, huonoilta maanomistajilta, korruptoituneilta virkamiehiltä, militaristeilta ja vastavallankumouksellisilta”. Kaikki yli 4,5 eekkeriä maata omistavat eli 13 prosenttia Kiinan väestöstä katsottiin automaattisesti vastavallankumouksellisiksi. Suurin osa komitean jäsenistä piti Maon vaatimuksia liian ankarina, muut kommunistit liian lempeinä, eikä niitä pantu sellaisenaan toimeen.[38]

Kesällä 1926 Tšiang aloitti pohjoisen sotaretken, jonka päämääränä oli syrjäyttää Pekingin konservatiivinen hallitus ja yhdistää sotaherrojen hallitsema hajanainen Kiina.[39] Kuomintangin ja kommunistien yhteistyö päättyi,[39] ja Tšiang alkoi vainota kommunisteja, joita hän huhtikuussa 1927 murhautti suurin määrin.[34] Puhdistuksien seurauksena KKP käytännössä katosi kaupungeista ja myös maaseudulla sen valta heikkeni.[34]

Sisällissodan alku (1927–1930)

muokkaa
Mao puhuu väkijoukolle (filmi, ei ääntä).

Mao palasi marraskuussa 1926 Hunaniin ja tutustui maalaisväestön poliittiseen liikehdintään.[34] Elokuussa 1927 puolue asetti Maon johtoon neljä rykmenttiä, jotka koostuivat pienviljelijöistä, kaivostyöläisistä ja entisistä Kuomintangin sotilaista. Kapina-armeija hyökkäsi Changshaan 9. syyskuuta, mutta kuusi päivää jatkuneiden taisteluiden jälkeen Mao totesi yrityksen toivottomaksi ja määräsi vetäytymisen.[40] Hän jäi vähäksi aikaa sotavangiksi mutta onnistui pakenemaan.[41] Lokakuussa Mao johti noin 1 000 eloonjäänyttä kannattajaansa Jinggangshanin vuoristoon, missä hän houkutteli paikalliset rosvojoukot liittymään kommunistien riveihin.[42]

Neuvostoliiton Changshan-konsulaatti tulkitsi perääntymisen petturuudeksi ja pelkuruudeksi,[43] ja Mao erotettiin sekä KKP:n keskuskomiteasta että Hunanin alueellisesta komiteasta. Lisäksi hänen katsottiin keskittyneen liiaksi maaseudun asioihin ja kohdelleen ”huonoja maanomistajia” liian lempeästi. Samana päivänä keskuskomitea tosin virallisti eräitä Maon pitkään ajamia linjauksia. Niitä olivat työläisneuvostojen perustaminen, kaiken viljelysmaan takavarikoiminen sekä Kuomintangin tuomitseminen. Mao kuuli kritiikistä vasta kuukausia myöhemmin ja jatkoi kuin mitään ei olisi tapahtunut.[44]

Jinggangvuorilla Mao tapasi He Zizhenin, joka oli kommunistipuolueen nuori naisjäsen. Aluksi He toimi Maon avustajana ja paikallisen murteen tulkkina. Keväällä 1928 hän muutti Maon luokse asumaan. Pari järjesti epämuodollisen avioliittoseremonian, vaikka Mao olikin edelleen periaatteessa liitossa Yang Kaihuin kanssa.[45] Vuosikymmenen kestäneen liittonsa aikana Mao ja He saivat yhteensä kuusi lasta, joista viisi kuoli pikkulapsina tai jouduttiin vaarallisten olosuhteiden vuoksi antamaan paikallisten perheiden hoiviin.[46]

Mao julisti hallitsemansa viisi vuoristokylää itsehallinnolliseksi valtioksi, vaikka alueella oli enemmän sotilaita kuin pysyviä asukkaita eivätkä paikalliset pitäneet kommunisteista. Rikkaille kuuluva maa takavarikoitiin, ja maanomistajat joutuivat uudelleenkoulutettaviksi tai teloitettiin. Keskuskomitean käskyjen vastaisesti Mao esti joukkomurhat ja vältti suuria yhteenottoja vihollisjoukkojen kanssa, mistä suivaantuneena puolue alisti Jinggangvuoret tiukempaan komentoonsa.[47] Keskuskomitean määräämät uhkarohkeat sotilasoperaatiot johtivat raskaisiin tappioihin. Maon armeija sai kuitenkin vahvistuksia Zhu Den ja Peng Dehuain komentamista kommunistijoukoista, mikä nosti Jinggangvuorten puna-armeijoiden vahvuuden noin 10 000 mieheen. Vuoristossa ruokaa oli vaikea kasvattaa riittävästi, ja talven 1928–1929 kommunistit näkivät nälkää.[48]

Tammikuussa 1929 kommunistien 2 800 miestä vetäytyivät kohti etelää. Kuri romahti ja joukot alkoivat ryöstellä siviilejä, mikä heikensi Maon arvovaltaa. Sekä Moskova että KKP:n Shanghaissa toiminut keskuskomitea suhtautuivat Maon talonpoikaisarmeijaan epäluuloisesti: todellisen vallankumouksen uskottiin edelleen alkavan kaupunkien teollisuuskeskuksista.[49] Mao suhtautui epäluuloisesti Moskovan ohjaukseen ja näki Kiinan paikkana, josta maailmanvallankumous käynnistyisi. Neuvostoliittolaiset taas syyttivät Maoa liiasta Kiina-keskeisyydestä. Kun Moskova korvasi KKP:n johdon Neuvostoliitossa koulutetuilla bolševikeilla, tuli Maosta eräs KKP:n uuden johdon vaikutusvaltaisimmista vastustajista.[50]

Jiangxin neuvostotasavalta (1930–1934)

muokkaa
 
Mao kolmannen vaimonsa He Zizhenin kanssa vuonna 1936.

Helmikuussa 1930 Mao perusti hallitsemilleen aluille Lounais-Jiangxin maakunnallisen neuvostohallituksen.[51] Kesällä 1930 keskuskomitea määräsi puna-armeijan valloittamaan useita Keski- ja Etelä-Kiinan suurkaupunkeja ja käynnistämään maanlaajuisen, teollisuustyöläisiin tukeutuvan vallankumouksen. Yritys johti raskaisiin tappioihin, jolloin Mao käskyjen vastaisesti määräsi operaation keskeytettäväksi ja vetäytyi takaisin tukialueilleen Etelä-Jiangxissa.[52] Paikallinen sotaherra kosti kapinoinnin mestaamalla Yang Kaihuin. Mao suri vaimonsa kuolemaa loppuelämänsä ja kirjoitti tämän muistoksi runoja.[53]

Kommunistien vaikeudet johtivat sisäisiin riitoihin ja epäluottamukseen. Maoa syytettiin sekä diktaattorin otteista että liiallisesta maltillisuudesta. Paikalliset eivät myöskään pitäneet Maon sissisotataktiikasta, koska se tarkoitti sodan käymistä omalla maaperällä. Marraskuussa 1930 Mao syytti lähes 4 000 sotilasta ja upseeria vehkeilystä. Sovitteluyritykset epäonnistuivat, ja pidätetyistä noin puolet teloitettiin. Joulukuussa Mao, Zhu ja Peng yritettiin syrjäyttää. Kostoksi Maolle uskolliset joukot kiduttivat ja teloittivat arviolta 2 000–3 000 opposition edustajaa. Keskuskomitea asettui asiassa Maon ja Zhun kannalle.[54]

KKP:n keskuskomitea siirtyi turvalliseksi katsomaansa Jiangxiin, ja marraskuussa 1931 kommunistit julistivat hallitsemansa alueet Kiinan neuvostotasavallaksi, jonka kansankomissaarien neuvoston eli hallituksen puhemieheksi Mao nimitettiin. Virassaan hän keskittyi erityisesti talouteen, koulutukseen ja naisten aseman parantamiseen. Vallankumousliike alkoi enenevässä määrin tukeutua maalaisväestöön. Parhaimmillaan Jiangxin neuvostotasavallan asevoimat käsittivät 200 000 miestä, ja sen hallitsemalla alueella asui miljoonia ihmisiä. Tšiang Kai-šekin hyökkäykset onnistuttiin toistaiseksi torjumaan perinteisen sodankäynnin keinoin, mikä oli sissitaktiikkaa kannattaneelle Maolle arvovaltatappio. Sotilasasioista päättivät lähinnä puna-armeijan upseerit, ja lokakuussa 1932 ylipäälliköksi nousi Zhou Enlai. Mao vapautettiin sotilaallisista velvollisuuksistaan, ja neuvostotasavallan viimeisinä vuosina hän jäi pitkälti muodollisen keulakuvan asemaan.[55]

Vuosina 1931–1934 Mao sairasti vaikeaa malariaa, ja talvella 1932–1933 hänellä diagnosoitiin tuberkuloosi. Vuonna 1933 Mao oli sairautensa vuoksi jonkin aikaa työkyvytön, kärsi masennuksesta ja joi paljon, vaikka yleensä vältti alkoholia.[56]

Pitkä marssi ja asettuminen Yan’aniin (1934–1936)

muokkaa
 
Pitkän marssin reitti 1934–1935. Tummanpunainen alue kartan yläosassa on kommunistien tukialue Yan’anissa ja sen ympäristössä.

Tšiang Kai-šek aloitti neuvostotasavaltaa vastaan sotaretken, jonka päämääränä oli saartaa ja tuhota kommunistien joukot. Ensimmäisissä taisteluissa puna-armeija löi lukumäärältään ylivoimaiset mutta heikosti motivoituneet ja koulutetut vihollisarmeijat helposti. Vuonna 1934 Tšiang laittoi kuitenkin asialle valiojoukkonsa, mikä pakotti kommunistit hylkäämään tukialueensa Jiangxissa.[52]

Puna-armeija päätti vetäytyä Kiinan luoteisosiin.[57] Mao halusi suunnata pohjoiseen ja taistella japanilaisia vastaan. Japanin-vastainen sota houkutteli häntä sekä isänmaallisista että propagandasyistä.[58] Lokakuussa 1934 Jiangxista lähti matkaan noin 100 000 sotilasta, puoluekaaderia ja virkamiestä.[59] Vastassa oli noin 700 000 Tšiangille uskollista sotilasta.[60] Pitkänä marssina tunnettu vetäytyminen kesti noin vuoden ja kommunistit taittoivat sen aikana tuhansien kilometrien matkan.[57] Kun Mao saapui Shaanxin maakuntaan lokakuussa 1935, hänen joukkonsa olivat huvenneet alle 10 000 kommunistiin.[61] Yksi selviytyjistä oli Maon vaimo He, joka taittoi suuren osan matkasta raskaana. Matkan jälkipuoliskolla He haavoittui kranaatinsirpaleesta päähän, ja marssin päätyttyä hän matkusti Moskovaan hoidettavaksi.[62]

Pitkästä marssista tuli symboli Kiinan kommunistien peräänantamattomuudelle ja taistelutahdolle.[63] Mao nousi sen myötä KKP:n tosiasialliseksi johtajaksi, sillä hänen varovainen strategiansa osoittautui nyt paremmaksi kuin Neuvostoliitosta lähetettyjen neuvonantajien aggressiivinen sotaoppi. Myös neuvostojohtaja Josif Stalin asettui tukemaan Maoa, jonka poliittiset kannat olivat Kiinan kommunistijohtajista lähimpänä hänen omiaan. Tammikuussa 1935 Mao nimitettiin pysyvän komitean jäseneksi ja maaliskuussa puna-armeijan poliittiseksi komissaariksi.[64] Vuoden 1936 mittaan Maon joukot saivat vahvistusta muista kommunistiarmeijoista.[60]

Joulukuussa 1936 Mao asettui Yan’aniin, josta tuli Kiinan kommunistien keskus seuraavien vuosien ajaksi. KKP:n voiton jälkeen Yan’anin-kausi romantisoitiin kommunistien välisen veljeyden ja päättäväisyyden vertauskuvaksi. Mao itse muisteli aikaa nostalgialla, ja halu palata Yan’anin vaatimattomaan mutta yhteisölliseen elämäntapaan vaikutti merkittävästi hänen myöhempiin poliittisiin päätöksiinsä.[65]

Yhteisrintama Japania vastaan (1936–1945)

muokkaa
 
Mao ja Tšiang Kai-šek skoolaavat Japanista saadulle voitolle vuonna 1945.

Kiinan kommunistinen puolue alkoi lähestyä Tšiangia ja tavoitella fasisminvastaista kansanrintamaa. Joulukuussa 1936 joukko kansallismielisiä upseereja sieppasi Tšiangin, painosti häntä päättämään sisällissodan ja keskittämään kaikki voimat Japania vastaan. Tšiang taipui neuvottelemaan kommunistien kanssa, ja Japanin hyökättyä Kiinaan kesällä 1937 Kuomintang ja KKP solmivat muodollisen liiton.[52] Propagandassaan Mao solvasi Tšiangia maanpetturiksi, mutta hän ymmärsi myös, ettei puna-armeija yksin pärjäisi Japanille.[66] Yhteisrintamaa ei hänen mukaansa ollut järkeä hajottaa ennenaikaisilla vaatimuksilla sosialismiin siirtymisestä, mikä sai puhdasoppisemmat kommunistit syyttämään häntä Kuomintangin mielistelystä. Valtataistelu Moskovan-linjaa edustanutta Wang Mingiä sekä kilpailevaa sotapäällikkö Zhang Guotaoa vastaan jatkui.[52]

Vuosina 1936–1940 Mao keskittyi poliittiseen teoriaan ja kehitti omaa tulkintaansa marxilaisuudesta. Lisäksi hän kirjoitti sissi- ja vallankumoussodan teoriasta. Lokakuussa 1938 Mao esitteli ajatuksen kiinalaisesta marxilaisuuden tulkinnasta, joka tukeutui Kiinan yhteiskunnallisiin ja kulttuurisiin erityispiirteisiin. Vuosina 1942–1943 hän käynnisti poliittisen kampanjan, jossa opetettiin KKP:hen sodan aikana liittyneille jäsenille marxismin ja leninismin perusteita. Kampanjaan kuului poliittinen puhdistus, jonka tarkoituksena oli vapauttaa Kiinan kommunistinen puolue Neuvostoliiton ohjauksesta. Maaliskuussa 1943 Mao nimitettiin puolueen pääsihteeriksi ja politbyroon johtajaksi, jolloin hänestä ensi kertaa tuli KKP:n muodollinen johtaja.[52]

Joukko länsimaisia toimittajia vieraili kommunistien hallitsemalla alueella 1930-luvun jälkipuoliskolla. Heidän kirjoituksensa toivat Maolle ja hänen liikkeelleen kansainvälistä näkyvyyttä.[67] Vuonna 1939 Mao erosi He Zizhenistä ja avioitui näyttelijän ja kommunistiaktivistin Jiang Qingin kanssa.[68]

Kiinan–Japanin sodan vuosina KKP muutti retoriikkaansa nationalistiseen ja japanilaisvastaiseen suuntaan ja alkoi rakentaa itselleen ruohonjuuritason kannatusta. Kun sota loppui 1945, Kiinan puna-armeija oli kasvanut 500 000 – 1 000 000 miehen vahvuiseksi, ja sen hallitsemalla alueella asui jopa 90 miljoonaa ihmistä.[52]

Kommunistien voitto (1945–1949)

muokkaa
 
Mao julistaa Kiinan kansantasavallan perustetuksi 1. lokakuuta 1949.

Japanin antauduttua yhtenäisrintama hajosi ja Kiinan sisällissota jatkui.[69] Sotaväsymys ja epäpätevä hallinto söivät Kuomintangin suosiota, kun taas kommunistit olivat vahvempia kuin koskaan.[70] Stalin suhtautui Maoon kuitenkin epäluuloisesti ja piti tätä enemmän kiinalaisena nationalistina kuin aitona kommunistina. Mao oli yhtä lailla varautunut Neuvostoliiton ja sen vaikutusvallan suhteen.[52]

Sisällissodan alussa kommunistit kärsivät tappioita. Yritykset saada aikaan neuvottelurauha epäonnistuivat, ja sekä Yhdysvallat että Neuvostoliitto vetäytyivät Kiinasta vuoden 1947 aikana. Sen jälkeen kommunistit vahvistivat asemiaan nopeasti.[69] Kesällä 1948 puoluejohto kiisteli siitä, tulisiko Kuomintang tuhota kokonaan vai pitäisikö mahtinsa näyttäneen KKP:n liittoutua KMT:n vasemmistosiiven kanssa. Stalin otti jälkimmäisen kannan. Osa kommunisteista pelkäsi Yhdysvaltain väliintuloa ja jopa ydinhyökkäystä, mikäli Kuomintang tuhottaisiin täysin. Mao päätti uhmata sekä Neuvostoliitoa että Yhdysvaltoja,[71] ja vuosina 1948–1949 kommunistit valloittivat Manner-Kiinan.[69] Tšiangin hallitus pakeni Taiwaninsaarelle ja Yhdysvaltain tukemana katsoi edelleen edustavansa koko Kiinaa.[72]

Jo vuoden 1949 keväällä Mao ilmoitti, että Kiinan vallankumous oli poikkeuksellisesti tullut maaseudulta kaupunkeihin, mutta vastaisuudessa tärkein rooli olisi kaupungeilla ja teollisuudella.[73] Syyskuussa hän piti kuuluisan puheen, jossa totesi ”Kiinan kansan nousseen jaloilleen”.[74] 1. lokakuuta Mao julisti kansantasavallan perustetuksi. Tiananmenin portin eteen oli kokoontunut noin 300 000 ihmisen yleisö. Maosta tuli kansan keskushallitusneuvoston puhemies, joka oli presidenttiä vastaava virka.[75]

Kansantasavallan ensimmäiset vuodet (1949–1953)

muokkaa
 
Kommunistimaiden johtajat Stalinin 70-vuotissyntymäpäivillä: vasemmalta oikealle Mao Zedong, Nikolai Bulganin, Josif Stalin, Walter Ulbricht ja Jumžagijn Tsedenbal.

Kansantasavallan ensimmäisenä tavoitteena oli ulottaa valtansa koko maahan ja vakauttaa olosuhteet.[76] Tiibet ”vapautettiin” 1950–1951 ja liitettiin Kiinan kansantasavaltaan autonomisena alueena.[77] Manner-Kiinan viimeiset Kuomintangin joukot antautuivat 1954.[76]

Joulukuussa 1949 Mao matkusti Neuvostoliittoon hieromaan sopua Stalinin kanssa. Vierailun alussa vietettiin Stalinin 70-vuotispäiviä, joista Mao sai kunniapaikan isännän vierellä.[78] Kaksi kuukautta kestäneen vierailun päätteeksi Kiina ja Neuvostoliitto solmivat yhteistyösopimuksen, ja Stalin lupautui antamaan Kiinalle talousapua.[79] Neuvostoliitto ryhtyi myös boikotoimaan Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvoston päätöksentekoa protestina sille, että Kiinan jäsenyys YK:ssa oli edelleen Tšiangin hallituksella.[80] Sopimus oli muodollisesti tasaveroinen, mutta kulissien takana Mao joutui tekemään useita myönnytyksiä Stalinille.[78] Mao, joka oli odottanut saavansa Stalinilta tunnustuksen Kiinan voittamisesta kommunismille, ei unohtanut Neuvostoliitossa saamaansa yliolkaista kohtelua.[81]

Vuosikymmenen vaihteessa Kiinan kommunistit toteuttivat maailmanhistorian suurimman maareformin, jossa suurmaaomistajien ja luostarien viljelysmaat jaettiin pienviljelijöille ja tilattomalle väestölle. Yksittäisen viljelijän näkökulmasta lisäys ei ollut kovin suuri, mutta se riitti nostamaan miljoonat kiinalaiset köyhyydestä.[82] Yhteiskunnalliset ja taloudelliset olot vakiintuivat. Kansantasavallan alkuvuosina valtaa oli hajautettu useille puolueille, ja talouspolitiikka muistutti sekataloutta. Pragmaattinen hallinto ja Kuomintangin kaudella valtavaksi paisuneen korruption suitsiminen tekivät KKP:n vallasta varsin suositun.[83] Menetelmät olivat kuitenkin raakoja.[84] Maan uusjako toteutettiin väkivallalla uhkaamalla,[82] ja vuoteen 1952 mennessä maauudistus oli vaatinut 2–5 miljoonaa ihmishenkeä.[85] Mao osallistui henkilökohtaisesti ”vastavallankumouksellisten tukahduttamiskampanjan” suunnitteluun:[86] vähäisiin rikoksiin syyllistyneitä tuli nöyryyttää julkisesti ja vakaviin rikoksiin syyllistyneet ampua.[87] Kaaderien surmaamisen hän periaatteessa kielsi, mutta käytännössä hyväksyi itsemurhaan painostamisen.[88] Kesällä 1952 Mao ilmoitti, ettei porvaristo enää ollut proletariaatin liittolainen vaan luokkataistelun päävihollinen.[87]

Lokakuussa 1950 Pohjois-Korean johtaja Kim Il-sung pyysi Maolta apua Korean sodassa, joka oli kääntynyt kommunisteille tappiolliseksi. Mao oli alkuun kahden vaiheilla ja pyysi Neuvostoliitolta kalustoa ja apua Kiinan ilmatilan suojaamiseen, mihin Stalin suostui. Lokakuusta 1950 lähtien kiinalaiset joukot osallistuivat aktiivisesti sodankäyntiin Koreassa. Alkumenestyksen innoittamana Mao alkoi vaatia koko Korean valloittamista ja Yhdysvaltain joukkojen häätämistä niemimaalta. Kesällä 1951 sota jumiutui pattitilanteeksi, mutta aselepo astui voimaan vasta kaksi vuotta myöhemmin. Yhteensä Koreassa palveli miljoonia kiinalaisia sotilaita.[89] Mao menetti sodassa poikansa Anyingin, joka haudattiin Pjongjangiin.[90] Tuloksettomuudestaan huolimatta sota yhdisti kiinalaiset ulkoista vihollista vastaan. Mao ansaitsi viimein myös Stalinin kunnioituksen, ja entisissä siirtomaissa häneen alettiin suhtautua kolonialismin vastaisen taistelun sankarina.[91]

Viisivuotissuunnitelma ja satojen kukkien kampanja (1953–1957)

muokkaa
 
Mao noin vuonna 1955.

Mao ja Liu Shaoqi päättivät vuonna 1950, että sosialismiin siirtyminen alkaisi kaupungeista. Maatalous kollektivisoitaisiin vasta, kun kotimainen teollisuus kykenisi tuottamaan tarvittavat koneet.[73] Ensimmäinen viisivuotissuunnitelma tehtiin neuvostoliittolaisten asiantuntijoiden avulla, ja sen toimeenpano alkoi 1953.[79] Poliittinen valta keskitettiin kommunistiselle puolueelle ja talouspolitiikka muuttui keskusjohtoiseksi.[92] Suunnitelmatalouden ongelmista huolimatta ensimmäinen viisivuotissuunnitelma valmistui vuoden etuajassa. Talouskasvu oli nopeaa, teollisuus modernisoitui, ja ensimmäistä kertaa Kiinan historiassa yli puolet lapsista pääsi peruskouluun.[93] Elintarviketuotanto sen sijaan kasvoi odotettua hitaammin.[94]

Vuonna 1955 Mao muutti aiempaa kantaansa ja ilmoitti, että yhteiskunnallisen uudistumisen tulisi edeltää teknologista uudistumista. Neuvostotyylisten keskusjohtoisten suunnitelmien sijaan hän alkoi mobilisoida väestöä erilaisiin kampanjoihin, ja maatalouden kansallistaminen päätettiin toteuttaa nopeassa tahdissa. Puoluejohdon kollektiivinen päätöksenteko alkoi korvautua Maon omavaltaisella johtamisella.[73]

Helmikuussa 1956 Neuvostoliiton uusi johtaja Nikita Hruštšov tuomitsi Stalinin kauden rikokset. Myös Kiinassa avoimuuskehitys oli jo alkanut, ja huhtikuussa Mao julisti ”antavansa satojen kukkien kukkia”. Osa kommunistipuolueen johtajista suhtautui ajatukseen epäluuloisesti, sillä Puolassa ja Unkarissa stalinismin purku oli johtanut neuvostovastaisiin mellakoihin. Mao uskoi useimpien kiinalaisten kannattavan kommunisteja, mutta käytännössä Kiina ajautui sisäisiin levottomuuksiin ja KKP:n yksinvalta kyseenalaistettiin. Mao tunsi itsensä petetyksi ja ryhtyi vainoamaan älymystöä.[73] Kriitikot irtisanottiin töistään ja vangittiin tai lähetettiin syrjäseuduille maatöihin.[95] Kriittisempien arvioiden mukaan satojen kukkien kampanja oli alusta lähtien kyyninen juoni, jonka avulla Mao houkutteli toisinajattelijat ja hallintonsa vastustajat esiin. Kolmannen tulkinnan mukaan kyseessä oli Maon henkilökohtainen hanke, jota pääosa puoluejohtajista ei missään vaiheessa hyväksynyt, ja sitä seurannut oikeistonvastainen kampanja oli Maon heille tekemä myönnytys.[96]

Suuri harppaus (1958–1962)

muokkaa
 
Mao tapaa kansankommuunin työläisiä vuonna 1959.

Satojen kukkien kampanjan epäonnistuttua Maon hankkeet tukeutuivat ennen kaikkea tavallisiin kiinalaisiin. Toukokuussa 1958 alkoi niin kutsuttu suuri harppaus,[73] jonka tavoitteena oli Kiinan nopea teollistaminen maan suurta väestöä hyödyntämällä.[97] Maalaisväestö organisoitiin suuriin kommuuneihin, ja ideologinen puhdasoppisuus pantiin asiantuntemuksen edelle.[97] Kommuunien johtajilta puuttuivat sekä resurssit että osaaminen suurten kollektiivitilojen johtamiseen,[73] ja työläiset nääntyivät liiallisen työtaakan alle.[98] Talous romahti ja miljoonat kiinalaiset kuolivat nälkään.[97] Virallisesti tapahtuneesta syytettiin luonnonkatastrofeja, joilla olikin jonkin verran vaikutusta. Lisäksi Kiinan piti maksaa Neuvostoliitolle takaisin suuret lainat. Aikaa olisi ollut vuoteen 1976, mutta Mao halusi maksaa velat vuoteen 1962 mennessä.[99]

Henkilääkärinsä Li Zhisuin mukaan Mao tuskin oli tietoinen katastrofin mittakaavasta.[100] Epäonnistumisista rangaistiin, mikä johti tuotantolukujen väärentämiseen ja ongelmien pimittämiseen.[101] Kuultuaan nälänhädästä Mao ilmoitti lopettavansa lihansyönnin, ja hänen alaisensa seurasivat esimerkkiä.[102] Talvella 1958–1959 hän suostui perääntymään joistakin suuren harppauksen tavoitteista, valtavia kommuuneja alettiin hajauttaa ja teollisuuden epärealistisia tuotantokiintiöitä laskettiin.[73] Ulkomaailmalta katastrofi pidettiin salassa ja harvat kansainväliset avuntarjoukset hylättiin.[103]

Puoluejohdon aiemman sopimuksen mukaisesti Mao luopui Kiinan presidentin virasta huhtikuussa 1959 ja siirtyi päivänpolitiikasta suurten linjojen suunnitteluun. Hän säilytti kuitenkin asemansa KKP:n puhemiehenä. Valtionpäämieheksi tuli maltillisempaa linjaa edustanut Liu Shaoqi, ja valtaa siirtyi myös Deng Xiaopingille.[104] Kesällä 1959 puolustusministeri Peng Dehuai tuomitsi KKP:n keskuskomitean kokouksessa suuren harppauksen ylilyönnit ja niiden aiheuttaman taloudellisen tuhon. Peng erotettiin kaikista puolueen ja valtion viroista ja asetettiin kotiarestiin,[73] mutta yksityisesti monet puoluejohtajat yhtyivät hänen näkemyksiinsä.[105] Tammikuussa 1961 Mao myönsi osan talouspolitiikkansa virheistä ja totesi, että sosialismiin siirtyminen kestäisi vähintään 50 vuotta.[106] Kommuunien merkitys väheni,[107] viljelysmaa palautettiin yksityisomistukseen ja asiantuntijoita alettiin jälleen kuunnella päätöksenteossa.[97]

Tammikuussa 1962 KKP piti Pekingissä suuren kokouksen, jossa Liu Shaoqi nimesi nälänhädän syyksi suuren harppauksen. Ylivoimainen enemmistö edustajista yhtyi näkemykseen, mutta puolustusministeri Lin Biao asettui Maon tueksi. Maoa ei arvosteltu nimeltä, mutta hän tiedosti yleisen mielipiteen ja esitti itsekritiikkiä 7 000 puoluekaaderin edessä.[108] Seurasi vapautuneempi kausi, elintarviketuotantoa lisättiin ja miljoonat kiinalaiset rehabilitoitiin.[109]

Kiistat Neuvostoliiton ja puoluejohdon kanssa (1962–1965)

muokkaa
 
Nikita Hruštšov, Mao Zedong, Ho Tši Minh ja Song Qingling vuonna 1959.

Maon valtakauden ensimmäisinä vuosina Kiinan ulkopolitiikka myötäili Neuvostoliittoa. Korean sodan päätyttyä ulkopolitiikka muuttui rauhanomaisemmaksi, ja vuonna 1954 Kiina otti Geneven konferenssissa sovittelevan kannan. Samana vuonna pääministeriksi nousi rauhanomaisen rinnakkaiselon kannattaja Zhou Enlai. Vuodesta 1957 Kiinan ulkopolitiikka oli jälleen militanttia ja uhittelevaa. Maon motiiveiksi on arveltu Yhdysvaltain harjoittamaa patoamispolitiikkaa ja tukea antikommunistisille hallituksille sekä epäonnistuneita yrityksiä saada liittolaisia kolmannesta maailmasta. Neuvostoliiton laajamittainen apu Kiinan ydinaseohjelmalle ja johtoasema avaruuskilvassa vakuuttivat Maon kommunismin kyvystä haastaa kapitalismi maailmanlaajuisesti.[110] Vietnamin sodassa Mao kannatti Vietnamin demokraattista tasavaltaa ja lähetti sen tueksi aseita ja henkilöstöä.[111]

Kiinan ja Neuvostoliiton välit heikkenivät vuosina 1955–1957. Mao uskoi destalinisaation heikentävän Neuvostoliiton arvovaltaa, ja häntä ärsytti Nikita Hruštšovin ehdotonta yksinvaltaa kohtaan esittämä kritiikki.[110] Mao ei jakanut neuvostojohdon uskoa rauhanomaiseen rinnakkaiseloon. Hruštšovia puolestaan järkytti Maon vähättelevä suhtautuminen ydinsodan riskeihin.[112] Epäluottamusta voimisti Hruštšovin pilkallinen suhtautuminen suureen harppaukseen ja sen epäonnistumisiin.[105] Vuoteen 1963 mennessä Kiinan ja Neuvostoliiton välirikko oli julkinen.[105] Se oli vakava isku Kiinalle, jonka teollinen ja tekninen kehitys olivat suuresti hyötyneet Neuvostoliiton avusta.[99] Vuonna 1969 riidat eskaloituivat julistamattomaksi rajasodaksi.[113]

Suuren harppauksen jälkeen puolueeseen syntynyt oppositio oli Maolle sietämätön kokemus.[114] Hän alkoi tukeutua Kansan vapautusarmeijaan ja löysi poliittisen liittolaisen Lin Biaosta. Mao tuomitsi myös ”uuden porvariston” synnyn: hänen mukaansa sekä Neuvostoliitossa että Kiinassa vallan oli ottanut uusi byrokraattien, asiantuntijoiden ja taiteilijoiden eliitti. Syyskuussa 1962 Mao muistutti keskuskomiteaa luokkataistelun tärkeydestä.[105]

Vaikka Mao oli vetäytynyt jokapäiväisestä päätöksenteosta, hänen henkilökulttinsa kasvoi 1960-luvun alussa ennennäkemättömän suureksi.[115] Hänen luonteensa muuttui epäluuloisemmaksi, ehdottomammaksi ja itsekeskeisemmäksi.[116] Vuosina 1962–1965 Mao keräsi itselleen tukijoukkoja armeijasta ja maaseudulta. Vuonna 1964 Mao tarjoutui eroamaan puhemiehen virasta Liun hyväksi, mutta tämä suhtautui ehdotukseen vältellen. Loppuvuodesta miehet riitautuivat, kun Liu vastusti Maon suunnitelmia puoluejohtoon pesiytyneiden ”kapitalistien” puhdistamisesta.[115]

Suuri köyhälistön kulttuurivallankumous (1965–1969)

muokkaa
 
Mao ja Lin Biao punakaartin kokouksessa vuonna 1966.

Suuri köyhälistön kulttuurivallankumous käynnistyi loppuvuodesta 1965. Heinäkuussa 1966 Mao ui Jangtse-joen voimakkaassa virrassa, mikä uutisoitiin sekä Kiinassa että ulkomailla näyttävästi. Maon kannattajille tapaus viestitti, että hän oli kunnossa ja valmis taisteluun.[117][118]

Kulttuurivallankumouksen tavoitteena oli uudistaa byrokraattiseksi koneistoksi taantunutta puoluetta ja kostaa Maon poliittisille vastustajille. Koulut suljettiin ja kaupunkilaisnuoriso organisoitiin punakaarteiksi, joita kannustettiin kritisoimaan perinteisiä kiinalaisia arvoja ja poikkeamia maolaisesta ajattelusta. Pian liikehdintä muuttui väkivaltaiseksi, mutta armeijaa ja poliisia kiellettiin puuttumasta punakaartien toimintaan.[119] Kommunistisen puolueen virkailijoista noin 60 prosenttia menetti asemansa.[120] Puhdistus kohdistui myös Maon vanhoihin tovereihin, joita kidutettiin, pahoinpideltiin tai asetettiin kotiarestiin.[121]

Vuonna 1967 maa kävi lähellä sisällissotaa,[122] kun riitaisat punakaartit ajautuivat aseellisiin yhteenottoihin. Poliittinen valta siirtyi radikaaleimmille maolaisille, kuten Maon vaimolle Jiang Qingille.[123] Suuri osa Kiinan kulttuuriperinnöstä tuhottiin erilaisissa puhdistuskampanjoissa,[124] ja ulkomaiset vaikutteet tuomittiin vastavallankumouksellisuutena.[119] Mao-kultti saavutti uskonnolliset mittasuhteet.[123] Länsimaissa kulttuurivallankumous innoitti äärivasemmistolaisia opiskelijaliikkeitä, ja vuonna 1968 Mao sai useita sähkeitä eurooppalaisilta opiskelijaradikaaleilta.[125]

Vuoteen 1968 mennessä Mao oli pettynyt punakaartien kuppikuntaisuuteen ja määräsi armeijan rauhoittamaan tilanteen. Lisäksi häntä pelotti Neuvostoliiton toteuttama Tšekkoslovakian miehitys. Miljoonia kaupunkilaisnuoria lähetettiin maaseudulle asumaan, mikä rauhoitti kaupunkeja.[123] Kulttuurivallankumous julistettiin päättyneeksi 1969, mutta Kiinan kommunistisen puolueen vuonna 1981 hyväksymän virallisen määritelmän mukaan se päättyi vasta Maon kuolemaan ja niin sanotun neljän koplan pidätykseen vuonna 1976.[126]

Asevoimien puhdistus ja YK-jäsenyys (1969–1973)

muokkaa
 
Mao ja Henry Kissinger Pekingissä 1972. Taustalla Kiinan pääministeri Zhou Enlai.

Mao oli nyt Kiinan kiistaton johtaja, ja vuodesta 1969 lähtien hän keskittyi kilpailijoista puhdistetun yhteiskunnan vakauttamiseen. Terrori jatkui mutta muuttui keskusjohtoiseksi.[126] Vuosikymmenen vaihteessa Kiinaa hallitsi Maon, pääministeri Zhou Enlai ja puolustusministeri Lin Biaon triumviraatti.[127] Huhtikuussa 1969 Lin nimitettiin virallisesti Maon seuraajaksi. Pian Mao alkoi kuitenkin suhtautua epäluuloisesti Liniin ja armeijaan, josta oli muotoutumassa uusi poliittisen vallan keskus. Uutta puhdistusta pelännyt Lin alkoi muiden korkeiden upseerien kanssa suunnitella vallankaappausta. Syyskuussa 1971 hän kuoli epäselvissä olosuhteissa, ja seuraavina viikkoina suurin osa Kiinan korkeimmasta upseeristosta syrjäytettiin tai teloitettiin.[123][127]

Linin kuoltua Mao-kultti menetti uskottavuutensa lopullisesti.[123] Vuosina 1971–1973 Zhou Enlai yritti rauhoittaa tilannetta ja tehdä pragmaattisempaa politiikkaa, joka kuitenkin säilyttäisi kulttuurivallankumouksen ihanteet. Koulutusjärjestelmää normalisoitiin ja puhdistuksissa syrjäytettyjä johtajia palautettiin päättäviin asemiin. Mao periaatteessa hyväksyi uudistukset mutta suhtautui epäluuloisesti kulttuurivallankumousta kohtaan esitettyyn kritiikkiin.[123]

Kiinan YK-jäsenyys siirtyi Tšiangin hallitukselta kansantasavallalle vuonna 1971. Samalla Maon Kiina sai pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa.[128] Neuvostoliiton sijaan Kiina alkoi lähestyä Yhdysvaltoja, ja vuonna 1971 Mao kutsui amerikkalaisen pöytätennisjoukkueen vierailulle. Pienimuotoisuudestaan huolimatta ”ping pong -diplomatia” oli merkittävä käännekohta Kiinan ulkosuhteissa. Huhtikuussa 1972 Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon teki paljon huomiota saaneen valtiovierailun Kiinaan.[113]

Neljän kopla (1973–1976)

muokkaa

Mao ja Zhou rehabilitoivat Deng Xiaopingin, josta alettiin suunnitella Maon seuraajaa. Maltillisen Dengin paluu valtaan huolestutti radikaalimpia ryhmittymiä. Vuosina 1973–1976 Kiinan poliittista elämää leimasi valtataistelu, jossa vastakkain olivat Jiang Qingin johtama vasemmisto sekä KKP:n oikeistosiipeä edustaneet Zhou ja Deng. Jiang vaati aatteellista puhdasoppisuutta, jatkuvaa luokkataistelua ja eristäytymispolitiikkaa. Zhou ja Deng puolestaan tavoittelivat vakaampia oloja, talouskasvua ja ulkopoliittista realismia.[123]

Heinäkuussa 1974 Mao asettui kannattamaan maltillisempaa suuntausta ja ilmoitti, että kahdeksan vuotta kulttuurivallankumousta oli riittävästi. Pyrkimyksenä oli antaa talous ja hallinto puolueen oikeistosiiven hoidettavaksi ja koulutus ja kulttuuri vasemmistosiivelle. Vasemmistosiiven näkyvimpiä kannattajia hän nimitti ”neljän koplaksi”. Jonkin aikaa Mao kaavaili seuraajakseen Wang Hongwenia, mutta tämä joutui epäsuosioon asetuttuaan liian selvästi Jiang Qingin tukijoukkoihin.[129]

Syksyllä 1975 neljän kopla vakuutti Maon siitä, että Dengin voitto merkitsisi kulttuurivallankumouksen loppua ja maolaisen politiikan tuomitsemista. Zhou kuoli tammikuussa 1976, ja Deng siirrettiin Maon tuella syrjään saman vuoden huhtikuussa. Lisäksi Mao käynnisti maltillista suuntausta arvostelleen propagandakampanjan.[123] Vaikka 1970-luvun ylilyönneistä syytettiin sittemmin neljän koplaa, pysyi Mao Kiinan todellisena johtajana.[126]

Kuolema (1976)

muokkaa
File:Muldoon_with_Mao.jpg
Mao tapasi Uuden-Seelannin pääministerin Robert Muldoonin huhtikuussa 1976. Se oli hänen viimeisiä julkisia esiintymisiään.[130]

Maolla diagnosoitiin vuonna 1974 ALS-tauti, joka aiheutti lihasheikkoutta ja vaikeutti puhumista. Lääkärit pitivät diagnoosin salassa sekä Maolta että tavallisilta kiinalaisilta.[36] Kesäkuun 1976 lopusta lähtien Mao oli enimmän aikaa puoliksi tajuton eikä enää kyennyt johtamaan maata.[131] Sairastuttuaan Mao nimitti seuraajakseen Hua Guofengin, joka hänen viimeisinä elinkuukausinaan käytti todellista valtaa.[132]

Mao kuoli syyskuussa 1976 sydäninfarktiin.[36] Hänen ruumiinsa palsamoitiin ja vietiin Pekingissä sijaitsevaan mausoleumiin. Pekingissä järjestettiin televisioitu miljoonan kansalaisen kokoontuminen Maon muistoksi.[133] Puhemiehen kuolemaan suhtauduttiin kansan keskuudessa enimmäkseen välinpitämättömästi, eivätkä surunilmaukset olleet erityisen spontaaneja tai aitoja. Myös enemmistö puolueen aktiiveista oli jo menettänyt uskonsa kulttuurivallankumoukseen ja tyytyi tarvittaessa teeskentelemään aatteellista innostusta.[134]

Pian Maon kuoltua maltillisemmat päättäjät syrjäyttivät neljän koplan, mikä merkitsi kulttuurivallankumouksen loppua ja olojen vähittäistä rauhoittumista. Hua Guofeng vältti edeltäjänsä arvostelemista ja pitkälle meneviä uudistuksia mutta ei pärjännyt puolueen sisäisessä valtataistelussa. Deng Xiaoping rehabilitoitiin keväällä 1977, ja vähitellen hän nousi Kiinan kiistattomaksi johtajaksi. Maolaiset opit hylättiin.[132]

Ideologia ja politiikka

muokkaa

Maolaisuus

muokkaa
Pääartikkeli: Maolaisuus
 
Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista. Erikielisiä painoksia kiinalaisella torilla vuonna 2013.

Maon omintakeinen poliittinen ajattelu kehittyi vaiheittain, ja sen synty tulee nähdä 1900-luvun alun Kiinan asiayhteydessä. Maa oli sisäisesti jakautunut ja siirtomaavaltojen miehittämä.[135] Yhteiskunta oli epätasa-arvoinen ja maalaisköyhälistön asema huono.[136] Väkivaltaiset levottomuudet ja kapinat olivat yleisiä, ja rikollisten julkinen nöyryyttäminen ja teloittaminen olivat tavanomaisia käytäntöjä.[137] Peräti kymmenesosa kiinalaisista oli työttömiä, eli köyhyydessä ja suhtautui vihamielisesti maanomistajaluokkaan, johon Maonkin perhe kuului.[138] Jopa rauhan ja hyvien satojen vuosina esiintyi miljoonia ihmishenkiä vaatineita nälänhätiä.[139]

Maon kehittämää marxismi-leninismin suuntausta kutsutaan maolaisuudeksi.[140] Neuvostoliiton suoran jäljittelyn sijaan se pyrkii ”kiinalaistettuun marxilaisuuteen”.[141] Maolainen ihanneyhteiskunta rakentuu solunkaltaisista, pitkälti omavaraisista ja autonomisista kommuuneista.[142] Leninismin mukaisesti puolue ja valtio ovat erottamattomasti kietoutuneet toisiinsa, ja valta pysyy puolueella kaikissa tilanteissa. Puoluekaaderien tulee kuitenkin olla läheisessä ja tasa-arvoisessa suhteessa kansanjoukkoihin.[143] Muita keskeisiä arvoja ovat anti-intellektualismi, byrokratianvastaisuus, tasa-arvo sekä ja suurten väkijoukkojen mobilisoiminen eliitinvastaiseen luokkataisteluun, joka jatkuu vielä kommunistipuolueen valtaannousun jälkeenkin. Luokkataistelussa tarvitaan myös väkivaltaa, jonka avulla sortava luokka pakotetaan väistymään tavallisen kansan kollektiivisen päätöksenteon tieltä. Puhdasoppisesta marxilaisuudesta poiketen aseellinen vallankumous tukeutuu ensisijaisesti pientilallisiin ja muuhun maalaisköyhälistöön, ei teollisuuskaupunkien työväestöön.[135][119]

Maon ajatukset ikuistettiin ”Pienenä punaisena kirjana” tunnettuun sitaattikokoelmaan (Otteita puheenjohtaja Mao Zedongin teoksista).[144] Se julkaistiin toukokuussa 1964 ja laadittiin alun perin asevoimien henkilöstön ideologiseen kasvatukseen.[145] Teos käännettiin kymmenille kielille ja sitä arvioidaan painetun noin 800 miljoonaa kopiota, mikä tekee siitä Raamatun ja Koraanin jälkeen historian laajalevikkisimmän kirjan.[146]

Johtamistyyli

muokkaa
Katso myös: Puoluevaltio

Maon johtamistyylille ominaista oli väliportaan ohittaminen ja viestien osoittaminen suoraan ruohonjuuritasolle.[147]lähde tarkemmin? Hän kiersi paljon kentällä tutustumassa tavallisten kiinalaisten arkeen. Vuosina 1949–1976 Mao vietti tällaisilla matkoilla yhteensä lähes yhdeksän vuotta, mutta usein hänelle kerrottiin vain se, mitä hänen arveltiin haluavan kuulla.[148] Yksityisesti Mao saattoi esittää karkeita ja väkivaltaisia näkemyksiä tai haaveilla epärealistisista saavutuksista. Hän ei välttämättä tarkoittanut niitä kirjaimellisesti otettavaksi, mutta käytännössä alemman tason päättäjät yrittivät silti panna ne toimeen.[149]

Toinen Maon valtakauden erityispiire olivat joukkokampanjat, joilla pyrittiin edistämään sekä poliittisia että taloudellisia päämääriä. Kampanjoiden tavoitteena oli luoda uusi vallankumousihminen ja vapauttaa kansanjoukkojen voima, joka aiemmin oli ollut kapitalismin kahlitsema.[150] Maolaiset joukkoliikkeet painottivat tasa-arvoa ja nostivat maalaisköyhälistön rahvaanomaisuuden hyveeksi. Hierarkkisen hallinnon ja teknokraattisen asiantuntemuksen sijaan Mao pyrki uudistamaan Kiinaa kansan kollektiivisen tahdonvoiman ja innon avulla. Samalla hän hylkäsi taloustieteen ja johtamistaidon perinteiset opit.[135][119]

Mao saattoi muuttaa politiikkansa suuntaa äkillisesti: asiat voitiin hänen mukaansa tehdä joko ”hitaasti ja huonosti tai nopeasti ja hyvin”.[151] Vastustusta kohdatessaan hän usein teki taktisen vetäytymisen kannoistaan ja tavoitteistaan. Myöhemmin hän aloitti samansuuntaisen politiikan uudelleen, mutta aiempaa radikaalimmassa muodossa.[152] Epäonnistumisista Mao ei yleensä ottanut vastuuta vaan vähätteli ongelmia ja syytti niistä vastaan hangoittelevaa vähemmistöä.[153]

Mao kuuluisasti katsoi ”poliittisen vallan saavan alkunsa kiväärin piipusta”.[2] Sotilasjohtajana hän oli sissisodan kannattaja ja sai vaikutteita Sunzilta. Monet sotaoppinsa Mao kehitti Zhu Den avustuksella. Vuonna 1928 hän antoi Kuomintangia vastaan taistelleille joukoilleen seuraavan ohjeen: ”Kun vihollinen etenee, me peräännymme. Kun vihollinen lepää, me häiritsemme sitä. Kun vihollinen välttää taistelua, me hyökkäämme. Kun vihollinen vetäytyy, me etenemme.”[154]

Ulkopolitiikassa Mao suosi kahdenvälisiä suhteita. Ulkopolitiikka oli eristäytyvää mutta pragmaattista. Retoriikassa vastustettiin imperialismia ja tuettiin siirtomaiden itsenäistymistä. Puheiden tasolla Mao tuki ulkomailla toimivia maolaisia vallankumousliikkeitä, mutta käytännössä hän oli valmis hylkäämään ne, mikäli valtion johto suostui tunnustamaan Kiinan kansantasavallan ja kannattamaan sen YK-jäsenyyttä.[155]

Henkilökultti

muokkaa
Pääartikkeli: Henkilöpalvonta (politiikka)

»On olemassa kahdenlaisia henkilökultteja. Ensimmäinen on terve henkilöpalvonta, joka kohdistuu miehiin kuten Marx, Engels, Lenin tai Stalin, joilla oli totuus hallussaan. Toinen on valheellinen henkilöpalvonta, joka ei ole harkittua ja on sokeaa palvontaa.»
(Mao KKP:n vuonna 1958 pidetyssä kokouksessa.[156])

 
”Kansan vapautusarmeija on Mao Zedongin ajattelun suuri koulu.”

Kiinan kommunistisen puolueen suuri kertomus oli kiinalaisten vapauttaminen Kuomintangin hirmuvallasta. Kansantasavallan perustamisen jälkeen sankaritarina henkilöityi puolueen johtajaan Maoon, jonka mielipiteet alettiin samaistaa totuuteen. Maon ylistäminen osoittautui tehokkaaksi tavaksi edistää omaa poliittista uraa. Mielistelyssä kunnostautui erityisesti puolustusministeri Lin Biao.[156] Maon oma suhtautuminen ilmiöön oli ristiriitainen, ja hän sekä ylisti henkilökulttien hyödyllisyyttä että varoitteli sokean henkilönpalvonnan vaaroista.[145][156]

Kiinalaisissa propagandajulisteissa Mao esiintyi taajaan 1940-luvulta lähtien. Henkilökultti kohosi mahtavaksi työkaluksi, jota Mao käytti vihollistensa lyömiseen ja oman valtansa pönkittämiseen.[145] Kun Mao 1960-luvun alussa kohtasi aiempaa voimakkaampaa arvostelua, hän alkoi tukeutua armeijaan, joka Lin Biaon johdolla muutettiin ”Mao Zedongin ajattelun suureksi kouluksi”.[105][145] Henkilökultin rakentaminen tapahtui Maon hyväksynnällä ja hänen poliittisia päämääriään varten.[145] Huippuunsa se nousi vuonna 1966 alkaneen kulttuurivallankumouksen alkuvaiheessa, jolloin palvonta saavutti uskonnolliset mittasuhteet.[123] Maon kuva oli läsnä kaikkialla ja sai jumalankaltaisia piirteitä: diktaattori esitettiin hyväntahtoisena isällisenä hahmona, joka säteili valoa tavallisten kiinalaisten keskuuteen.[145]

Henkilönpalvonta ritualisoitiin käytännöllä, jossa Maolta ”kysyttiin aamulla ohjeita, keskipäivällä häntä kiitettiin suopeudesta ja illalla hänelle kerrottiin kuluneesta päivästä”. Maon kuvan tai patsaan edessä tehtävään rituaaliin kuuluivat kolminkertainen kumarrus, vallankumouslaulun laulaminen, Pienen punaisen kirjan lukeminen ja kymmenentuhannen elinvuoden toivottaminen hallitsijalle.[145] Linin kuoltua 1971 henkilönpalvonta menetti uskottavuutensa, ja Maon julkisuuskuvaa alkoivat enenevässä määrin haitata myös kulttuurivallankumouksen ylilyönnit.[123] Mao-kultin uskonnollisimpia piirteitä karsittiin pois, ja Lei Fengin sekä Chen Yongguin kaltaiset mallikansalaiset alkoivat korvata Maon hahmoa propagandajulisteissa. Kultin irvokkaimmista piirteistä syytettiin Lin Biaota.[145]

Korostuneen ideologinen kuvasto pitkälti katosi kiinalaisesta propagandasta 1980-luvulla, ja tilalle tuli taloudellisen hyvinvoinnin ylistys sekä tavanomainen tuotemainonta. Maon syntymän satavuotisjuhlan (1993) myötä jumalankaltainen Mao-hahmo teki paluun Kiinan populaarikulttuuriin ja jossain määrin myös viralliseen kuvastoon.[145] Mao-kultti on edelleen voimakas erityisesti maaseudulla, missä osa väestöstä nostalgisoi kommuunien ja kollektiivitilojen aikaa. Kiinan nykyjohdon vastustuksesta huolimatta Maoon kohdistuu jopa uskonnollista palvontaa muiden kansanomaisten jumalhahmojen rinnalla. Häneltä voidaan rukoilla esimerkiksi onnea, vaurautta tai poikalasta.[157]

Perintö

muokkaa

Jälkimaine

muokkaa

Mao oli toisen maailmansodan jälkeen syntyneen Kiinan kansantasavallan perustaja ja sen yhteiskuntajärjestelmän pääasiallinen luoja.[136] Hänen henkilönsä ja Kiinan kansantasavallan ensimmäiset vuosikymmenet ovat erottamattomasti nivoutuneet toisiinsa.[155] Hyvässä ja pahassa Mao oli eräs 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista henkilöistä.[140] Suuresta henkilökohtaisesta vallastaan huolimatta hän ei silti hallinnut Kiinaa yksin, vaan tärkeitä päätöksiä tekemässä oli muitakin johtajia. Poikkeuksen tähän muodosti kulttuurivallankumous, joka oli pitkälti Maon oma suunnitelma.[136]

Maon perinnöstä on esitetty vaihtelevia arvioita.[136][155][158] Kiinassa häntä pidetään nerokkaana vallankumousjohtajana, jonka ansiosta maa kehittyi takapajuisesta maatalousyhteiskunnasta erääksi maailman voimakkaimmista valtioista.[140] Valtiollisen Global Times -lehden vuonna 2013 teettämän kyselyn mukaan 85 prosenttia kiinalaisista arvioi Maon saavutusten olleen hänen virheitään suuremmat.[159] Kielteisemmissä tulkinnoissa Maoa on kuvailtu ”punaiseksi keisariksi”, joka kostonhimoisena yksinvaltiaana hallitsi Kiinaa inhimillisestä kärsimyksestä piittaamatta ja henkilökohtaista etuaan häikäilemättä ajaen. Kritiikkiä ovat kohdanneet niin Maon itsekeskeinen luonne, ylellinen elämäntapa kuin väkivaltainen hallintokin.[160]

Saavutukset ja epäonnistumiset

muokkaa

Encyclopædia Britannican Mao-artikkelin kirjoittaneen Stuart Reynolds Schramin mukaan Maon merkittävimmät ansiot liittyvät menestyksekkääseen sissisotaan ja sisällissodan voittamiseen. Hänen johdollaan kommunistit yhdistivät Kiinan ja päättivät vuosikymmeniä jatkuneen sisäisen hajaannuksen ja ulkopoliittisten nöyryytysten ajan. Epäilevämmin Schram suhtautuu Maon toimintaan kansantasavallan perustamisen jälkeen. Erityisesti suuri harppaus ja kulttuurivallankumous olivat jo alun alkaen huonoja suunnitelmia, joiden seuraukset olivat katastrofaaliset. Toisaalta Maon ihanteet yhteiskunnallisesta tasa-arvosta ja maan jakamisesta pienviljelijöille olivat sinänsä kannatettavia.[136]

Kansantasavallan ensimmäisinä vuosina saavutettiin monia Maolle tärkeitä tavoitteita.[161] Aiempi puolifeodalistinen järjestelmä lakkautettiin ja köyhille maalaisille jaettiin viljelymaata,[162] mihin Kuomintang ei lupauksistaan huolimatta ollut kyennyt. Maauudistus merkitsi pientä mutta tuntuvaa lisäystä pienviljelijöiden elintasoon. Valta siirtyi sotilailta siviileille, ja vuosikymmeniä jatkuneiden sotien raunioittama talous elpyi. Kuomintangin hallinto oli varsinkin viimeisinä vuosinaan ollut äärimmäisen tehoton ja korruptoitunut, ja kun olot Maon kauden alussa viimein vakiintuivat, saattoi kommunisteja pitää ”vanhan onnistuneempana versiona”.[161]

Poliittinen väkivalta oli alusta saakka tärkeä osa KKP:n hallintoa. Valtaannousun jälkeen realiteetit eivät enää kahlinneet Maon päätöksentekoa.[163] Hänen valtakautensa lopun virheet johtivat usein siihen, että myös aiemmat saavutukset menettivät merkityksensä.[36] Lupaukset yksityisomistuksen kunnioittamisesta, demokratiasta ja vähemmistökansallisuuksien itsemääräämisoikeudesta petettiin.[164] Maon uskotaan olleen epäsuorasti vastuussa useammista ihmishenkien menetyksistä kuin yksikään toinen 1900-luvun hallitsija.[158][165] Arviot ennenaikaisista kuolemantapauksista liikkuvat 30–70 miljoonan välillä.[166] Korkeaan kuolleisuuteen vaikutti Kiinan suuri väkiluku, minkä seurauksena elintarvikehuollon kriisi kosketti satojen miljoonien suuruista väestöä.[167] Ihmisiä kuoli myös orjatyön ja poliittisen vainon seurauksena, vaikka Mao ei yleensä suoraan määrännytkään ihmisiä murhattavaksi.[88] Poliittiset puhdistukset olivat toistuvia, mutta niissä syrjäytettyjä johtajia ei yleensä tuomittu kuolemaan.[120] Paikallistason puhdistuksissa kuolleisuus oli toisaalta korkeaa ja valtiovalta saattoi jopa etukäteen kiintiöidä, montako ihmistä tuli teloittaa.[168]

Ross Terrillin (1980) mukaan Maon ratkaiseva virhe oli ”tuhoisan tehoton” suunnitelmatalous. Maon perintö olisi siten tärveltynyt jo vuonna 1949.[169] Tempoileva talouspolitiikka ei kyennyt luomaan Kiinaan kestävää kasvua.[135][170] Tehdastyöläisten ja maanviljelijöiden enemmistölle kollektivisointi tarkoitti reaaliansioiden ja työehtojen radikaalia heikkenemistä.[171] Maaseudulla elintaso jämähti pitkäksi aikaa paikoilleen, ja Maon kuollessa 250 miljoonaa maalaista eli edelleen äärimmäisessä köyhyydessä. Teollisuuden tuotanto kasvoi vuodesta 1963 alkaen noin neljän prosentin vuosivauhtia, mikä oli kehittyvälle maalle heikohko tulos. Kasvu oli selvästi huonompaa kuin Kuomintangin hallitsemassa Taiwanissa, missä vuosittainen kasvu oli 10 prosentin luokkaa.[155] Joukkokampanjoissa kansanjoukkojen tahdonvoima asetettiin asiantuntemuksen edelle. Seuraksena oli kaaos, jossa yhdistyivät epärealistiset tavoitteet, sekava johtaminen, tuotantolukujen väärentäminen ja raaka väkivalta.[135][172]

Kiinan väkiluku kasvoi Maon 26-vuotisen valtakauden aikana runsaasta 500 miljoonasta lähes miljardiin.[173] Julkinen terveydenhuolto ja hygienia paranivat, ja eliniänodote kohosi miehillä 66 ja naisilla 69 vuoteen, kun se 1930-luvun alussa oli molemmilla sukupuolilla ollut noin 25. Lapsikuolleisuus putosi 30 prosentista muutamaan prosenttiin.[155] 1970-luvun alussa otettiin ensimmäiset askelet väestönkasvun hillitsemiseksi. Mao vastusti syntyvyyden säännöstelyä aatteellisista syistä, mutta ehkäisyn ja aborttien yleistyttyä väestönkasvu hidastui joka tapauksessa.[173] Koulutustaso parani ja Kiinaan perustettiin satojatuhansia uusia oppilaitoksia, joista suurin osa oli alakouluja. Poliittisten puhdistusten aikoina korkeakoulutus saattoi tosin olla pikemminkin taakka.[174] Myös sukupuolten tasa-arvo parani,[155] ja Mao vastusti jalkojen sitomisen ja järjestettyjen avioliittojen kaltaisia käytäntöjä.[175] Toisaalta uusi, poliittisille hierarkioille rakentunut yhteiskunta oli äärimmäisen epätasa-arvoinen.[155] Ylimpänä luokkana olivat puolueen kaaderit ja sotilaat, keskiluokkana tehdastyöläiset ja alaluokkana maatyöläiset, joiden palvelut ja ruoka-annokset olivat selvästi kaupunkien väestöä heikommat. Kaikkein huonoimmassa asemassa olivat luokkavihollisiksi julistetut ryhmät, joihin kuuluivat esimerkiksi entiset tilanherrat ja oikeistolaiset. Virallisesti määritelty luokkatausta riippui henkilön sukuhistoriasta ja muodosti perinnöllisen kastijärjestelmän.[176]

Maon kaudella alkanut teollistumiskehitys mahdollisti Kiinan myöhemmän nousun taloudelliseksi mahtitekijäksi.[136] Myös teknologista uudistumista tapahtui: Kiina kehitti toimivan ydinaseen vuoteen 1964 mennessä ja laukaisi onnistuneesti satelliitin kiertoradalle vuonna 1970.[177] Ulkopolitiikassa Mao vältti Neuvostoliiton satelliittivaltioksi joutumisen mutta joutui tunnustamaan Neuvostoliiton johtavan aseman sosialistisessa maailmassa.[155] Maon kauden lopulla luotiin pohja Kiinan ja Yhdysvaltain suhteiden vähittäiselle lähentymiselle, mutta prosessi oli pitkä ja suhteet normalisoituivat vasta Maon kuoleman jälkeen. Kiina sai myös YK:n jäsenyyden ja pysyvän paikan turvallisuusneuvostossa, mikä toi Maolle merkittävää kansainvälistä valtaa. Kesti kuitenkin pitkään, ennen kuin Kiina alkoi osallistua YK-politiikkaan aktiivisesti.[178] Lauri Paltemaan ja Juha A. Vuoren mukaan Maon kaudella otettiin kyllä merkittäviä edistysaskeleita, mutta ne olisi todennäköisesti saavutettu myös ilman kommunistipuoluetta. Suurvallaksi Kiina ei vielä Maon kaudella kohonnut.[155]

Kiinan virallinen kanta

muokkaa

Kiinan kansantasavallan virallisen arvion mukaan Maon toiminta oli kesään 1957 asti perusluonteeltaan oikeaa, mutta sen jälkeen ailahtelevaa tai jopa täysin väärää. Tästä huolimatta kansantasavalta katsoo Maon ansioiden olleen ”myöhempien vuosien virheitä” suuremmat.[136] Mao tunnetaan Kiinassa ”Suurena ruorimiehenä”,[179] ja hänen virheidensä laajuus pidettiin pitkään salassa.[158]

Maon sanotaan usein olleen ”70-prosenttisesti oikeassa”, joskaan luonnehdinnalla ei ole virallista asemaa. ”70 % oikeassa ja 30 % väärässä” oli kuitenkin yleinen fraasi Maon kauden poliittisessa retoriikassa. Mao itse arvioi näillä luvuilla esimerkiksi Josif Stalinia ja Deng Xiaopingia ja totesi olevansa tyytyväinen, jos hänen oma uransa osoittautuisi yhtä menestyksekkääksi. Maon kuoleman jälkeen Deng viittasi toistuvasti Maon itsearvioon ottamatta itse kantaa sen oikeellisuuteen. Vaikka ”70-prosenttisesti oikeassa” ei sellaisenaan ole KKP:n virallinen kanta, sitä voidaan pitää suhteellisen osuvana tiivistelmänä puolueen esittämistä näkemyksistä.[180]

Virallinen Kiina on etääntynyt Maon opeista jo kauas ja siirtynyt markkinatalouteen. Samalla kiinalaisnuoriso on alkanut kokea uutta kiinnostusta Maoon ja hänen ajatteluunsa. Hänen kauttaan kritisoidaan vallitsevaa järjestelmää, joka esimerkiksi kieltää itsenäisen ammattiyhdistysliikkeen ja luokkataistelun. Kesällä 2021 The New York Times uutisoi KKP:n sensuroivan Maon ajattelua käsittelevää internet-keskustelua.[181][182]

Yksityiselämä

muokkaa

Perhe

muokkaa
Katso myös: Mao Zedongin sukulaiset -luokka.

Maon vanhemmat olivat Mao Yichang (1867–1919) ja tämän vaimo Wen Qimei (1870–1920).[183] Perhe oli varsin varakas.[184] Mao oli perheensä kolmas lapsi. Hänen vanhemmat veljensä kuolivat kuitenkin jo sylilapsina.[183] Aikuisikään elivät veljet Mao Zemin (1895–1943) ja Mao Zetan (1905–1935) sekä adoptiosisko Mao Zejian (1905–1929). Kaikki kolme olivat aktiivisia kommunisteja ja kuolivat Kiinan sisällissodassa.[185] Kaikissa sisarusten nimissä esiintyy sama zé (泽). Tämä on tyypillinen kiinalainen nimeämistapa, ja sukupolven nimeämiskaava oli päätetty jo 1700-luvulla kirjoitetussa sukukronikassa. Zedong tarkoittaa ’idän valaisijaa’ (zé, ’valaista’; dōng, ’itä’).[186] Sukunimi Máo (毛) merkitsee karvaa.

 
Mao vaimonsa Jiang Qingin ja tyttärensä Li Nan kanssa (1940-luku).

Mao oli naimisissa neljästi. Ensimmäinen avioliitto Luo Yixiun (aviossa 1908–1910) kanssa oli järjestetty, eikä Mao koskaan tunnustanut sitä.[2][68] Maon toinen vaimo Yang Kaihui (aviossa 1921–1927) oli hänen entisen etiikanopettajansa tytär.[29] Kuomintang murhasi Yangin kostona Maon vallankumouksellisesta toiminnasta.[187] He Zizhenin (aviossa 1928–1939) kanssa Mao aloitti suhteen jo ennen Yangin kuolemaa.[52] He oli Maon vanhan ystävän sisar ja innokas kommunistisen puolueen jäsen.[188] Vuonna 1939 Mao erosi Hestä ja avioitui näyttelijä Jiang Qingin kanssa.[52] Tämä herätti kommunistien keskuudessa pahennusta, sillä He oli yksi harvoista pitkästä marssista selviytyneistä naisista. Puoluejohto hyväksyi avioliiton sillä ehdolla, että Jiang pysyisi seuraavat 20 vuotta erossa politiikasta. Vuodesta 1963 alkaen Jiang aktivoitui poliittisesti ja kohosi Kiinan vaikutusvaltaisimmaksi naiseksi. Hänellä oli paljon valtaa erityisesti taiteen ja kulttuurin saralla.[68] Maon kuoltua Jiang joutui epäsuosioon ja Maon viimeisten vuosien poliittiset ylilyönnit vieritettiin hänen syykseen.[68][123]

Mao sai ainakin kymmenen lasta: kolme Yangin, kuusi Hen ja yhden Jiangin kanssa.[189] Maon ja Yangin lapset kasvoivat äitinsä luona tämän kuolemaan saakka. Orvoiksi jäätyään heidät lähetettiin Shanghaihin, missä heidän kasvatuksestaan vastasivat paikalliset kommunistit.[189] Maon ja Hen lapsista suuri osa jätettiin sukulaisten tai maalaisperheiden hoitoon, koska heitä ei voinut ottaa mukaan sotatoimialueelle. Vallankumouksen jälkeen lapsia yritettiin useampaan otteeseen tuloksetta etsiä.[190] Maon vanhin poika Anying koulutettiin Neuvostoliitossa, missä Stalin piti häntä käytännössä panttivankina. Anying teki sittemmin uraa sotilaana ja kaatui Koreassa.[191] Läheisimmät välit Maolla oli Jiang Qingin kanssa saamansa tyttären Li Nan kanssa.[192] Jonkin aikaa Mao jopa kaavaili tästä seuraajaansa. Li Na on edelleen elossa, samoin Maon toinen tytär Li Min.[193] Sukunimi Li periytyy Maon Yan’anissa käyttämästä salanimestä.[194] Maon pojanpoika Mao Xinyu on Kiinan armeijan kenraalimajuri ja julkisuuden henkilö,[90] kun taas Li Minin tytär Kong Dongmei on eräs Kiinan rikkaimmista ihmisistä.[189]

Valtansa vuosina Maolla oli suuri määrä rakastajattaria. Ei tiedetä, saiko hän heidän kanssaan lapsia.[195] Viimeiset vuodet Maosta huolehtivat entiset rakastajattaret Zhang Yufeng ja Meng Jinyu, eikä salamurhaa pelännyt Mao luottanut kehenkään muuhun.[196]

Henkilökuva

muokkaa
 
Mao englanninopettajansa Zhang Yufengin kanssa 1964.

Mao oli jo teini-ikäisenä pitkä, vahva ja komea.[197] Nuorena hän urheili paljon.[198] Hän oli luonnostaan karismaattinen, mutta karismaa myös järjestelmällisesti tuotettiin propagandan avulla.[199] Maon viimeisinä elinvuosina hänen heikentynyt kuntonsa salattiin ja julkisuudessa nähdyt kuvat olivat retusoituja.[200]

Maon maalaistausta heijastui hänen kansanomaisessa ja epähienostuneessa käytöksessään, mikä erotti hänet tyypillisestä kiinalaisälymystöstä.[201] Hän oli talonpoikaisuudestaan ylpeä ja saattoi käyttää karkeaa kieltä. Mandariinikiinaa hän puhui voimakkaalla hunanilaisella korostuksella.[202] Mao vierasti sosiaalisia normeja eikä juuri piitannut mukavuuksista tai siitä, miltä asiat näyttivät ulkoisesti.[203] Peseytymiseen hän käytti höyryävää pyyhettä.[204] Hunanilaiseen tapaan Mao piti tulisesta ruoasta.[205] Hän tupakoi runsaasti ja tuli vanhemmalla iällä riippuvaiseksi unettomuuden hoitoon määrätyistä sedatiiveista. Mao ei yleensä käyttänyt kelloa, hänen päivärytminsä oli epäsäännöllinen ja hän saattoi valvoa yli vuorokauden tai järjestää makuuhuoneessaan kokouksia keskellä yötä. Huonoista elintavoistaan huolimatta Maolla oli hyvä yleisterveys.[36]

Alexander Pantsovin ja Steven I. Levinen (2012) mukaan Mao oli yksi 1900-luvun suurista utopisteista, joka yritti parhaan taitonsa mukaan nostaa Kiinan vauraaksi ja vaikutusvaltaiseksi maaksi. Samalla hän kuitenkin tuudittautui toiveajatteluun, ympäröi itsensä mielistelijöillä ja hekumoi omalla henkilökultillaan. Jo nuorukaisena hän haaveili vallasta, maineesta ja sankaruudesta, jota mitkään säännöt eivät kahlitsisi.[206] Edgar Snow’n (1937) mukaan Maossa yhdistyivät syvällinen älykkyys ja maalaismainen juonikkuus. Snow pani merkille myös Maon häikäilemättömyyden ja ”syväänjuurtuneen omanarvontunnon”.[207] Ross Terrillin (1980) mukaan Mao oli nuorena vaatimaton ja vilpitön, mutta muuttui iän myötä röyhkeäksi ja petolliseksi. Monet Maon julkisista lausunnoista olivat pragmaattista julistamista, johon hän ei todellisuudessa uskonut. Toisaalta monet Maon väkivaltaisista tai suvaitsemattomista, yksityisesti annetuista lausunnoista olivat liioiteltuja tunteenpurkauksia. Terrillin mukaan Maon ”henkeäsalpaava epärehellisyys” löi laudalta muut kommunistijohtajat, kenties jopa kaikki 1900-luvun poliitikot.[208] Mao myös nautti alaistensa tahallisesta šokeraamisesta.[209] Toisaalta hän osasi olla tarvittaessa huomaavainen, käydä maanläheisiä keskusteluja ja luopua kunniasta, jos se hänen mielestään kuului jollekulle muulle.[210] Historioitsija Daniel Leese on kuvaillut Maon luonteen kehitystä häiritseväksi: maanläheinen, sovinnollinen ja mietteliäs hallitsija muuttui yhä häikäilemättömämmäksi, hillittömämmäksi ja omahyväisemmäksi. Vastaavasti Maon kyky vastaanottaa kritiikkiä heikkeni jatkuvasti.[211] Philip Shortin (2000) mukaan Mao eli 1960- ja 1970-luvut hovinsa ympäröimänä, muusta Kiinasta eristettynä, eikä hänen elämässään enää ollut spontaaneja ja tasavertaisia kohtaamisia muiden ihmisten kanssa. Yksinäisyyttään Mao pakeni naisseikkailujen pariin.[212]

Kirjailija ja kalligrafi

muokkaa
 
Esimerkki Maon kalligrafiasta: Li Bain runo pronssitauluun kirjoitettuna.

Mao kirjoitti suuren määrän poliittis-filosofista ja sodankäynnin teoriaa käsittelevää kirjallisuutta. Valtaannousun jälkeen ne muodostivat Kiinan kansantasavallan kirjallisen kaanonin. Valittujen teosten kolme osaa ilmestyivät vuosina 1951–1953, ja Mao itse osallistui niiden toimittamiseen. Neljäs osa ilmestyi vuonna 1960 ja viides osa 1977.[213] Valitut teokset sisältävät kymmeniä tekstejä vuodesta 1926 (”Tutkielma Kiinan yhteiskuntaluokista”) vuoteen 1957 (”Kaikki taantumukselliset ovat paperitiikereitä”). Intiassa julkaistiin sittemmin vielä neljä osaa valittuja teoksia.[214] Toimitustyön myötä tekstit muuttuivat huomattavasti, eivätkä ne anna todenmukaista kuvaa Maon ajattelun kehityksestä.[213]

Mao oli tuottelias runoilija.[215] Hän tutustui kiinalaisen kirjallisuuden klassikoihin jo lapsena. Koulu painotti kungfutselaisen kaanonin ulkoa opettelua, mutta Mao piti enemmän Kolmen kuningaskunnan kertomuksesta, Vedenvarren tarinoista ja muista kiinalaisen proosan klassikoista.[216] Runoissaan hän siteeraa kuitenkin silti Kungfutsea, Zen Zania ja muita klassikoita. Myös venäläinen kirjallisuus vaikutti Maoon. Runojen toistuvia aiheita ovat luonto ja historia.[215] Mao kirjoitti useimmat tekstinsä käsin. Hän tunsi kiinalaisen kalligrafian historian hyvin ja kokeili elämänsä aikana monenlaisia tyylejä ennen kuin kehitti omansa. Kiinassa ”Mao-tyyli” (毛体) on sangen arvostettu ja sitä pidetään sekä omaperäisenä että monipuolisena.[217]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Carter, Peter: Mao. (Taskukirjapainos The Viking Pressin alkuperäisestä kovakantisesta painoksesta vuodelta 1976) New York: Mentor, 1980. ISBN 978-0-451-61845-0 Archive.org (viitattu 19.6.2021). (englanniksi)
  • Chang, Jung & Halliday, Jon: Mao. ((Mao. The Unknown Story, 2005.) Suomentanut Jaana Iso-Markku) Helsingissä: Otava, 2006. ISBN 951-1-13168-0
  • Cheek, Timothy (toim.): A Critical Introduction to Mao. New York: Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-113978904-2 Google-kirjat (viitattu 26.5.2021). (englanniksi)
  • Courtois, Stéphane ym.: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. ((Le Livre noir du communisme. Crimes, terreur, répression, 1997.) Suomentaneet Kaarina Turtia, Matti Brotherus ja Heikki Eskelinen) Helsinki: WSOY, 2000. ISBN 951-0-25073-2
  • Ebrey, Patricia Bucklley & Liu, Kwang-Ching: The Cambridge Illustrated History of China. Cambridge: Cambridge University Press, 2010. ISBN 978-0-521-12433-1 Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Feigon, Lee: Mao. A Reinterpretation. Ann Arbor: The University of Michigan, 2002. ISBN 9781566634588 Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Fenby, Jonathan: Modern China. The Fall and Rise of a Great Power, 1850 to the Present. New York: Ecco Press, 2008. ISBN 978-0-061-66116-7 (englanniksi)
  • Hollingworth, Clare: Mao and the Men Against Him. London: Jonathan Cape, 1985. ISBN 978-0-224-01760-2 Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Karl, Rebecca E.: Mao Zedong and China in the Twentieth-Century World. A Concise History. Durham & London: Duke University Press, 2010. ISBN 978-0-822-39302-3 Google-kirjat (viitattu 13.6.2021). (englanniksi)
  • Li Zhisui: The Private Life of Chairman Mao. The Memoirs of Mao’s Personal Physician. London: Chatto & Windus, 1994. ISBN 0-7011-4018-6 Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Liu, James T. C. ym.: China Encyclopædia Britannica. 3.5.2021. Encyclopædia Britannica. Viitattu 12.6.2021. (englanniksi)
  • Lynch, Michael: Mao. (Second Edition. Routledge Historical Biographies) London & New York: Taylor & Francis, 2017. ISBN 978-1-351-77929-6 Google-kirjat (viitattu 9.6.2021). (englanniksi)
  • Mao Zedong: ”Introduction”, The Poems of Mao Zedong. London, England: University of California Press, 2008. ISBN 978-0-52093500-6 Google-kirjat (viitattu 13.6.2021). (englanniksi)
  • Nordlinger, Jay: Children of Monsters. An Inquiry into the Sons and Daughters of Dictators. New York: Encounter Books, 2017. ISBN 978-1-594-03900-3 Google-kirjat (viitattu 9.6.2021). (englanniksi)
  • O’Brien, Patrick Karl: Atlas of World History. Oxford: Oxford University Press, 2002. ISBN 978-0-19-521921-0 Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Paltemaa, Lauri & Vuori, Juha A.: Kiinan kansantasavallan historia. Helsinki: Gaudeamus, 2012. ISBN 978-952-495-258-3
  • Pantsov, Alexander V. & Levine, Steven I.: Mao. The Real Story. New York: Simon and Schuster, 2012. ISBN 978-1-451-65449-3 Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Retief, Francois & Wessels, André: Mao Tse-tung (1893 - 1976) – his habits and his health. (ISSN 0256-9574) SAMJ: South African Medical Journal, toukokuu 2009, 99. vsk, nro 55. Pretoria. SciELO South Africa. Viitattu 9.6.2021. (englanniksi)
  • Roy, Denny: Taiwan. A Political History. Ithaca, New York: Cornell University Press, 2003. ISBN 978-0-8014-8805-4 (englanniksi)
  • Schram, Stuart R.: Mao Tse-Tung as a Charismatic Leader. Asian Survey, Jun. 1967, 7. vsk, nro 6, s. 383–388. University of California Press. JSTOR. Viitattu 27.8.2021. (englanniksi)
  • Schram, Stuart R.: Mao Tse-tung. (Täydennetty uusintapainos 1967, ensimmäinen painos 1966) Harmondsworth: Penguin Books, 1970. ISBN 978-0-1-4020-840-5 Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Schram, Stuart Reynolds: Mao Zedong Encyclopædia Britannica. 5.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  • Short, Philip: Mao. A Life. New York: Henry Holt, 2000. ISBN 0-8050-3115-4 Archive.org (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)
  • Terrill, Ross: Mao. A Biography. (Uusintapainos, alkuperäinen teos vuodelta 1980) Redwood City, California: Stanford University Press, 1999. ISBN 978-0-8047-2921-5 Google-kirjat (viitattu 3.12.2020). (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Panstov & Levine 2012, s. 13.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k Schram 2020 (”Early Years”).
  3. ↑ Schram 1966, s. 19–20; Feigon 2002, s. 13–14; Pantsov & Levine 2012, s. 12–14.
  4. ↑ Feigon 2002, s. 14–15.
  5. ↑ Schram 1966, s. 20; Pantsov & Levine, s. 14.
  6. ↑ Blair, Hazel: The early life of Mao. Military History 10.11.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  7. ↑ Schram 1966, s. 23; Pantsov & Levine 2012, s. 21.
  8. ↑ Schram 1966, s. 22; Pantsov & Levine 2012, s. 17–19.
  9. ↑ Feigon 2002, s. 23; Pantsov & Levine 2012, s. 25–28.
  10. ↑ Schram 1966, s. 26; Feigon 2002, s. 15; Pantsov & Levine 2012, s. 28–30.
  11. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 32–34.
  12. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 30, 33–35.
  13. ↑ a b Schram 1966, s. 34–35; Pantsov & Levine 2012, s. 34–35.
  14. ↑ Schram 1966, s. 36; Pantsov & Levine 2012, s. 35–36; Schram 2020 (”Early Years”).
  15. ↑ Schram 1966, s. 34; Pantsov & Levine 2012, s. 35–36, 40–41.
  16. ↑ Schram 1966, s. 36; Pantsov & Levine 2012, s. 36.
  17. ↑ Schram 1966, s. 36–41; Feigon 2002, s. 19; Pantsov & Levine 2012, s. 37–42, 59.
  18. ↑ Schram 1966, s. 42–45; Pantsov & Levine 2012, s. 48–50; Schram 2020 (luku ”Early years”).
  19. ↑ Schram 1966, s. 45, 47–50; Feigon 2002, s. 20–22; Schram 2020: ”Early Years”.
  20. ↑ Schram 1966, s. 45, 47–51, 54; Feigon 2002, s. 20–22.
  21. ↑ Schram 1966, s. 50; Terrill 1980, s. 68.
  22. ↑ a b Schram 1966, s. 53–54; Feigon 2002, s. 22; Pantsov & Levine 2012, s. 71–76.
  23. ↑ Schram 1966, s. 56.
  24. ↑ Schram 1966, s. 55–56; Feigon 2002, s. 21.
  25. ↑ Schram 1966, s. 56; Feigon 2002, s. 21, 24–25; Pantsov & Levine 2012, s. 66.
  26. ↑ Schram 1966, s. 56–57; Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”); Schram 2020 (luku ”Mao and the Chinese Communist Party”).
  27. ↑ Chinese Communist Party. Encyclopædia Britannica 18.7.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  28. ↑ Schram 1966, s. 63–64; Feigon 2002, s. 23–24, 28, 30.
  29. ↑ a b c Schram 2020 (”Mao and the Chinese Communist Party”).
  30. ↑ Schram 1966, s. 64–69.
  31. ↑ Perry, Elizabeth: ANYUAN: Mining China’s Revolutionary Tradition. The Asia-Pacific Journal 7.1.2013. Viitattu 24.5.2021. (englanniksi)
  32. ↑ Schram 1966, s. 66, 69–70, 73–74.
  33. ↑ Schram 2020 (luvut ”Mao and the Chinese Communist Party” ja ”The Communists and the Nationalists”).
  34. ↑ a b c d e Schram 2020 (”The Communists and the Nationalists”).
  35. ↑ Schram 1966, s. 82–83, 90–91.
  36. ↑ a b c d e Retief & Wessels 2009.
  37. ↑ Schram 1966, s. 98; Feigon 2002, s. 42.
  38. ↑ Maon isä oli omistanut noin 3,3 eekkeriä maata, joten Mao itsekin oli lähellä vastavallankumouksellisen määritelmää. (Schram 1966, s. 99–101.)
  39. ↑ a b Northern Expedition. Encyclopædia Britannica 8.12.2017. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  40. ↑ Schram 1966, s. 122–125; Feigon 2002, s. 46–47.
  41. ↑ Feigon 2002, s. 46.
  42. ↑ Schram 1966, s. 124–127; Carter 1980, s. 68–70; Schram 2020 (”The Communists and the Nationalists”).
  43. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 74; Feigon 2002, s. 46.
  44. ↑ Schram 1966, s. 125.
  45. ↑ Chang & Halliday 2005, s. 82; Karl 2010, s. 37; Pantsov & Levine 2012, s. 204.
  46. ↑ He Zizhen gave birth to 6 children, one grew up healthy, two died, and three were given to fellow villagers (Arkistoitu – Internet Archive). DayDayNews 5.15.2021. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)
  47. ↑ Schram 1966, s. 130–131; Carter 1980, s. 70–71; Feigon 2002, s. 46–48.
  48. ↑ Schram 1966, s. 131–137; Carter 1980, s. 72–75.
  49. ↑ Schram 1966, s. 138–143; Carter 1980, s. 75; Feigon 2002, s. 48–50; Schram 2020 (”The road to power”).
  50. ↑ Schram 1966, s. 148–151.
  51. ↑ Schram 1966, s. 149.
  52. ↑ a b c d e f g h i Schram 2020 (”The road to power”).
  53. ↑ Schram 1966, s. 153; Chang & Halliday 2006, s. 108, 116; Feigon 2002, s. 50–51.
  54. ↑ Schram 1966, s. 152; Feigon 2012, s. 51–53.
  55. ↑ Schram 1966, s. 154–166; Feigon 2002, s. 53–55; Schram 2020 (”The road to power”).
  56. ↑ Feigon 2002, s. 54–55; Retief & Wessels 2009.
  57. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 18.
  58. ↑ Schram 1966, s. 180.
  59. ↑ Schram 1966, s. 180.
  60. ↑ a b Long March. Encyclopædia Britannica 8.10.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  61. ↑ Schram 1966, s. 180–189; Carter 1980, s. 90–93; Feigon 2002, s. 59–61; Paltemaa & Vuori 2012, s. 18–19; Schram 2020 (”The road to power”).
  62. ↑ Schram 1966, s. 208; Feigon 2002, s. 59; Chang & Halliday 2006, s. 185–187, 238–241.
  63. ↑ Feigon 2002, s. 61; Paltemaa & Vuori 2012, s. 18.
  64. ↑ Feigon 2002, s. 57–59.
  65. ↑ Schram 2020 (luvut ”The road to power” ja ”The emergence of Mao’s road to socialism”); Paltemaa & Vuori 2012, s. 18–19.
  66. ↑ Schram 1966, s. 194, 196.
  67. ↑ Schram 1966, s. 209–210; Feigon 2002, s. 61.
  68. ↑ a b c d Jiang Qing. Encyclopædia Britannica 10.5.2020. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  69. ↑ a b c Chinese Civil War. Encyclopædia Britannica 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  70. ↑ Liu ym. 2021 (luku ”The war against Japan (1937–45)”).
  71. ↑ Carter 1980, s. 122–124.
  72. ↑ Copper, John C.: Taiwan — Early Nationalist rule. Encyclopædia Britannica 29.11.2020. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  73. ↑ a b c d e f g h Schram 2020 (”The emergence of Mao’s road to socialism”).
  74. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 13.
  75. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 24–25.
  76. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 23–28.
  77. ↑ Shakabpa, Tsepon W. D. & Richardson, Hugh E. & Wylie, Turrell V. & Falkenheim, Victor C.: Tibet (”Tibet since 1900”) Encyclopædia Britannica. 3.3.2020. Viitattu 10.10.2021. (englanniksi)
  78. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 31–34.
  79. ↑ a b Schram 2020 (”Formation of the People’s Republic of China”).
  80. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 40, 443 (viite 50).
  81. ↑ Jakobson, Max: Pelon ja toivon aika. 20. vuosisadan tilinpäätös II, s. 83. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X.
  82. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 34–38.
  83. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 19–21, 23–38, 50; Liu ym. 2021 (luku ”Reconstruction and consolidation, 1949–52”).
  84. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 20.
  85. ↑ Feigon 2002, s. 96.
  86. ↑ Changyu, Li: Mao’s ”Killing Quotas”. Advancing Social Justice nro. 4, 2005. Viitattu 26.5.2021. (PDF) (englanniksi)
  87. ↑ a b Short 2000, s. 437.
  88. ↑ a b Short 2000, s. 631.
  89. ↑ Millett, Allan R.: Korean War. Encyclopædia Britannica 10.9.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  90. ↑ a b Huang, Zheping: Maoism is big in China, but Mao’s grandson isn’t. Quartz, 7.5.2018. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
  91. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 38–44.
  92. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 52–53.
  93. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 61–62.
  94. ↑ Feigon 2002, s. 106.
  95. ↑ Hundred Flowers Campaign. Encyclopædia Britannica 8.5.2016. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  96. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 87.
  97. ↑ a b c d Great Leap Forward. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  98. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 118.
  99. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 135.
  100. ↑ Li 1994, s. 283–284.
  101. ↑ Li 1994, s. 283, 295; Paltemaa & Vuori 2012, s. 118.
  102. ↑ Li 1994, s. 340.
  103. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 138.
  104. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 123–126; Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  105. ↑ a b c d e Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  106. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 133.
  107. ↑ Kuiper, Kathleen ym.: Commune (Chinese agriculture) Encyclopædia Britannica. 5.10.2007. Viitattu 10.10.2021. (englanniksi)
  108. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 557–562.
  109. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 563–564.
  110. ↑ a b China (luku "Foreign Policy"). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 19.8.2020. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  111. ↑ Spector, Ronald H.: Vietnam War (1954–1975) Encyclopædia Britannica. 6.7.2021. Viitattu 10.10.2021. (englanniksi)
  112. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 152–157.
  113. ↑ a b Hughes, Ken: Richard Nixon: Foreign Affairs. Miller Center. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  114. ↑ Schram 2020 (luvut ”The emergence of Mao’s road to socialism” ja ”Retreat and counterattack”).
  115. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 160–163; Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  116. ↑ Cheek 2010, s. 233; Paltemaa & Vuori 2012, s. 160–163; Schram 2020 (”Retreat and counterattack”).
  117. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 167, 172–175.
  118. ↑ Käki, Matti & Kojo, Pauli & Räty, Ritva. Teoksessa Mitä missä milloin 1967. Kansalaisen vuosikirja, s. 49. Helsinki: Otava, 1966.
  119. ↑ a b c d Schram 2020 (”The Cultural Revolution”).
  120. ↑ a b Courtois 2006, s. 579–586.
  121. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 185, 193, 196, 198; Courtois 2006, s. 579–586.
  122. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 189–195.
  123. ↑ a b c d e f g h i j k Cultural Revolution. Britannica Academic, Encyclopædia Britannica, 18.2.2020. Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  124. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 184–185.
  125. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 205.
  126. ↑ a b c Paltemaa & Vuori 2012, s. 167–169.
  127. ↑ a b Rhoads, Edward J.M.: Lin Biao. Encyclopædia Britannica 2.12.2019. Viitattu 30.11.2020. Viitattu 30.11.2020. (englanniksi)
  128. ↑ Roy 2003, s. 133–135.
  129. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 234–235.
  130. ↑ Last public appearance of Chinese leader Mao Zedong, 1976. Rare Historical Photos 29.12.2016. Viitattu 12.9.2021. (englanniksi)
  131. ↑ Retief & Wessels 2009; Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242.
  132. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242, 256–269; Schram 2020 (”The Cultural Revolution”).
  133. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 255–256.
  134. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 241–242, 253–257.
  135. ↑ a b c d e ”Maoism.” Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 15.5.2018. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  136. ↑ a b c d e f g Schram 2020 (johdanto ja luku ”Legacy”).
  137. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 17, 19.
  138. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 17.
  139. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 20.
  140. ↑ a b c Webley, Kayla: Mao Zedong. Time 4.2.2011. Viitattu 29.11.2020. (englanniksi)
  141. ↑ Schram 2020 (”The road to power”); Paltemaa & Vuori 2012, s. 19.
  142. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 94, 97.
  143. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 19, 28.
  144. ↑ Communism (luku ”Chinese Communism”). Britannica Academic, Encyclopædia Britannica 13.11.2019. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  145. ↑ a b c d e f g h i The Mao Cult. Chinese Posters, noin 2003. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  146. ↑ Paltemaa & Vuori 2012.
  147. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 55, 444 (viite 91).
  148. ↑ Terrill 1980, s. 18–19; Feigon 2002, s. 106.
  149. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 70, 253–254.
  150. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 95.
  151. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 95.
  152. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 140.
  153. ↑ Schram 1966, s. 159; Feigon 2002, s. 47.
  154. ↑ a b c d e f g h i Paltemaa & Vuori 2012, s. 251–254.
  155. ↑ a b c Cult of Mao. Oracle Thinkquest, Oracle Education Foundation. Arkistoitu versio, 13.3.2009. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  156. ↑ Zhang Yu: A sign of disaffection, rural worship of Chairman Mao is treated with caution. Global Times 28.12.2015. Viitattu 28.11.2020. (englanniksi)
  157. ↑ a b c Strauss, Valerie & Southrel, Daniel: How Many Died? New Evidence Suggests Far Higher Numbers for the Victims of Mao Zedong’s Era. The Washington Post 17.7.1994. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  158. ↑ Mao’s achievements ’outweigh’ mistakes: poll. Al Jazeera 25.12.2013. Viitattu 3.12.2020. (englanniksi)
  159. ↑ Courtois 2001, s. 518.
  160. ↑ a b Paltemaa & Vuori 2012, s. 19–20, 34–35, 38, 48–50, 62; Liu ym. 2021 (luku ”Reconstruction and consolidation, 1949–52”).
  161. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 20, 251–254.
  162. ↑ Terrill 1980, s. 22–23.
  163. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 26, 28.
  164. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 253.
  165. ↑ Fenby 2008, s. 351.
  166. ↑ Courtois 2001, s. 549.
  167. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 36.
  168. ↑ Terrill 1980, s. 21–22.
  169. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 60–62, 70–73.
  170. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 54–60.
  171. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 97–98, 104, 118, 253.
  172. ↑ a b Ebrey & Liu 2010, s. 327; O’Brien 2002, s. 254.
  173. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 50, 251.
  174. ↑ Feigon 2002, s. 7.
  175. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 88–89.
  176. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 159, 247–248.
  177. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 227–230, 251–254.
  178. ↑ Short 2000, s. 14.
  179. ↑ Blanchette, Jude: Where’s the ”official” verdict that Mao was 70% correct, 30% wrong? judeblanchette.com 13.5.2016. (Arkistoitu – Internet Archive). Viitattu 27.11.2020. (englanniksi)
  180. ↑ Nousiainen, Anu: Liian kommunistinen kommunistiksi? Mao Zedong kiinnostaa taas Kiinan nuorisoa Helsingin Sanomat. 4.9.2021. Viitattu 10.10.2021.
  181. ↑ Li Yuan: ’Who Are Our Enemies?’ China’s Bitter Youths Embrace Mao The New York Times. 8.7.2021. Viitattu 10.10.2021. (englanniksi)
  182. ↑ a b Pantsov & Levine 2012, s. 12, 26.
  183. ↑ Short 2000, s. 20.
  184. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 5, 153, 305; Feigon 2002, s. 50–51, 57.
  185. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 5
  186. ↑ Chan & Halliday 2005, s. 108, 116.
  187. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 204.
  188. ↑ a b c Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”).
  189. ↑ Feigon 2012. s. 51; Pantsov & Levine 2012, s. 209, 249, 364–365; Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”).
  190. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 318; Feigon 2012, s. 93.
  191. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 736; Pantsov & Levine 2012, s. 364–365.
  192. ↑ Ni, Ching-Ching: Death illuminates niche of Mao life. Los Angeles Times 27.3.2007. Viitattu 7.12.2020. (englanniksi)
  193. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 330.
  194. ↑ Nordlinger 2017 (luku 6: ”Mao”). Retiefin & Wesselsin (2009) mukaan Mao todettiin vuonna 1955 hedelmättömäksi.
  195. ↑ Chang & Halliday 2006, s. 709–710.
  196. ↑ Feigon 2003, s. 14.
  197. ↑ Schram 1966, s. 36; Feigon 2002, s. 18–19.
  198. ↑ Schram 1967, s. 383.
  199. ↑ Paltemaa & Vuori 2012, s. 183.
  200. ↑ Terrill 1980, s. 19.
  201. ↑ Hollingworth 1985, s. 29–30, 123.
  202. ↑ Schram 1966, s. 20.
  203. ↑ Short 2000, s. 22.
  204. ↑ Terrill 1980, s. 34.
  205. ↑ Pantsov & Levine 2012, s. 6, 42.
  206. ↑ Schram 1966, s. 209. (”Deep sense of personal dignity”, ”power of ruthless decision”.)
  207. ↑ Terrill 1980, s. 18–19; Feigon 2002, s. 106.
  208. ↑ Short 2000, s. 15.
  209. ↑ Terrill 1980, s. 19; Retief & Wessels 2009.
  210. ↑ Cheek 2010, s. 233.
  211. ↑ Short 2000, s. 15.
  212. ↑ a b Mao Zedong Thought. Chineseposters.net, ei päivämäärää. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)
  213. ↑ Selected Works of Mao Tse-Tung. (”Volumes I through V published by Foreign Languages Press, Peking, China.” — ”Subsequent volumes published in India by Kranti Publications, Secunderabad, and Sramikavarga Prachuranalu, Hyderabad.” Ks. myös yksittäisten osien johdannot, joihin pääsee linkkiä klikkaamalla.) Marxists.org. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)
  214. ↑ a b The Poetry of Mao Zedong (”Introduction”).
  215. ↑ Schram 1966, s. 20–21; Pantsov & Levine 2012, s. 15, 20.
  216. ↑ Rauner Library: Mao Zedong’s Calligraphic Art (Arkistoitu – Internet Archive). Dartmouth 7.11.2014. Viitattu 13.6.2021. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Dikötter, Frank: Mao. Kiinan suuri nälänhätä 1958–1962. ((Mao’s Great Famine. The History of China’s Most Devastating Catastrophe, 1958–62, 2010.) Suomentanut Seppo Hyrkäs) Helsinki: Siltala, 2011. ISBN 978-952-234-067-2
  • Mao Tse-tung: Teoksia. (Osat 1–2. Suomentanut Tuure Lehén) Helsinki: Kansankulttuuri, 1958.
  • Mao Tse-tung: Otteita puheenjohtaja Mao Tse-tungin teoksista. (Mao Zhuxi Yulu, 1964) Helsinki: Kustannus Oy Käännöskirjat, 1967. – 2. painos: Suomi–Kiina-seura, 1971.
  • Mao Tse-tung: Runot. (Suomentanut Pertti Nieminen) Helsinki: Tammi, 1973. ISBN 951-30-2681-7

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Mao Zedong.

 

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mao_Zedong&oldid=22734716”