Joel Rinne
| Joel Rinne | |
|---|---|
 Joel Rinne 1930-luvulla |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Toivo Joel Rinne (Gröndahl) |
| Syntynyt | 7. kesäkuuta 1897 Asikkala |
| Kuollut | 3. joulukuuta 1981 (84 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä |
| Puoliso |
Rosi Rinne ( 1924; 1932) Saga Rikberg ( 1936; 1981) |
| Lapset | 3 |
| Näyttelijä | |
| Taiteilijanimet | Jopi Rinne |
| Aktiivisena | 1916–1981 |
| Merkittävät roolit |
“Komisario Palmu” Komisario Palmu -elokuvissa “Marsalkka C.G.E. Mannerheim” Päämaja “Cyrano de Bergerac” Tartuffe |
| Palkinnot | |
|
Pro Finlandia 1953 |
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Toivo Joel ”Jopi” Rinne (7. kesäkuuta 1897 Asikkala – 3. joulukuuta 1981 Helsinki)[2] oli suomalainen näyttelijä ja akateemikko. Hän oli kiinnitettynä Suomen Kansallisteatteriin 1928–1972. Rinne oli monipuolisuudestaan ja muuntautumiskyvystään tunnettu luonnenäyttelijä; hänen taiteellinen alansa ulottui antiikin murhenäytelmien sankareista koomisiin tyyppirooleihin. Puhenäyttämön ohella Rinne näytteli elokuvissa ja radiossa. Erityisen hyvin hänet tunnetaan roolistaan komisario Palmuna.[3] Rinne sai taiteen akateemikon arvonimen vuonna 1972.
Lapsuus ja nuoruus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joel Rinne syntyi savusaunassa suuren sisarusparven jatkeeksi helluntaina aamulla kello 4.00.[4] Hänen vanhempansa Maria Sofia Karlsson ja Johan Oskar Gröndahl omistivat pienehkön Laurilan tilan Kalkkisten kylässä Asikkalassa. Maria Sofia oli kotoisin Sysmästä ja Johan Oskar puolestaan Hartolasta, jonne hänen isänsä oli aikoinaan muuttanut Helsingistä.[5] Pariskunta oli avioitunut 1883. Johan Oskar oli ammatiltaan kauppias, joka kokeili onneaan eri puolilla Päijät-Hämettä.[6] Hän oli myös innokas näyttelijä raittiusseurassa. Perheeseen syntyi peräti neljätoista lasta, joista useat olivat kuolleet jo ennen Joelin syntymää. Einarin, Jalmarin ja Joelin lisäksi sisarusparvesta näyttelijän ammatin valitsi Kalle, joka kuoli hieman yli kaksikymmenvuotiaana. Perheen kuopus Veikko-Mooses teki merkittävän uran voimistelunopettajana. Hän toimi myös urheiluvalmentajana Suomessa ja ulkomailla Pakistania myöten. Veljeksistä vanhin, Ernst, kuoli kahdeksantoistavuotiaana; samana päivänä kuin veljeksistä nuorin, Martti, joka oli vuoden ikäinen.[7]
Gröndahlin perhe muutti Kalkkisten kylästä Lahteen 1910-luvun alussa, minne Johan Oskar Gröndahl perusti kaksi kauppaa. Veljekset Joel ja Jalmari toimivat vuorotellen kaupanmyyjinä. Teatteri houkutteli kumpaakin, ja teini-ikäinen Joel unohti armeija-aikeet alkaessaan toimia avustajana kaupungissa vierailleiden kiertueteattereiden esityksissä. Hän oli mukana muun muassa Aino Haverisen johtamassa operetissa Aavikon lapsia. Erityisen voimakkaan vaikutuksen nuoreen Joeliin teki romanttinen kaunotar Tekla Tummento.[8]
Teatteriura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kansan Näyttämön ja Viipurin kaudet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joel Rinne hakeutui veljensä Jalmari Rinteen esimerkin innoittamana Suomen Kansallisteatterin oppilaskouluun vuonna 1916. Rinne teki kouluajan debyyttiroolinsa näytelmässä Daniel Hjort, sekä toimi avustajatehtävissä lukuisissa Kansallisteatterin näytännöissä, kuten Holbergin Jeppe Niilonpojassa, Molièren Saiturissa ja Ibsenin Peer Gyntissä. Kaksivuotisen koulun jälkeen vuorossa oli asepalvelus, jota hän suoritti Kainuun rajavartiostossa. Saatuaan siirron Helsinkiin ensimmäisen divisioonan esikuntaan hän siirtyi näyttelijäksi Elli Tompurin vasta perustamaan teatteriin, Vapaalle Näyttämölle. Teatteri kaatui pian taloudellisiin vaikeuksiin.[3] Vuoden aikana Rinne esiintyi muun muassa näytelmissä Ei sitä voi koskaan tietää, Nuoruus, Keinumorsian ja Salome.
Syksyllä 1920 Rinne siirtyi Kansan Näyttämölle, jonka pääpaino oli opereteissa, salonkinäytelmissä ja komedioissa. Teatterin näyttelijäkaartiin kuuluivat muun muassa Aku Käyhkö, Annie Mörk, Eino Jurkka, Aku Korhonen, Paavo Raitio, Pirkko Raitio ja Arvi Tuomi. Kansan Näyttämön kaudellaan Rinne näytteli muun muassa musiikkikomediassa Permantopaikka, joka oli yleisömenestys. Vuonna 1923 Viipurin Näyttämö houkutteli hänet kaksinkertaisella palkalla riveihinsä. Teatterissa aloitti samaan aikaan myös Uuno Laakso, josta tuli Rinteen läheinen ja pitkäaikainen työtoveri vuosiksi; heidän yhteistyönsä jatkui Kansallisteatterissakin. Viipurin kautta kesti kolme vuotta, ja Rinne näytteli tuona aikana muun muassa kappaleissa Fauni, Synti ja Romeo ja Julia.
Syksyllä 1926 Rinne palasi Helsinkiin Kansan Näyttämölle. Siellä hän esiintyi muun muassa näytelmissä Seitsemän veljestä, Pohjalla ja Edmund Kean, joista jälkimmäinen oli samalla Rinteen kymmenvuotistaiteilijajuhlakappale.
Kansallisteatterin vuosikymmenet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Vuonna 1928 oli vuorossa kiinnitys Suomen Kansallisteatteriin, josta tuli Rinteen pysyvä työpaikka vuoteen 1972 asti, jolloin hän jäi eläkkeelle.[3] Alkuun Rinteen roolit Kansallisteatterissa olivat veijarirooleja muun muassa Ferdys Pistoran kääntymyksessä ja Dominossa. Figaron häiden nimiroolin jälkeen hänen roolityyppinsä alkoivat laajeta. Bertolt Brechtin Kerjäläisoopperassa vuonna 1930 Rinne tulkitsi ensimmäisen suomenkielisen Macheathin.[3] 1930-luvulla Rinne näytteli esimerkiksi kappaleissa Miten haluatte, Villisorsa, Kustaa Eerikinpoika, Lea, Rajuilma, Akhnaton, Kypsyyskoe ja Volpone. Vuonna 1935 hän sai taiteellisen voiton klassisen protagonistin tulkinnastaan näytelmässä Homburgin prinssi Friedrich.[3]
Suomen Kansallisteatteri suljettiin talvisodan ajaksi, kuten muutkin Suomen teatterit. Välirauhan aikana sekä sodan päätyttyä työ Kansallisteatterissa jatkui reippain ottein. 1940-luvun näytöskappaleita olivat muun muassa Antonius ja Kleopatra, Ihmisvihaaja, Ministerin rakastettu, Nummisuutarit ja Erik XIV. Jälkimmäisen nimiroolista tuli Rinteelle taiteellinen voitto; hänen ”psykologisesti vivahteikasta” luonnetutkielmaansa ylistettiin lähes täydelliseksi. 1950-luvulla Rinteen suurimpia töitä olivat muun muassa Cyrano de Bergerac ja Nukkekoti sekä muutamat Tšehov-tulkinnat. Etenkin Bergerac sai kriitikoilta ylistävän vastaanoton vuonna 1958, jolloin esitys sai ensi-iltansa.[3]
1960-luvulla Rinteen suuret teatteriroolit jatkuivat muun muassa näytelmissä Marat, Caesar ja Kleopatra ja Kuka pelkää Virginia Woolfia. Näytelmässä Tartuffe (1960) Rinne ilmensi jälleen joustavuuttaan ja Altonan vangeissa (1962) hän yhdisti niukan ilmaisun älylliseen tarkkuuteen von Gerlachia näytellessään.[3]
Vuoden 1966 Päämajassa Rinne tulkitsi C. G. E. Mannerheimia. Rooli sai ylistystä kriitikoilta ja oli kassamenestys – näytelmä esitettiin toistasataa kertaa Kansallisteatterissa. Vuonna 1970 näytelmä filmattiin Matti Kassilan ohjaamana. Rinteen vastanäyttelijänä päämajoitusmestarin roolissa oli Jussi Jurkka.
Elokuvaura
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]| ” | ”Joel Rinne kuuluu niihin taiteilijoihin, joille antelias luonto on jakanut runsaasti kumminlahjoja hauskan ulkomuodon, sopusuhtaisen ja miehekkään vartalon, miellyttävän ja sointuisan orgaanin sekä selkeän älyn. Mutta hän ei kuulu niihin, jotka jättäytyvät yksinomaan luontaisten lahjojensa varaan ja heittävät loput hyvän onnensa huomaan.” | ” |
– Erkki Kivijärvi Helsingin Sanomissa vuonna 1926[9] | ||
Rinne oli jo mykän elokuvan kaudella vuodesta 1921 alkaen kokeillut muutaman kerran kameranäyttelemistä, ja vuonna 1923 hänellä oli merkittävä rooli elokuvassa Rautakylän vanha parooni. Suuri läpimurto tapahtui kuitenkin 1927 Erkki Karun ohjaamassa elokuvassa Nuori luotsi, jossa Rinteellä oli päärooli. Samana vuonna hän näytteli pääosan myös toisessa elokuvassa Miekan terällä. Pian tämän jälkeen Rinne lähti stipendimatkalle Berliiniin ja Pariisiin Uuno Laakson kanssa, perehtyen paikalliseen teatterielämään. Matkalla Rinne näki myös ensimmäistä kertaa äänielokuvan, Al Jolsonin tähdittämän yhdysvaltalaisen Jazzlaulajan (1928). Vuonna 1931 Rinne teki ensimmäisen äänielokuvaroolinsa elokuvassa Aatamin puvussa ja vähän Eevankin, joka ei tosin ollut vielä puhdas äänielokuva, vaan musiikilla ja äänitehosteilla varusteltu mykkäfilmi.
Vielä 1930-luvun alkupuolella Rinne esiintyi elokuvissa vain satunnaisesti eikä ollut vakuuttunut valkokankaan merkityksestä; hän pitikin teatteria tärkeimpänä työkenttänään koko elämänsä ajan. Vuonna 1932 valmistui Olenko minä tullut haaremiin!, jossa hänen vastanäyttelijänään oli Birgit Kronström ensimmäisessä elokuvaroolissaan. Rinne uusi roolinsa vuoden 1938 versiossa. Seuraava elokuva oli vuonna 1934 valmistunut Minä ja ministeri, jossa Rinne näytteli jälleen Kronströmin kanssa. Meidän poikamme ilmassa – me maassa tuli ensi-iltaan vielä samana vuonna. Risto Orkon vuonna 1936 ilmestynyt salakuljetusseikkailu VMV 6 oli suurmenestys, joka käynnisti Rinteen uralla varsinaisen elokuvatehtailun. Jatkossa hän teki elokuvarooleja hektiseen tahtiin vähintään kaksi vuodessa – parhaimmillaan jopa neljä. 1930-luvun lopulla syntyi filmatisointeja teatteriklassikoista, kuten Nummisuutarit ja Seitsemän veljestä.
Kersantti Jopi ja Kuollut mies
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Talvisodan syttyessä Rinne ei vielä joutunut nostomiehenä rintamalle, joten hän jatkoi elokuvaroolien tekoa ja välirauhan ajan myös teatteritöitään. Jatkosodan alkaessa käsky kuitenkin kävi jo ”täysikasvuisillekin”. Kersantti Rinne palveli Kannaksella viihdytysjoukoissa ja kiersi viihdyttämässä rintamamiehiä Einari Ketolan, Eino Katajavuoren, Vili Vesterisen ja Unto Salmisen kanssa. Viisikko pääsi esiintymään jopa itselleen ”Ukko-Pekalle” eli presidentti P. E. Svinhufvudille ja hänen seurueeseensa kuuluneille kenraaleille. Naisnäyttelijöiden puuttuessa Rinne pääsi osoittamaan muuntautumiskykyään tulkitsemalla Eevan roolin Aleksis Kiven Kihlauksessa.[3]
Vuonna 1942 Ilmari Unho ohjasi Suomi-Filmin ensimmäisen Simo Penttilä -filmatisoinnin, jännitysseikkailun Kuollut mies rakastuu, jossa Rinne näytteli pääosan, eversti Sarmon roolin ja Reino Valkama oli everstin aisaparina kapteeni Vehmerinä. ”Kuollut mies” sai jatkoa vuonna 1944 elokuvassa Kuollut mies vihastuu ja vielä 1952 elokuvassa Kuollut mies kummittelee, joissa Reino Valkama toimi edelleen everstin oikeana kätenä. Rinne piti itse ”Kuolleita miehiä” omina elokuvasuosikkeinaan myöhempien Palmu-elokuvien ohella. Juuri ennen sodan päättymistä kuvattiin Penttilä-filmatisointi Kolmastoista koputus, jossa Rinne näytteli kapteeni Pentti Kalhon roolin, toisessa miespääosassa oli Tauno Palo. Valkoisen neilikan velhossa Rinteen seikkailija-taikurin aisaparina esiintyi jälleen Valkama. Vuonna 1943 syntyi Ilmari Unhon ohjaamana elokuva Kirkastettu sydän, jonka miespääosasta Rinne sai ensimmäisen Jussi-palkintonsa[10].
Rinne palkittiin vuonna 1953 Pro Finlandia -mitalilla.[11]
Komisario Palmu
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
| ” | ”Joel Rinne oli kauan näyttämöidemme hauskin ja älykkäin veijari. Notkeaan liikunnallisuuteen hän yhdisti nopeaiskuisen repliikin: hän oli hämäläinen parhaimmillaan.” | ” |
– Arvi Kivimaa analysoi Joel Rinteen näyttelijäntyötä vuonna 1967[12] | ||
1950-luvulla Rinne alkoi hidastaa tahtiaan elokuvien parissa. Vuosikymmenen puolivälissä syntyi keskimäärin enää yksi elokuva vuodessa, muun muassa Muuan sulhasmies, jossa Joel Rinne ja Hannes Häyrinen näyttelevät irtolaisina elävää aatelismiestä ja hänen lakeijaansa. Vuonna 1957 valmistuneen Niskavuori taistelee -elokuvan jälkeen Rinne piti muutaman kesän taukoa elokuvista.
Vuonna 1960 Matti Kassila palasi Suomen Filmiteollisuuteen ohjaajaksi ja ryhtyi tekemään elokuvaa Mika Waltarin komisario Palmusta. Kassilan mielestä Suomessa oli vain kolme näyttelijää, joilla oli edellytykset Palmun hahmon tulkitsemiseen: Aku Korhonen, Tauno Palo ja Joel Rinne. Korhonen oli kuitenkin vakavasti sairas, ja Palon riippakivenä olivat puolestaan hänen romanttiset sankariroolinsa, jotka eivät olisi tehneet hänestä uskottavaa Palmua. Näin ollen Rinne sai roolin. Elokuvan muissa keskeisissä rooleissa olivat Leo Jokela ja Matti Ranin.
Komisario Palmun erehdyksestä tuli vuoden suurmenestys, joka poiki seuraavana vuonna jatkoa elokuvassa Kaasua, komisario Palmu!. Vuonna 1962 tehtiin kolmas Palmu-elokuva Tähdet kertovat, komisario Palmu. Rinne sai roolityöstään toisen miespääosa-Jussinsa. Seuraavana vuonna oli tarkoitus tehdä sarjalle jatkoa, mutta näyttelijöiden lakko romutti suunnitelmat. Neljäs Palmu-elokuva, Vodkaa, komisario Palmu, tehtiin vasta vuonna 1969, mutta ei enää Mika Waltarin tekstien pohjalta. Elokuva ei saavuttanut samanlaista suosiota kuin kolme edellistä Palmua, ja jäi siten sarjan viimeiseksi filmatisoinniksi. Kolme viimeistä Palmu-elokuvaa olivat Fennada-Filmin tuottamia.
Rinteen viimeiseksi elokuvatyöksi jäi vuonna 1970 ilmestynyt Päämaja, jota hän oli esittänyt jo näyttämöllä. Televisioteatterille, MTV-Teatterille ja Kansallisteatterille hän teki roolitöitä viimeisiin vuosiinsa saakka.
Radiotyöt
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joel Rinne esiintyi myös radiokuunnelmissa. Hyvää iltaa, nimeni on Cox! -kuunnelmasarjassa 1960-luvulla hän esitti nimihenkilöä, seikkailija Paul Coxia.[13] Paul Temple -kuunnelmasarjoissa hän oli niin ikään nimiroolissa.[14]
Yksityiselämä
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Joel Rinne oli naimisissa kaksi kertaa. Hänen ensimmäinen puolisonsa oli näyttelijä Rosi Rinne (o.s. Helminen, 1896–1964) ja toinen Saga Rikberg (1908–1983). Rinteellä oli kolme tytärtä: Saara Liisa, Kirsti ja Lena, joista Kirsti kuoli lapsena.[2] Vuonna 1924 solmittu avioliitto Rosi Rinteen kanssa päättyi eroon 1934, mutta liitto Rikbergin kanssa kesti vuodesta 1936 Rinteen kuolemaan asti. Rinne on haudattu Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[15]
Filmografia
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
.JPG)
|
|
Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rinne, Joel: Jopin kirja. Tammi, 1967
- Martin, Timo – Niemi, Pertti – Tainio, Ilona: Suomen teatterit ja teatterintekijät. Tammi, 1974
- Suomen kansallisfilmografia 1–7. VAPK, 1992.
- Mäkelä, Mauno: Kerrankin hyvä kotimainen. WSOY, 1996.
- Kassila, Matti: Käsikirjoitus ja ohjaus Matti Kassila. WSOY, 2004.
- Koski, Pirkko: Näyttelijänä Suomessa. Suomen näyttelijäliitto – WSOY 2013. ISBN 978-951-0-39549-3
Viitteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Elonet
- ↑ a b Joel Rinteen hautakivi www.silviisii.com. Viitattu 18.7.2022.
- ↑ a b c d e f g h Näyttelijänä Suomessa, s. 248
- ↑ Jopin kirja, s. 20
- ↑ Jopin kirja, s. 10
- ↑ Jopin kirja, s. 8
- ↑ Jopin kirja, s. 13
- ↑ Jopin kirja, s. 23 ja 24
- ↑ Jopin kirja, s. 171.
- ↑ Jussi-palkitut Filmiaura. Viitattu 6.3.2024.
- ↑ Pro Finlandia -palkitut näyttelijät
- ↑ Jopin kirja, s. 187
- ↑ Hyvää iltaa, nimeni on Cox! Yle Radio 1. Arkistoitu 21.8.2017. Viitattu 21.8.2017.
- ↑ Paul Temple muistuttaa Paul Coxia Helsingin Sanomat. 9.1.2016. Viitattu 21.8.2017.
- ↑ Pekka Vauhkonen: Joel Rinteen viimeinen leposija VLS - Viimeiset leposijat. 26.8.2014. Viitattu 28.5.2023.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Koski, Pirkko: ”Rinne, Joel (1897–1981)”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 300–301. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5 Teoksen verkkoversio.
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Rinne, Joel hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
- Kansallisteatterin Akhnaton perheen parissa. Tunti Joel Rinteen vapaapäivästä, Kuva, 07.12.1938, nro 25, s. 12, Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot
| ||||||||||||||
