Japanilainen puutarha
Japanilaisia puutarhoja perustetaan kotien, temppelien ja linnojen yhteyteen sekä yleisiin puistoihin. Puutarhan alkuperäinen idea oli olla pyhäkkö, ei arkipuutarha. Siksi puutarhat ovat usein aidattuja tai joillakin tiiviillä seinillä katseilta suojattuja. Portteja käytetään sekä puutarhan rajoilla että sisäosissa ja niiden pitää olla tyyliltään puutarhaan sopivia. Puutarhat ovat yksinkertaisia. Lisäksi talo ja puutarha muodostavat yhdessä kokonaisuuden.
Historialliset japanilaiset puutarhat olivat kivien tai aitojen ympäröimiä. Oleellisinta oli silloin saada paikalle luonnonkauneutta. Vaikutteita saatiin Kiinasta ja Koreasta, mutta tyyli kehittyi japanilaista estetiikkakäsitystä vastaavaksi. Myös uskonnolliset näkemykset ovat vaikuttaneet puutarhoihin.
Kiinasta omaksutut fengshuin (japaniksi fūsui) periaatteet eli ilmansuuntien, taivaallisten runkojen ja maallisten oksien huomioiminen sekä yinyang- ja viiden elementin teoriat tulivat erottamattomaksi osaksi japanilaista puutarhasuunnittelua. Vuonna 602 jaa. Paekchesta (Korean alueen kuningaskunta) kotoisin olevan pappi Kanrokun (koreaksi Gwanreug) sanotaan tuoneen Japaniin kiinalaisia kirjoja, joissa käsiteltiin kalenteria, tähtitiedettä ja fengshuita. Vaikka Viiden elementin tietokirjaa ei mainita erikseen, seuraavana vuonna keisarillisen hovin arvoasteet uusittiin kirjan luokitusta vastaaviksi. Täten voi vetää sen johtopäätöksen, että viiden elementin teoria on vaikuttanut Japanin kulttuuriin 600-luvulta lähtien.
Perinteisessä japanilaisessa puutarhassa ovat seuraavat elementit, joko aitoina tai kuvaannollisesti:
- järvi tai lampi
- saari
- kiviä
- vesiputous
- joki tai puro
- puut
Lisäksi puutarhassa voi olla koristeellisia elementtejä:
- lähde
- silta saarelle
- lyhty, usein kiveä
- teehuone tai paviljonki
- vesikoriste (esimerkiksi kauriinkarkottaja eli shishi-odoshi tai suikinkutsu)
Kukkula- ja lammikkotyyli on yleisin. Tällaisessa puutarhassa on lampia tai järviä kuvaamassa merta sekä veden keskellä kukkula kuvaamassa saarta. Joskus lammikoissa kasvatetaan myös karppeja. Historiallisina aikoina tämäntyyppisiä puutarhoja oli esimerkiksi keisareilla ja ne saattoivat olla hehtaarien kokoisia.
Kierreltävässä kävelypuutarhassa (kaiyū-shiki) polku kiertää lammikkoa, jotta näkymiä voidaan ihailla myös veden kuvajaisina. Lisäksi polun varrella on yllätyksiä, koska ideana on, ettei puutarha ole nähtävissä kokonaan, vaan jokaisessa polun käänteessä aukeaa uusi näkymä. Puutarhassa on aina vettä jossain muodossa. Osassa on oikea vesialue, toisissa vettä symboloi hiekka-alue. Puutarhassa voi olla vesiputous, suikinkutsu, puro tai lammikko. Varsinkaan vesiputouksen teko ei ole aivan yksinkertaista. Vesiputousta voi kuvata sääntöjen mukaan rakennetulla kolmen kiven ryhmällä. Vesialueita on hoidettava, että niistä ei tule epäsiistejä.
Erityisesti zen-munkit harrastavat kuivia maisemapuutarhoja (枯山水 karesansui). Niitä rakennetaan usein pieneen tilaan, jossa maa on tasaista. Kasveja käytetään hyvin vähän, ne ovat pieniä ja matalia. Kivet kuvaavat vuoria, laaksoja, vesiputouksia ja saaria. Kivi on japanilaisen puutarhan peruselementti. Kivien on oltava mahdollisimman luonnollisen näköisiä, ei kuitenkaan pyöreitä tai neliöitä. Niitä asetellaan useimmiten ryhmiksi. Haravoitu hiekka kuvaa vettä. Hiekka-alueilla ei yleensä kävellä ja niitä on hoidettava, että ne pysyvät siistinä. Vettä voidaan kuvata myös sammaleella tai matalalla ruohikolla.
Teepuutarhat syntyivät kiinalaisten vaikutteiden pohjalta. Yksinkertaiset teemajat ovat usein puutarhan perällä ja niihin pääsee astuinkivistä tehtyjä polkuja. Astuinkivet on ympäröity sammalilla ja niiden koko, pinta ja asettelu ovat tarkkaan harkittuja. Polku valaistaan iltaisin kivilyhdyillä. Teepuutarhat ovat kosteita ja maanpeitteenä on usein sammalia. Teepuutarhassa ei käytetä huomiota herättäviä, kirkasvärisinä kukkivia kasveja vaan ikivihreitä kasveja, jotka varjostavat puutarhaa. Kasvit ovat yksinkertaisia ja niitä on vain vähän. Tyypillisiä lajeja ovat mahonia, musta bambu ja pitsimäiset saniaiset. Muita koristeita on vähän.
Maanpintaa peittää nurmikon sijasta sammal tai sora. Kasvit valitaan useammin muotonsa kuin kukkaloistonsa takia. On tärkeää tietää, miltä kasvit näyttävät eri vuodenaikoina. Usein valitaan ikivihreitä kasveja. Sopivia kasvilajeja ovat muun muassa
- erilaiset bambut
- havupuut, kuten marjakuuset, tuijat, katajat, pihdat ja männyt
- atsaleat
- alppiruusut
- japaninvaahtera
- kirsikka
- saniaiset
- kuunliljat
Suomessa japanilaisia puutarhoja on esimerkiksi Viherpajassa Vantaalla ja Gardenia-Helsingissä.
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Paalo, Anne ja Jetsonen, Jari: Japanilainen puutarha suomalaisittain. Tammi 2006.
- Kuitert, Wybe: Themes in the History of Japanese Garden Art, Hawaii University Press, Honolulu, 2002 (ISBN 0-8248-2312-5)
- Jirō Takei & Marc P. Keane: Sakuteiki, Visions of the Japanese Garden; A Modern Translation of Japan's Gardening Classic. 2001
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Japanilainen puutarha. Viherpalvelu Vanamo. Arkistoitu 30.12.2007. Viitattu 9.1.2021.
- Tammikari, Sari: Puutarha on kuin pala Japania Koti & Keittiö. 9/2015. Viitattu 9.1.2021.
- Laajanen, Päivi Kaarina: Viherpaja – tämä japanilainen puutarha on Vantaan helmi! Matkasto.net. 24.4.2019. Viitattu 9.1.2021.
- Hynninen, Reetta: Japanilaisia vivahteita suomalaisessa puutarhassa. (Opinnäytetyö, Ympäristöteknologian koulutusohjelma, Miljöösuunnittelu) Lahti: Lahden ammattikorkeakoulu, 2014. Teoksen verkkoversio (viitattu 9.1.2021).
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Kawaguchi, Yoko: Japanilainen puutarha : inspiraatiosta toteutukseen. Plataani 2003.
- Paalo, Anne & Jetsonen, Jari: Japanilainen puutarha suomalaisittain. Tammi kustannusosakeyhtiö 2006