Kielen omaksuminen
Kielen omaksuminen tarkoittaa pienen lapsen kykyä oppia kieltä spontaanisti ja ilman ohjausta. Kielen opetteleminen eroaa omaksumisesta siten, että opettelu on päämäärähakuista, usein ohjattua toimintaa, jota tekevät oppimiskyvyiltään eritasoiset ja eri-ikäiset ihmiset, kun taas omaksuminen tapahtuu spontaanisti, ja sen osaavat kaikki lapset.[1]
Kielen omaksumisnopeus vaihtelee alkuvaiheessa suuresti, mutta erot tasaantuvat 4–5 vuoden ikään mennessä. Omaksumisnopeus ei ole yhteydessä älykkyyden, myöhemmän koulumenestyksen tai muun vastaavan kanssa. Noin kahdeksan vuoden iässä lapsi hallitsee pääpiirteittäin kielen rakenteet, vaikkei niiden hahmottaminen ja käyttäminen olekaan tällöin vielä aikuismaista. Yleensä lapset ymmärtävät kieltä ja sen rakenteita enemmän kuin pystyvät itse niitä tuottamaan.[1]
Kielen omaksumisen kriittinen ikä -hypoteesi olettaa, että kielen omaksumisen on lähdettävä käyntiin 7–9 vuoden ikään mennessä. Muussa tapauksessa se ei koskaan luonnistu normaalisti. Tämä johtuu siitä, että aivojen plastisiteetti alkaa tuossa iässä heiketä. Lisätukea hypoteesille on saatu yli 10-vuotiaista ns. susilapsista tai muuten vaille kielimallia jääneistä lapsista, jotka eivät ole saavuttaneet "normaalia" kielitaitoa missään kielessä.[1]
Kielen omaksumisen eteneminen
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esikielellinen vaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Esikielellisen kehityksen vaihe jaetaan edelleen kahdenväliseen vaiheeseen, kolmenväliseen vaiheeseen ja rinnakkaisvaiheeseen. Vaiheista ensimmäinen, kahdenvälinen vaihe, alkaa syntymästä ja loppuu, kun lapsi on noin kuuden kuukauden vanha. Sen aikana lapsi kiinnostuu toisten ihmisten kasvoista ja huomiosta. Vaiheelle tyypillistä ovat kasvotusten tapahtuvan sosiaalisen vuorovaikutuksen runsaus sekä erityisesti tunneilmaisut kahdenkeskeisessä vuorovaikutuksessa lapsen ja vanhemman välillä.[2] Vauvojen tuottamat ensiäänet ovat universaaleja eli samoja kaikissa kieliyhteisöissä. Tuottaessaan ensiääniä lapsi oppii koordinoimaan ääntelyä ja hengitystä.[1]
Kahdenvälisen vaiheen loppuessa alkaa kehityksen kolmenvälinen vaihe, joka jatkuu noin 18 kuukauden ikään saakka. Sen aikana lapsi omaksuu kyvyn olla yhtä aikaa tietoinen sekä itsestään että toisesta ihmisestä ja jostakin ympäristössä olevasta kohteesta, kuten lelusta. Samalla lapsi omaksuu jaetun tarkkaavuuden taidon sekä ymmärtää kommunikaation tavoitteellisuuden. Jaetulla tarkkaavuudella viitataan lapsen kykyyn kiinnittää huomio yhtä aikaa toisen ihmisen kanssa samaan kohteeseen niin, että yhdessä he jakavat tuon kohteen huomioimisen kokemuksen. Lapsi oppii esimerkiksi osoittamaan asioita asettaakseen ne toisen ihmisen huomiopiiriin. Kyky tavoitteelliseen kommunikointiin puolestaan tarkoittaa sitä, että lapsi ymmärtää pystyvänsä vaikuttamaan ympäristöönsä ja toisiin ihmisiin omalla toiminnallaan. Hänen toiminnallaan on siis jokin kommunikatiivinen päämäärä, kuten pyrkimys vaikuttaa toisen ihmisen toimintaan, halu olla osana sosiaalista vuorovaikutusta tai asettaa jokin asia hänen ja toisen ihmisen yhteiseen huomiopiiriin.[2]
Noin puolivuotiaana lapset alkavat jokellella. Viittomakielisessä ympäristössä kasvaneet lapset jokeltelevat käsillään. Jokeltelu sisältää ympäristössä puhutun kielen äänteitä eikä siis ole enää universaalia. Jokelteluvaiheen tuotokset ovat äänteellisesti yksinkertaisia: aluksi esiintyy lyhyitä ja pitkiä vokaaleja sekä konsonanteista lähinnä klusiileja p,t,k ja nasaaleja m ja n yhdistelmissä, joiden rakenne muistuttaa ympäristön kielen tavuja. Jokelteluvaiheen loppupuolella lapset tuottavat usein "lauseita" eli pitkiä jokellustuotoksia, joiden intonaatio muistuttaa kielen intonaatiota.[1]
Esikielellisen kehitysvaiheen viimeinen vaihe eli rinnakkaisvaihe alkaa noin 12 kuukauden vanhana ja osuu siten osittain päällekkäin kolmenvälisen vaiheen kanssa. Se jatkuu noin 24 kuukauden ikään saakka. Vaiheen nimi viittaa siihen, että sen aikana lapsi käyttää puhuttua kieltä rinnakkain ei-kielellisten ilmausten kanssa. Vaiheen katsotaan alkavan siitä hetkestä, kun lapsi sanoo ensimmäiset sanansa. Hän käyttää kommunikaatiossaan vielä paljon eleitä, mutta puheen kehittyessä suuri osa eleistä jää vähitellen pois käytöstä.[2]
Yksisanavaihe
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Yksisanavaihe alkaa normaalisti 6-18 kuukauden iässä. Sanaksi lasketaan tässä yhteydessä tuotokset, joilla on tarkoitus ja jotka lapsi osaa järjestelmällisesti toistaa. Yksisanavaiheessa sanat eroavat aikuiskielen sanoista äänteellisesti ja semanttisesti. Lasten ensisanat ovat merkitykseltään konkreettisia ja niillä viitataan lapsen välittömässä läheisyydessä oleviin asioihin. Tässä vaiheessa sanoilla nimetään asioita, pyydetään tai käsketään tai korostetaan tekoja (esimerkiksi sanotaan "hei hei" heilutuksen yhteydessä). Kokonaisia lauseita tai laajempia ajatuksia ilmaistaan yhdellä sanalla, esimerkiksi sanottaessa "mehu" tarkoitetaan "anna mehua".[1]
Sanavarasto kehittyy aluksi hyvin hitaasti, toisinaan vain 1-3 uutta sanaa kuukaudessa. Toisen ikävuoden aikana tapahtuu kuitenkin eräänlainen sanapyrähdys, jonka aikana lapsen sanavarasto kasvaa huomattavan nopeasti. Tähän on arveltu olevan ainakin kaksi syytä. Ensinnäkin lapsen kognitiivinen kehitys mahdollistaa abstraktien ja toisaalta konkreettisten mutta monimutkaisten käsitteiden ymmärtämisen. Toisekseen lapsen kyky erotella kuulemaansa puhevirtaa on kehittynyt niin pitkälle, että omaksumismahdollisuudet moninkertaistuvat.[1]
Lapsen kielellisen kehityksen mittarina käytetään toisinaan MLU-arvoa (mean length utterance) eli lapsen tuottamien ilmausten keskipituutta morfeemeissa (kielen pienimmissä merkityksellisissä yksiköissä) mitattuna. MLU-arvo ei kuitenkaan anna täysin luotettavia tuloksia lapsen kielellisestä kehityksestä, sillä yksilöllistä vaihtelua esiintyy jo tässä vaiheessa: toiset lapset ovat puheliaampia kuin toiset. Lisäksi MLU:n käyttökelpoisuus lakkaa tietyssä kehitysvaiheessa, kun lapsi alkaa oppia aikuismaista kielenkäyttöä ja ymmärtää, ettei kaikkea ole tarpeellista sanoa.[1]
Kaksisanavaihe (monisanavaihe)
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kaksisanavaihe alkaa keskimäärin 18 kuukauden iässä. Uusia kielen funktioita tässä vaiheessa ovat varoittaminen, kysyminen ja tiedottaminen (esimerkiksi "Äiti tuli"). Myös semanttisten suhteiden ilmaisu lisääntyy: lapsi alkaa ilmaista määrää ("lisää mehua"), omistussuhteita ("mun sukka"), negaatiota ("ei nälkä"), ominaisuuksia ("iso koira") ja paikkaa ("iskä ulkona"). Lisäksi subjekti- ja objektisuhteita alkaa ilmentyä.[1]