Mustajalat

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun
Mustajalat
Väkiluku 32 000
Asuinalueet Alberta Alberta, Kanada
Montana Montana, Yhdysvallat
Kielet englanti, mustajalka
Uskonnot kristinusko + muita

Mustajalat (engl. Blackfoot) on algonkin-kieliryhmään kuuluva intiaanikansa. Alun perin he olivat Länsi-Kanadan ja Yhdysvaltain pohjoisosien preerioilla asustaneita nomadeja.

Mustajalkojen omakielinen nimi oli Siksika eli preerian kansa ja heihin kuului kolme liittoutunutta sukulaisheimoa: Kanadan pieganit, joka oli heistä runsaslukuisin heimo, Kainahit eli veri-intiaanit sekä siksikat eli varsinaiset mustajalat. Kaikki kolme heimoa olivat itsenäisiä, mutta puhuivat samaa kieltä. Heidän yhteinen lukumääränsä oli vuonna 1780 tehdyn arvion mukaan 15 000 henkeä.[1]

Historia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Esihistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustajalkojen on arveltu olleen eräs ensimmäisistä tasankointiaanien ryhmistä.[2] Epätarkkojen ajoitusten mukaan he ovat siirtyneet pohjoisille tasangoille Kanadan Saskatchewaniin viimeistään 1600-luvulla, todennäköisesti paljon aiemmin. Historioitsijat ovat jäljittäneet heidän esihistoriansa jonnekin Yläjärven pohjoispuolisille alueille. Sieltä he aloittivat cree-intiaanien työntäminä Pohjois-Amerikan mantereen halki suuntautuneen muuttoliikkeen ja asettuivat läntisille alueille, jotka tuolloin olivat athabaskaa puhuvien kansojen hallussa. Etelässä rajana oli Montanassa virtaavan Missourin yläjuoksut, lännessä taas Kalliovuoret.[3][2][4]

Ratsujen tulo

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Kolme pieganpäällikköä preerialla vuonna 1900.

Mustajalat liikkuivat varhaisella aikakaudella tasangoilla jalkaisin ja käyttivät biisoninmetsästyksessä jyrkänteitä, joiden partailta eläimet ajettiin rotkoon. Ensimmäiset hevoset he näkivät ensi kerran noin vuonna 1730, kun Kalliovuorilta alas tasangoille saapuneet shoshonit hyökkäsivät ratsain pieganien kimppuun.[2] Epätasainen taistelu päättyi shoshonien murskavoittoon, koska hevosen tuomat edut olivat ylivoimaisia. Mustajalat hankkivat ensimmäiset omat ratsunsa saman vuosikymmenen aikana. Uusi liikkumistapa muutti metsästämistä preerioilla nopeammaksi, ja hevoset lisäsivät paljon sosiaalista arvostusta.[5]

Ratsujen tuleminen lisäsi sotia tasangoilla. Pienissä ryhmissä liikkuvien eri heimojen metsästäjät ja soturit kohtasivat entistä useammin, ja nämä tapaamiset eivät sujuneet aina ystävällisissä merkeissä. Suurena urotekona pidettiin, jos soturi onnistui ratsastamaan niin lähelle vastustajaa, että pystyi koskettamaan tätä kädellä tai erityisellä kepillä (ransk. coup) vahingoittamatta tätä muutoin kuin ottamalla näin hänen kunniansa.[6] Häväisty osapuoli pystyi pelastamaan maineensa varastamalla hevosen. Varsinkin pohjoisilla tasangoilla hevosten varastamista pidettiin korkeassa arvossa.[7] Mustajalkojen lisäksi creet ja assiniboinet olivat erityisen innokkaita hevosvarkaita. Tasankojen maanviljelijät, jotka asuivat kiinteissä kylissä, olivat jatkuvien ryöstöretkien kohteina. Monesti he suojasivat kylänsä paaluvarustuksin.[8]

Montanan tasankojen valtiaat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mustajalkain ja siouxien yhteenotto tasangoilla.

1700-luvun loppupuolella mustajalat saivat sotaisan maineen. Vastustajiensa tavoin he hankkivat joitakin liittolaisia pienistä heimoista, kuten gros ventresit eli atsinat ja sarceet, jotka olivat kärsineet menetyksiä tasankojen aiemmissa yhteenotoissa.[9] Creiden aseistamina mustajalat laajensivat metsästysmaitaan kohti etelää. Flatheadit, kutenait ja shoshonit pakenivat Montanasta Kalliovuorille. Viime mainittujen useat tasangoilla eläneet ryhmät tuhottiin lähes täysin. Yli puoleen vuosisataan shoshonet eivät uskaltautuneet luoteisille tasangoilla Yellowstonesta pohjoiseen.[10] Kuvaavaa mustajalkain aiheuttamalle pelolle oli se, että heidän ollessaan lähistöllä muut heimot unohtivat kokonaan keskinäiset sotansa ja liittoutuivat toistensa kanssa mustajalkoja vastaan. Niin Washingtonista kuin Kalliovuoriltakin biisoninmetsästykseen Montanaan tulevat heimot turvautuivat toisiinsa ja järjestivät yhteismetsästyksiä pystyäkseen puolustautumaan mustajalkain mahdollisilta hyökkäyksiltä.[11]

Mustajalkojen voiman suurin huippu ajoittui vuosien 1794–1806 välille.[12] Heidän johtava heimonsa, pieganit, teki sotaretkiä Idahoon asti. Creitä ja assiniboineja vastaan sodat jatkuivat pitkälle 1800-luvun puolelle. Montanasta kaakkoon asuneet siouxit ja eteläiset crow’t kuuluivat myös mustajalkojen pitkäaikaisiin vihollisiin.[11]

Mustajalkain välit naapureihin olivat gros ventrejä ja sarceita lukuun ottamatta huonot.

Mustajaloilla riippuvuus biisoneista ei ollut yhtä suuri kuin naapuriheimoilla. Kalliovuorten rinnemaiden hyvä majavakanta piti heidät mukana ranskalaisten kanssa käytävässä turkiskaupassa. Kun Kanadasta tulleet amerikkalaiset kauppiaat tunkeutuivat samoille majavapuroille, mustajalat ryhtyivät 1810-luvulla puolustamaan pyyntimaitaan. Majavannahoilla ja kuivatulla biisonin- ja hevosenlihalla he kävivät kauppaa brittiläisen Hudson Bay Companyn kanssa vaihtaen omia myyntituotteitaan kivääreihin ja ammuksiin.[11] Tuliaseiden hankinta ja niistä käytävä kilpailu muodostuivat yhä tärkeämmiksi tasankointiaanien sodankäynnissä.[13] Hyvin aseistetut mustajalat surmasivat lukuisia amerikkalaisia metsästäjiä vihollisuuksissa, jotka jatkuivat vuoteen 1831. Tällöin Yhdysvaltain kanssa tehty aselepo rauhoitti tilanteen, mutta välikohtaukset jatkuivat läpi vuosisadan. Majavakannan hiipuessa mustajalkojen riippuvuus biisoneista lisääntyi. Siirtolaisasutuksen siirtyminen lännemmäksi rajasi yhä enemmän mustajalkojen ja heidän kohtalotoveriensa elintiloja.[13]

Epidemiat ja siirtolaisten lisääntyvät määrät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kuolettavin uudisasutuksen mukana tulleista vitsauksista oli isorokko. Kesällä 1781 kulkutautiepidemiat olivat ensimmäisen kerran saavuttaneet luoteiset tasangot. Aikalaisten mukaan taudit olivat kulkeneet New Mexicosta palaavien shoshonien mukana ja tarttuneet mustajalkojen lisäksi kaikkiin luoteisiin tasankokansoihin.[14] Mustajalat olivat tuolloin kokeneet raskaita menetyksiä.[2] Kesällä 1836 jokilaiva toi isorokon pohjoisille tasangoille tuhoisin seurauksin. Hidatsat ja mandanit, jotka asustivat jokivarsilla Pohjois-Dakotassa, menettivät likimain koko kansansa. Myös mustajalkojen menetykset olivat suuret. He menettivät noin 6 000 intiaania, joka oli kaksi kolmasosaa koko kansasta.[2] 1840-luvun puolivälissä tautiepidemioiden joukossa oli myös kolera. Samalla vuosikymmenellä biisonikanta väheni siirtolaisasutuksen tieltä kaikkialla tasangoilla. Kamppailu nälkää vastaan lisääntyi. Mustajalkojen lukumäärä väheni nopeasti. He vetäytyivät syrjemmäksi muiden ja vähemmin menetyksin selvinneiden heimojen tieltä, ja heidän yhteytensä repesi. Creet ja assiniboinet ajoivat heikentyneet siksikat etelään. Myös pieganit ja kainahit menettivät tautien seurauksena suurimman osan voimistaan.

Monet tasankojen ratsastavista heimoista liittyivät yhteen. Siouxit solmivat sotaliiton cheyennien ja arapahojen kanssa ja eteläisten tasankojen comanchet ja kiowat kävivät yhteisiä sotia siirtolaisia vastaan Texasissa. Tasangoille lähetettiin Yhdysvaltain armeijan yksiköitä suojelemaan kaivosmiehiä, kauppiaita ja kohti Tyyntämerta vaeltavia suuria siirtolaisjoukkoja.

Rauhansopimus 1855

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Syksyllä 1855 yli 3 500 läntisten tasankojen intiaania kerääntyi Judith-Joen suulle Nebraskaan Yhdysvaltain edustajien kutsumina. Mustajalkojen lisäksi muun muassa nez percet ja flatheadit ottivat kutsun vastaan. Tilaisuudessa jaettiin mustajalkojen hallussa olleet maa-alueet kahtia niin, että Missourijoen pohjoispuolella oleva maaseutu säilyi heidän metsästysmaanaan. Etelänpuolelle jääneet osat julistettiin muiden sopimuksen kirjoittaneiden heimojen yhteisiksi metsämaiksi. Mustajalat sallivat amerikkalaisille läpikulkuoikeudet maittensa halki ja antoivat näille luvan rakentaa teitä, sähkölinjoja ja sotilastukikohtia. Allekirjoitetut sopimukset ylläpitivät alueen rauhaa vuosien ajan ja entisten vihollisheimojen välinen keskinäinen kaupankäynti vilkastui.[15]

Yhdysvaltain voiman leviäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Amerikan vakinaisen sotaväen siirtyessä käymään vuosina 1861–1865 Yhdysvaltain sisällissotaa ryhtyivät monet tasankoheimot vastustamaan amerikkalaisia. Vapaaehtoisista kerätyt ratsastavat miliisivoimat yrittivät pitää kuria yllä. Sotatoimia johtaneet kenraalit William T. Sherman ja Philip H. Sheridan joukkoineen aloittivat hyökkäykset intiaanien talvileireihin ja tuhosivat näiden ruokavarastot. Nämä iskut olivat erityisen tuhoisia ja heikensivät vastustajan sotavahvuutta.[16]

Yhdysvaltain sotaväen työtä helpottivat 1860-luvulla uudelleen tulleet kulkutaudit. Vuonna 1864 raportoitiin autioutuneesta kainah-kylästä, jossa käytyä murhenäytelmää todistivat noin 500 autiota tautien saastuttamaa majaa. Viimeinen epidemia tuli 1869. Vuosi tunnetaan edelleen mustajalkojen keskuudessa ”suuren sairauden vuotena”.[17] Tilannetta hyväkseen käyttäneet amerikkalaiset surmasivat aseettomia, eri tautien heikentämiä mustajalkoja sääliä tuntematta. Vuonna 1870 Yhdysvaltain armeija teki hyökkäyksen pieganien talvileiriin Maria’s Riverin varrella ja surmasi 200 nälän ja isorokon näännyttämää intiaania.[2]

Kolme vuotta myöhemmin samoille alueille luoteiseen Montanaan perustettiin mustajaloille oma reservaatio. Kanadassa asustavat mustajalkain ryhmät kerättiin reservaatioon Albertan eteläisille alueilla, jossa heillä oli melko runsaat liikkumatilat. Myöhemmin Montanan reservaatissa yli 600 piegania nääntyi nälkään talvella 1883–1884 valkoisten kiinnittämättä asiaan sen suurempaa huomiota. Kylmyys ja ravinnon puute johti murhenäytelmään. Rautateiden varsilla surmattuja biisoneita lojui preerioilla enemmän kuin kukaan viitsi laskea valkoisten ampuessa eläimiä huvikseen. Biisoneista riippuvien tasankointiaanien elämäntapa oli näin lopullisesta saatu tuhottua.[18]

Nykyaika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Nykyisin mustajalkoja elää reservaatissa niin Albertassa kuin Montanassakin. Samoin Idahosta löytyy heidän asuttamansa Fort Hallin reservaatti. Lukumäärä on uudelleen noussut yli 20 000 hengen. Lisäksi reservaattien ulkopuolella asuu tuhansia mustajalkoja. Heidän oma kielensä on säilynyt, ja työelämässä he ovat ahkeraa kansaa pääelinkeinoinaan karjanhoito ja maanviljely. Mustajalkojen piegan-heimoon kuuluva Forrest Gerard johti 1970-luvun lopulla Yhdysvaltain intiaanihallintoa ja toimi intiaaniasiain valtuutettuna virkamiehenä. Oman kielensä lisäksi mustajalat ovat onnistuneet säilyttämään jotakin uskonnollisesta kulttuuristaan. Näin he muodostavat vahvan lenkin siinä yhä kasvavassa intiaanikansojen ketjussa, joiden vanha kulttuuri on uudelleen elpymässä.

Kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Elintavat ja kylät

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Piegankylä tasangoilla.

Nimensä mustajalat saivat mustaksi värjätyistä mokkasiineistaan. Heidän historiaansa perehtyneet tutkijat kertovat nimen tulleen alkuperäisten asuma-alueiden mustasta maaperästä.[19] Mustaa väriä esiintyi myös sotamaalauksissa; mustaksi värjätyt kasvot kuvasivat äsken tehtyä sankaritekoa. Värien merkitys oli mustajaloille suuri ja niiden hankinta ja valmistaminen muodostivat itsessään liiketoimen.[20]

Asuntoina toimivat tiipiit saivat yksilöllisen ulkonäkönsä niihin maalatuista monista eri kuvioista. Joskus symbolit liittyivät uskontoon. Usein ne kertoivat myös merkittävistä tapahtumista, jonka asunnon omistaja tai koko heimo oli kokenut. Naiset valmistivat tiipiit valkoiseksi parkitusta biisoninnahasta, ja hoitivat sen pystytyksen ja purkamisen. Kun maalattu asumus kului, se pyhitettiin auringolle levittämällä se järveen tai upottamalla veden alle.[21]

Mustajalat, eritoten pieganit, jakaantuivat pieniin ryhmiin, joka käsitti 10–30 tiipiitä eli 80–240 jäsentä. Heidän määränsä oli riittävä mahdollisen vihollisen varalle. Nämä ryhmät eivät muodostuneet sukulaisista, vaan kukin jäsen sai itse päättää, mihin ryhmään halusi ja vaihtaa tarvittaessa uuteen. Myös ryhmien johtajat vaihtuivat usein. Epäonnistuttuaan metsästyksessä tai kokiessaan muita vastoinkäymisiä ryhmä saattoi hajota kokonaan ja muotoutua myöhemmin uudelleen. Toimintamalli oli joustava ja sellaisenaan ihanteellinen perusta luoteisten tasankointiaanien metsästäville heimoille.[22] Joskus jotkut mustajalkain ryhmistä saattoivat kadota vuosiksi, ja ilmestyä taas takaisin mukanaan paljon sotasaalista. Seikkailunhaluiset nuoret soturit innostuivat tekemään pitkiä matkoja, jotka pisimmillään ylsivät jopa Meksikoon.[17]

Syksyn saapuessa mustajalkain eri ryhmät hakeutuivat kohti talvileirejään, jotka sijaitsivat metsäisissä jokilaaksoissa. Monet ryhmät kokoontuivat yhteen viettäen tulevan talven samassa leirissä. Marraskuusta noin maaliskuun puoliväliin kestävä kylmä kausi piti heidät sisällä asunnoissaan, joista poistuttiin vain ruokaa ja polttopuita hakemaan. Kevään koittaessa leireissä puhkesi melkoinen hälinä ja lähtövalmistelut käynnistettiin.[22]

Metsästys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Head-Smashed-In, biisonien kuolemanjyrkänne.

Mustajalkojen pääelinkeino oli biisoninmetsästys. Ennen hevosten tuloa heillä oli lounaisessa Albertassa oma erityinen paikka, jossa biisonit ajettiin yli jyrkänteen varmaan kuolemaan. Paikka tunnetaan nimellä Head-Smashed-In Buffalo Jump.[23] Mustajalat tai muut muinaiset asukkaat olivat tehneet selvät ajolinjat, joita pitkin biisonit oli helppo johtaa jyrkänteelle, josta ei ollut paluuta. Tämä biisonien joukkokuolemaan päätyvä tapahtuma edellytti, että tuuli puhalsi määrätystä suunnasta, etteivät herkkävainuiset eläimet olisi vainunneet kaksijalkaisia vihollisia. Lisäksi mustajalat naamioituivat suden- tai kojootintaljoihin hälventääkseen biisonien epäluulot. Head-Smash-In on ollut mustajaloille tärkeä henkinen paikka. Arkeologit ovat löytäneet 11 metrin syvyydestä jyrkänteen pohjalta lukemattomia biisonien pääkalloja ja luita. Paikka oli ollut pitkään lähes koskemattomassa tilassa.[23]

Biisonien lisäksi mustajalat metsästivät peuroja, vuorilampaita, vapiteja, antilooppeja sekä pienriistaa, joita pyydystettiin ansoilla. Metsien marjoja ja kasviksia poimittiin, mutta kalaa ei kelpuutettu mustajalkojen ruokalistaan. Sitä syötiin vain äärimmäisen nälänhädän aikoina. Maanviljely ei perimätiedon mukaan kuulunut kovinkaan olennaisena mustajalkain elinkeinoihin. Tupakka on ainoa mainittu tuote, jonka viljelyä he harrastivat.[24]

Seurat ja uskonto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mustajalat jakaantuivat ikävuosiensa mukaan seitsemään eri seuraan. Ensimmäisenä oli "Moskiittojen", viimeisenä "Härkien" seura. Jokaisella seuralla oli omat tunnusomaiset laulunsa sekä tanssinsa ja heidän uskonnostaan löytyi eroavaisuuksia. Seurojen jäsenyys ostettiin. Naisilla ei omia seuroja ollut.[25]

Mustajalkasoturit tekemässä makeasta ruohosta rohtoa seremoniaa varten.

Sotainen kunnia merkitsi mustajalkain soturien keskuudessa paljon. Vaikka hevosten varastamista arvostettiin, niin suurin urotyö oli namachkani, joka merkitsi vihollisen aseen ottamista. Kilven, seremoniapiipun tai sotapäähineen sieppaamista vastustajalta arvostettiin skalpeerausta enemmän.[26]

Mustajalat palvoivat aurinkoa tai yksityiskohtaisemmin "auringontakaista voimaa", jota kutsuttiin nimellä Napi.[3] Se oli kaiken elollisen ylläpitäjä ja voimanlähde. Mustajalkojen tärkein riitti oli aurinkotanssi. Tämän juhlan kunniaksi sadat samanmuotoiset valkoiset tiipiit pystytettiin suureksi ympyränmuotoiseksi leiriksi taustanaan lumipeitteiset kalliovuoret.[27] Ennen tapahtuman alkua puhdistauduttiin höyrymajassa, jossa käyneillä oli lupa käsitellä pyhiä esineitä. Mustajalkain aurinkotanssi alkoi neljä päivää kestävällä vaelluksella ja päättyi monien seremonioiden kautta kymmenentenä päivänä. Sitä ennen käytiin läpi itsekidutuksen monet eri vaiheet ja tavoiteltiin näkyjä, jotka saattoivat kertoa tulevaisuudesta. Näyn avulla soturi teki itselleen mm. rohtopussin, joka oli eräänlainen amulettikäärö. Se sisälsi omistajansa henkilökohtaisen mieltymyksen mukaan kerättyjä tavaroita, joilla oli suuri henkinen merkitys. Pussin uskottiin suojaavan kantajaansa sodissa, ja sen sai avata vain tietyissä tilanteissa kuten seremonioissa.[11][28]

Lähteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  • Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku: Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia). Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
  • Binnema, Theodore: Common and contested ground: a human and environmental history of the ..., Univ of Oklahoma, 2001. ISBN 978-0806133614
  • Ewers, John C. Blackfeet, The: Raiders on the North Western Plains. University of Oklahoma Press, 1983 ISBN 9780906118369
  • Josephy, Alvin. The Nez Perce Indian and The Opening of the Northweast, Mariner Books, 1997. ISBN 978-0-3958-5011-4
  • Lowie, Robert Harry, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
  • McClintock, Walter Mustajalat, Otava, 2004, ISBN 951-1-18683-3
  • Sturtevant, William C. Handbook of North American Indians: Plains, Bernan Assoc,2001, ISBN 9780160504006
  • Taylor, Colin F. The American Indian, Salamander Books, 2002 ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9
  • Webb, Walter Prescott, Great plains, University of Nebraska Pr, 1981, ISBN 9780803297029
  • Wishart, David, Encyclopedia of The Great Plain Indians,University of Nebraska Pr, ISBN 9780803247871
  • Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X

Viitteet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
  1. ↑ Lowie s. 10.
  2. ↑ a b c d e f Blackfeet Nation Manataka.org. Arkistoitu 13.12.2007. Viitattu 12.3.2008. (englanniksi)
  3. ↑ a b Blackfeet Indian History Accessgenealogy.com. Viitattu 9.1.2011. (englanniksi)
  4. ↑ Waldman s. 40.
  5. ↑ Webb s. 62.
  6. ↑ Virrankoski s. 188.
  7. ↑ Indian History Dgarneau. Arkistoitu 13.5.2008. Viitattu 9.1.2011. (englanniksi)
  8. ↑ Virrankoski s. 156.
  9. ↑ Virrankoski s. 217.
  10. ↑ Taylor s. 111.
  11. ↑ a b c d Virrankoski s. 216.
  12. ↑ Binnema s. 178.
  13. ↑ a b Andersson & Henriksson s. 208.
  14. ↑ Binnema s. 120.
  15. ↑ Josephy s. 341–342.
  16. ↑ Virrankoski s. 189.
  17. ↑ a b McClintock s. 12.
  18. ↑ Virrankoski s. 190.
  19. ↑ McClintock s. 10.
  20. ↑ McClintock s.223.
  21. ↑ McClintock s. 220–221.
  22. ↑ a b Blackfeet History Social Structure Basic Head-Smashed-in.com. Arkistoitu 28.8.2008. Viitattu 12.4.2008. (englanniksi)
  23. ↑ a b Head-Smasshed-In Mnsu.edu. Arkistoitu 21.11.2009. Viitattu 12.4.2008. (englanniksi)
  24. ↑ Virrankoski s. 215.
  25. ↑ Society Blackfoot Ukc.ac.uk. Viitattu 21.3.2008. (englanniksi)
  26. ↑ Ewers s. 139.
  27. ↑ McClintock s. 219.
  28. ↑ The Sacred Bundle barefootsworld.net. Viitattu 10.1.2011. (englanniksi)

Aiheesta muualla

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Mustajalat&oldid=22830075”