Parthia
| Parthia |
|
|---|---|
|
|
|
| Valtiomuoto | Monarkia |
| Pääkaupunki | Ktesifon, Ekbatana |
| Irtaantui | Seleukidien valtakunnasta |
| Seuraaja(t) | Sassanidien dynastia |
Parthia (persiaksi اشکانیان, Aškāniān[1]) oli historiallinen valtio nykyisen Iranin alueella. Parthialaiset olivat paimentolaiskansa, joka muutti Persiaan (Iran) noin vuonna 1000 eaa. He elivät persialaisten ja seleukidien vallan alla 300-luvulle eaa. saakka. Tuolloin seleukidien parthialainen vasalli perusti itsenäisen valtion, joka säilyi melkein 500 vuotta.[2]
Parthiaa hallitsi arsakidien dynastia. Alun perin Parthian ydinalueet olivat nykyisessä Luoteis-Iranissa, mutta suurimmillaan se kattoi koko nykyisen Iranin sekä merkittäviä alueita muun muassa Mesopotamiassa ja Seleukidien valtakunnan alueilla. Parthia muodostui merkittäväksi viholliseksi Roomalle, jonka laajentumista itään se merkittävästi rajoitti.
Noin vuonna 225 jaa. viimeisen parthialaisen hallitsijan surmasi yksi hänen vasalleistaan, Ardašir, joka perusti Parthian valtakunnan tilalle sassanidien dynastian ja valtakunnan.
Tiedot parthialaisista ovat hajanaisia puutteellisen lähdeaineiston takia. Parthian historia tunnetaan lähinnä ulkomaisten historioitsijoiden kertomuksista, kolikkolöydöistä ja piirtokirjoituksista. Jopa siitä miksi parthialaiset itseään kutsuivat on erimielisyyksiä. Useat kreikkalaiset kirjailijat kuten Apollodoros Artemitalainen ja Isidoros Kharaksilainen elivät Parthian vallan alla ja heidän tuotantoaan on säilynyt fragmentaarisesti.
Parthialaisten valta perustui yhdistelmään paimentolaisheimon sissisodankäyntiä ja imperiumin hallintaan soveltuvaa organisointikykyä.lähde? Parthialaisten armeija oli huonosti järjestelty, mutta riittävän vahva vaativaan erämaataisteluun. Tunnusomaisinta armeijalle olivat katafraktit ja ratsastavat jousimiehet.[2] Vasallivaltiot muodostivat ilmeisesti suuren osan valtakunnan alueista ja hellenistisillä kaupungeilla oli tietty autonomia.
Satraappikunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parthian ydinalueet sijaitsivat Kaspianmeren lounaispuolella. Se oli Akaimenidien valtakunnan satraappivaltio, jonka Aleksanteri Suuri valloitti vuoden 330 eaa. tienoilla. Aleksanterin kuoleman jälkeen Parthian hallinto annettiin Nikanorille vuonna 323 eaa. Vuoden 320 eaa. jaossa Parthia annettiin Filippokselle. Filipposta seurasi Peithon. Vuodesta 311 eaa. Parthia oli osa Seleukidien valtakuntaa, jota satraapit hallitsivat seleukidien vasalleina.
Andragoras (k. 238 eaa.) oli viimeinen seleukidien satraapeista seleukidikuninkaiden Antiokhos I Soter ja Antiokhos II Theos alaisuudessa. Andragoras pyrki irtautumaan Seleukidien valtakunnasta, kun seleukidien huomio oli toisaalla konfliktissa Egyptin Ptolemaiosten kanssa. Hän lyötätti uhmakkaasti kolikoita, joissa oli hänen nimensä ja hän itse kuninkaallinen diadeemi päässään. Baktrian Diodotos I:n, joka taisteli samanaikaisesti irtautuakseen seleukideista, oli Andragonaan naapuri ja mahdollisesti liittolainen.
Valtakunta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Parnit oli iranilaista alkuperää oleva nomadiheimo. Parnit saapuivat nykyisen Iranin alueelle Keski-Aasiasta. Noin vuonna 238 eaa. heidän kuninkaansa Arsakes I syrjäytti Andragoraksen ja vakiinnutti arsakidien dynastian itsenäisen aseman Parthian maakunnassa[3] Seleukidien valtakunnasta nykyisen Turkmenistanin alueella.
Arsakeen jälkeläiset hallitsivat siihen asti kunnes Antiokhos III Suuri valtasi Parthian 209 eaa.[3], valtasi pääkaupungin Hekatompyloksen ja jatkoi edelleen Hyrkaniaan. Parthian kuningas Arsakes pyrki neuvottelemaan rauhan, ilmeisesti onnistui tässä ja Parthia tunnusti seleukidien ylivallan. Antiokhos jatkoi itään Baktriaan ja edelleen Intiaan.
Vasta 100-luvulla eaa. parthialaiset kykenivät hyödyntämään seleukidivaltakunnan jatkuvan rappeutumisen. Parthia valloitti kaikki seleukidien alueet itäisessä Syyriassa.[3] Kun he olivat vallanneet Heratin, kauppa Silkkitiellä käytännössä pysähtyi ja Baktriassa sijainnut Kreikkalais-baktrialainen kuningaskunta oli tuhoontuomittu.
Seleukidit yrittivät rajoittaa parthialaista ekspansiota. Antiokhos IV:n kuoltua 164 eaa. parthialaiset hyödynsivät seleukidien jatkuvia vallanperimysriitoja ja valloittivat lisää alueita. Vuonna 139 eaa. Parthian kuningas Mithridates I vangitsi seleukidihallitsija Demetrios II Nikatorin ja piti häntä vankina yhteensä kymmenen vuoden ajan. Samaan aikaan Mithridateen joukot etenivät Mesopotamiaan ja Meediaan.
Vuonna 129 eaa. Parthialaisten vallan alla olivat maat aina Tigrikselle asti ja he perustivat talvileirin sen rannoille Ktesifoniin, jonka vastarannalla sijaitsi Seleukeia, Keski-Aasian hellenistisin kaupunki. Parthialaiset tarvitsivat kaupankäyntiä Seleukeian kanssa, joten he rajoittivat hyökkäilyään ja kaupunki sai säilyttää itsenäisyytensä. Talviaikaan armeija vetäytyi muinaisiin persialaiskaupunkeihin Susaan ja Ekbatanaan.
Noin vuodesta 130 eaa. parthialaiset kärsivät skyyttien hyökkäilyistä, joissa sekä kuninkaat Fraates II että Artabanos I kuolivat. Skyytit hyökkäsivät uudestaan vuoden 90 eaa. tienoilla, jolloin he asettivat kuningas Sanatrukesin valtaan.
Hallinto
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Meedian, Assyrian, Babylonian ja Elamin valloitusten jälkeen parthialaiset joutuivat yhä enemmän huolehtimaan valtakunnan hallinnosta. Näiden maiden aikaisempi eliitti oli kreikkalaista ja uusien hallitsijoiden piti sopeutua helleenien tapoihin, jos he halusivat pysyä vallassa. Parthia omaksuikin hellenistisen kulttuurin sekä hallintorakenteen.[3] Näin ollen kaupungit saivat säilyttää muinaiset erioikeutensa ja suurelta osin myös siviilihallintonsa. Parthia hellenisoitui monilta osin. Esimerkiksi kolikkojen tekstit kirjoitettiin kreikkalaisin aakkosin, tapa joka jatkui 100-luvulle jaa. asti, jolloin kreikantaito Parthiassa alkoi kadota.
Toinen inspiraation lähde oli Akaimenidien dynastia, joka oli aiemmin hallinnut Persiaa. Hovissa puhuttiin persiaa ja kuninkaat kutsuivat itseään "kuninkaiden kuninkaiksi"[2] kuten Akaimeniditkin. Arvonimi sinänsä oli osuva, sillä Parthialaisten valvonnassa oli tiettävästi noin 18 vasallikuningasta aina Armenian kuninkaasta lähtien. Hovi kierteli ympäriinsä kaupungista toiseen.
Imperiumi ei ollut kovin keskittynyt. Maakuntia johtivat lähes autonomisesti käskynhaltijat, jotka olivat usein hallitsijahuoneen jäseniä.[3] Kieliä, kansoja ja talousjärjestelmiä oli monia. Löyhät siteet valtakunnan eri osien välillä olivat keskeisellä sijalla sen säilymisen kannalta. 100-luvulla jaa. roomalaiset valloittivat tärkeimmän pääkaupungeista Ktesifonin yhteensä kolmasti vuosina 116, 165 ja 198. Valtakunta kuitenkin säilyi hajanaisuutensa takia. Toisaalta tämä hallintomalli, jossa valtio muodostui rypäästä kuningaskuntia, provinsseja ja kaupunkivaltioita myös heikensi merkittävästi valtion kykyä toimia. Tämä nähdään Parthian laajentumisen pysähtymisenä Mesopotamian ja Persian valloitusten jälkeen.
Paikallisilla vahvoilla miehillä oli tärkeä osa valtakunnan hallinnossa ja kuningas joutui kunnioittamaan heidän erivapauksiaan. Monet aristokraatit saivat äänestää kuninkaan neuvostossa ja jokaisella aristokraatilla oli oma armeija. Jos valtakunnan hallitsija oli heikko, eripura aateliston keskuudessa usein kasvoi ja uhkasi koko maan turvallisuutta.
Valtakunnan osien itsenäisyydestä kertoo niiden oikeus lyödä omia kolikoita, joka oli antiikin aikana harvinaista. Parthialaiset eivät paikallisiin asioihin liiemmin puuttuneet kunhan eliitti muisti maksaa veronsa Parthian kuninkaalle. Järjestelmä mitä ilmeisimmin toimi ja kaupungit kuten Ktesifon, Seleukeia, Ekbatana, Hekatompylos, Nisā ja Susa kukoistivat. Kuningas sai tuloja verojen lisäksi tietulleista, joita kertyi Silkkitieltä.
Armeija
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Parthialaisten armeija oli vahva, vaikkakaan ei hyvin järjestetty. Siihen kuului ratsastavia jousimiehiä, haarniskoituja jalkamiehiä ja rengaspanssarilla varustettua raskasta ratsuväkeä, katafrakteja. Parthialaiset olivat tunnettuja parthialaisesta laukauksesta, jossa ratsuväki esittää pakenevansa, mutta kääntyykin satulassa ampumaan nuolia taka-ajajiaan kohti.[2] Ratsuväki olikin Parthian armeijan päävoima ja nopeasti liikkuvat parthialaiset ratsuväkimiehet olivat hankala vastus, jos vastustajalla oli vähän tai ei ollenkaan ratsuväkeä. Esimerkiksi Carrhaen taistelussa vuonna 53 eaa. parthialaisten ratsastavat jousimiehet aiheuttivat raskaan tappion roomalaisille, joiden joukot koostuivat pääasiassa jalkaväestä. Ratsuväkeä käytettiin pääasiassa nopeisiin iskuihin vihollisen huoltolinjoja vastaan.[4] Parthialaisten jalkaväkimiehet olivat sen sijaan huonolaatuisempia.
Parthialaisten sotimistyyliin kuului jatkuvat nopeat hyökkäykset ja niitä seuranneet vetäytymiset. Tämä hidas taktiikka kulutti hiljalleen vastustajan joukkoja, jotka lopulta tarpeeksi heikentyneenä oli tarkoitus lyödä voimakkaalla ratsuväellä.
Yhteydet Kiinaan ja laajentuminen Intiaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Kiinalainen tutkimusmatkailija Zhang Qian, joka vieraili Baktriassa ja Sogdianassa, kertoi Parthian, jota hän kutsuu hallitsijasuvun nimestä juontuvalla nimellä "Ānxī" (kiinaksi 安息), olevan edistynyt ja kaupungistunut sivilisaatio. Hän kertoi asukkaiden viljelevän maata ja kasvattavan viiniä. Hänen mukaansa parthialaisilla oli satoja erikokoisia kaupunkeja, joista suurimmat linnoitettuja. Zhang Qianin matkan jälkeen suhteet Kiinan, Keski-Aasian ja Parthian välillä vilkastuivat. Sekä Kiina että Parthia lähettivät lähetystöjä toistensa luo.
Ensimmäisellä vuosisadalla Parthialaiset alkoivat myös laajentua itään. He valtasivat osia Baktriasta ja nykyisen Pakistanin alueelta. Eräs valloittajista nimeltään Gondofares julistautui vuoden 20 jaa. tienoilla itsenäiseksi Parthiasta ja perusti Intialais-parthialaisen kuningaskunnan.
Suhteet Roomaan
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Pääartikkeli: Rooman-Parthian sodat
Vuonna 53 eaa. roomalainen sotapäällikkö Crassus hyökkäsi Parthiaan, mutta parthialainen komentaja, jota länsimaisissa lähteissä sanotaan Surenaksi, peittosi hänet Carrhaen taistelussa. Tästä alkoi lähes kolme vuosisataa kestänyt sotien kausi maiden välillä. Jalkaväkeen luottaville roomalaisille ratsuväkeä kattavasti hyödyntävät parthialaiset osoittautuivat vaikeaksi palaksi. Toisaalta parthialaisille tuotti vaikeuksia miehittää valloitettuja alueita, sillä heidän taitonsa piirityssodankäynnistä olivat puutteelliset. Tämän johdosta kumpikaan osapuoli ei onnistunut ottamaan ratkaisevaa voittoa toisesta.
Carrhaen jälkeen roomalaiset keskittyivät sisällissotiin. Voittajaksi selviytynyt diktaattori Julius Caesar aikoi hyökätä Parthiaan, mutta hänet murhattiin. Caesarin tasavaltalaismielisiä murhaajia tukenut sotapäällikkö Quintus Labienus pelkäsi Marcus Antoniuksen ja Octavianuksen kostoa, joten hän pakeni Parthiaan. Hänestä tulikin siellä kuningas Pakoros I:n arvostama sotapäällikkö. Vuonna 41 eaa. Parthia hyökkäsi Labienuksen johdolla Syyriaan, Kilikiaan, Kaariaan ja Fryygiaan. Toinen armeija hyökkäsi Juudeaan ja kaappasi sen kuninkaan. Sotasaalis oli merkittävä ja kuningas Fraates IV rakensi rahoilla Ktesifonia.
Vuonna 39 eaa. Antonius vastasi lähettämällä Publius Ventidius Bassuksen ja useita Caesarin veteraanilegioonia turvaamaan vallatut alueet Roomalle. Pakoros ja Labienus kuolivat ja Eufratista tuli jälleen valtakuntien raja. Antonius aikoi kostaa Crassuksen kuoleman ja hyökkäsi 36 eaa. Mesopotamiaan mukanaan Legio VI Ferrata ja muita yksiköitä sekä ratsuväkeä. Antoniuksen eteneminen pysähtyi kuitenkin Armeniaan, kun hänen täytyi jälleen kerran palata sotimaan yhtä Rooman lukuisista sisällissodista. Lopulta Octavianuksen noustua ensimmäiseksi keisariksi hänen tuleva seuraajansa Tiberius neuvotteli rauhan kuningas Fraateksen kanssa 20 eaa.
Sotiminen Rooman ja Parthian välillä jatkui 60-luvulla jaa. Armenia oli nyt Rooman vasalli, mutta kuningas Vologases I nimitti silti Armenialle uuden hallitsijan. Roomalaiset hermostuivat ja Gnaeus Domitius Corbulo hyökkäsi Armeniaan. Lopputuloksena Armenian kuningas sai kruununsa uudestaan Roomassa keisari Nerolta. Imperiumit sopivat kompromissin, jonka mukaan vastedes Armenian kuningas olisi parthialainen prinssi, mutta hänen nimittämisensä vaati hyväksynnän roomalaisilta.
Lopunajat
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Armeniasta tehty kompromissi toimi aikansa, mutta se ei kattanut tilannetta, jossa Armenian kuningas syrjäytettiin. Vuoden 110 jälkeen Vologases III hankkiutui eroon Armenian kuninkaasta ja Rooman keisari Trajanus vastasi tähän hyökkäämällä Parthiaan. Sota alkoi vuonna 114 ja parthialaiset kärsivät suuria tappioita. Rooma valloitti Armenian ja seuraavana vuonna hän marssi etelään, jolloin parthialaiset joutuivat vetäytymään. Vuonna 116 Trajanus valloitti Ktesifonin ja perusti Assyrian ja Babylonian provinssit.[5] Myöhemmin samana vuonna hän valtasi pääkaupungin Susan ja korvasi kuningas Osroes I:n omalla nukkehallitsijallaan Parthamaspateksella. Parthian sisäinen heikkous oli osasyynä tähän katastrofiin. Ensimmäisellä vuosisadalla Parthian aateliston valta oli kasvanut. Lisäksi Arsakidien sisäiset välienselvittelyt heikensivät maata.
Nyt Rooman vallan alle joutuneet paikalliset kuitenkin tunsivat uskollisuutta Parthiaa kohtaan ja kapinoita puhkesi. Samoihin aikoihin ympäri Rooman valtakuntaa hajallaan olleet juutalaiset olivat levottomia ja Trajanus joutui vetäytymään kukistaakseen heidän kapinointinsa. Trajanuksen seuraaja Hadrianus luopui Trajanuksen valloittamista alueista vuonna 117.
Vuonna 161 kuningas Vologases IV julisti sodan Roomalle ja valtasi Armenian. Roomalaisten hidas vastahyökkäys johti vuonna 165 Ktesifonin menetykseen ja parthialaiset pelastuivat vain molempia valtakuntia riepotelleen kulkutaudin ansiosta. Rooman keisarit Lucius Verus ja Marcus Aurelius laajensivat Rooman alueita pohjoiseen Mesopotamiaan, mutta alue oli epävakaa ja valloituksen ylläpito vaati paljon resursseja.
Kolme vuosikymmentä myöhemmin roomalaiset sotivat taas keskenään ja kuningas Vologases V yritti saada Mesopotamian takaisin Parthialle. Septimius Severus pysäytti kuitenkin hyökkäyksen. Ktesifon vallattiin jälleen vuonna 198 ja sotasaalista virtasi Roomaan. Kulta ja hopea lykkäsivät talouskriisiä Euroopassa, mutta ryöstelyn seuraukset Parthiassa olivat synkät.
Köyhtyneellä Parthialla ei enää ollut toivoa alueiden takaisinvaltaamisesta. Aateliston valta vahvistui yhä kuninkaiden kustannuksella ja vasallikuninkaiden uskollisuus oli heikoissa kantimissa. Vuonna 224 Persian vasallikuningas Ardašir kapinoi ja valloitti kaksi vuotta myöhemmin Ktesifonin. Tällä kertaa se oli Parthian loppu ja sen korvasi uusi Persia sassanidien johdolla.[6]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ Nimi Parthia tulee latinasta. Muoto perustuu ilmeisesti muinaispersian sanajuureen Parthava-, joka on murrevariantti juuresta Parsa-, ja tämä on edelleen sanan Persia taustalla. Sana Aškanian tulee ilmeisesti sassanidien kronikoista.
- ↑ a b c d Charlotte Evans, suom. Tarja Virtanen: Värikäs maailmanhistoria, s. 130. WSOY, 1995. ISBN 951-0-20190-1
- ↑ a b c d e Berndl, Hattsten, Knebel, Udelhoven: Maailmanhistoria. Parragon, 2007. ISBN 978-1-4054-8283-7
- ↑ Adrian Goldsworthy: The Roman Army at War 100 BC−AD 200, s. 60–68. Oxford University Press, 1996. ISBN 0-19-815057-1 (englanniksi)
- ↑ Anna Maria Liberati, Fabio Bourbon: Historialliset kulttuurit, Rooma, s. 49. Suomentanut Seppo Hyrkäs. Weilin+Göös, 2004. ISBN 98-951-0-32991-7
- ↑ Michael Roaf: Cultural Atlas of Mesopotamia and the Ancient Near East, s. 206–207. Oxford: Equinox, 1990. ISBN 0-8160-2218-6 (englanniksi)
Aiheesta muualla
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
- Parthia.com (englanniksi)
Arabia · Arakhosia · Aria · Armenia · Assyria · Babylonia · Baktria · Dahai · Drangiana · Egypti · Foinikia/Palestiina · Fryygia · Gandara · Gedrosia · Hyrkania · Joonia · Intia · Indus · Kappadokia · Kaaria · Khorasmia · Kilikia · Kolkhis · Kush · Libya/Kyrene · Lyydia · Maka · Makedonia (valtakunta) · Meedia · Paflagonia ·Pamfylia · Parthia · Persis · Saka · Sattagydia · Sogdiana · Susiana · Traakia
