Ensimmäinen Vuoristo-Karabahin sota

Ensimmäinen Vuoristo-Karabahin sota
Osa Vuoristo-Karabahin konfliktia
Kuvakollaasi Vuoristo-Karabahin sodasta.
Päivämäärä: 1992–1994 Paikka: Vuoristo-Karabah ja Azerbaidžan Lopputulos: Armenian voitto ja tulitaukosopimus Aluemuutokset: de facto itsenäinen Vuoristo-Karabahin tasavalta perustettiin
Osapuolet
Armenia Vuoristo-Karabah	Azerbaidžan
Komentajat
Levon Ter-Petrosjan Robert Kotšarjan	Ayaz Mütəllibov Əbülfəz Elçibəy Heydər Əliyev
Tappiot
Yhteensä 20 000–30 000 kuolonuhria

Ensimmäinen Vuoristo-Karabahin sota oli konflikti Azerbaidžanin sisällä sijaitsevalla armenialaisten asuttamalla Vuoristo-Karabahin alueella vuosina 1992–1994. Se sai alkunsa vuonna 1988 Vuoristo-Karabahin alueen päätettyä kansanäänestyksellä liittymisestä osaksi Armeniaa, mitä silloinen Azerbaidžanin neuvostotasavalta ja Neuvostoliitto eivät hyväksyneet.

Selkkauksesta koitui ensin väkivaltaisia yhteydenottoja vuoristoalueen armenialaisten ja azerien kesken. Armenialaisiin kohdistuneita vainoja tapahtui muun muassa Sumqayıtissa vuonna 1988. Vuonna 1990 levottomuudet siirtyivät Azerbaidžanin pääkaupunkiin Bakuun, jossa hyökättiin armenialaisia vastaan ja Neuvostoliitto katkaisi levottomuudet lopulta väkivaltaisesti armeijan voimin. Laajamittaiseksi sodaksi konflikti muuttui vuonna 1992, jolloin armenialaiset valtasivat Xocalın kaupungin Vuoristo-Karabahissa.

Vuoristo-Karabah julistautui itsenäiseksi valtioksi vuonna 1991, mutta sitä ei ole tunnustettu kansainvälisesti. Osapuolet sopivat tulitauosta toukokuussa 1994. Varsinaista rauhaa ei ole koskaan solmittu, vaan konflikti on jäätyneessä tilassa.

Vuonna 2020 käytiin lyhyt sota, jossa Azerbaidžan miehitti monia 1990-luvun alussa sodassa menettämiään alueita. Syyskuussa 2023 Azerbaidžan aloitti uuden hyökkäyksen saartamaansa Vuoristo-Karabahiin ja teki lopun armeenien Artsakhin tasavallasta.

Tausta

Virallinen Vuoristo-Karabah ja Vuoristo-Karabahin tasavallan nykyisin hallitsema alue kartalla.

Vuoristo-Karabahia hallitsivat pitkään melik-arvonimellä tunnetut armenialaiset ruhtinaat, joiden onnistui säilyttää osittainen autonomia usein myös silloin, kun historian aikana muuta armenialaista aluetta hallitsivat ulkopuoliset. Armenialaiset ovat kristittyjä, mutta myös muslimien historia alueella ulottuu vähintään 1500-luvulle saakka, jolloin aluetta hallitsi safavidien Persia. Kristityt asuivat tyypillisesti aloillaan, kun taas muslimipaimentolaiset käyttivät aluetta karjansa kesälaitumina ja muuttivat tavallisesti alemmas vuorilta talven tullessa. Tämän liikkeen takia alueen väestö lienee ollut historiallisesti muslimienemmistöinen kesäisin ja vastaavasti kristitty talvisin. Vuoristo-Karabah päätyi Venäjän keisarikunnan alaisuuteen vuonna 1805.

1900-luvun alun mullistusten jälkeen Venäjällä nousivat valtaan bolševikit. Vuoristo-Karabahin sotaa edeltänyt tilanne oli seurausta heidän alueen hallinnosta tekemistään päätöksistä. Vuonna 1921 Vuoristo-Karabahista päätettiin tehdä osa Azerbaidžanin sosialistista neuvostotasavaltaa. Päätökseen vaikutti muun muassa Turkin tuki Azerbaidžanille sekä taloudelliset syyt. Azerbaidžanista haluttiin luoda yhtenäinen alue siten että paimentolaisten ei tarvitsisi ylittää neuvostotasavaltojen rajaa liikutellessaan karjaansa ylänköjen ja alankojen laidunmaiden välillä. Armenialaisille luotiin kuitenkin autonominen alue Azerbaidžanin sisällä ja sen rajat piirrettiin siten että valtaosa sen väestöstä oli armenialaisia. Alueella oli vain yksi merkittävä azerien asutuskeskus, Şuşan kaupunki. Raja piirrettiin myös siten että autonomisella alueella ei ollut yhteistä rajaa Armenian sosialistisen neuvostotasavallan kanssa. Armeniasta alueen erotti Punainen Kurdistan. Myöhemmin sodan puhjettua yksi armenialaisten päätavoitteista oli rajayhteyden luominen Armeniaan.

Neuvostoliiton aikana Vuoristo-Karabah oli syrjäseutua. Vuosina 1945, 1965 ja 1977 armenialaiset tekivät vetoomuksia alueen liittämisestä Armeniaan, mutta niihin ei kiinnitetty huomiota. Samaan aikaan alueen väestön koostumus muuttui pikku hiljaa azerien hyväksi. Vuonna 1926 alueella oli 117 000 armenialaista ja 13 000 azeria. Vuonna 1979 vastaavat luvut olivat 123 000 ja 37 000. Armenialaiset, joilla ei ollut juurikaan uramahdollisuuksia Azerbaidžanissa, muuttivat usein alueen ulkopuolelle Armeniaan tai Venäjälle. Samaan aikaan azereita muutti alueen kyliin ja kaupunkeihin.

Konflikti kärjistyy

Mielenosoittajia Jerevanissa vuonna 1988.

Helmikuussa 1988 Vuoristo-Karabahin alueesta tuli Neuvostoliiton ensimmäinen alue, joka uhmasi suoraan keskushallinnon valtaa. Paikallisen neuvoston armenialaiset edustajat päättivät 20. helmikuuta esittää keskushallinnolle pyynnön Vuoristo-Karabahin liittämisestä Armeniaan. Politbyroo ei hyväksynyt pyyntöä, mutta liikkeelle lähti kehitys, jossa useat eri Neuvostoliiton alueet alkoivat antaa niiden hallinnollisena eliminä toimineille neuvostoille valtaa, kun niitä oli aiemmin pidetty vain kumileimasimina. Karabahin kysymys oli nyt myös noussut päivänpolitiikkaan. Vuoristo-Karabahin pääkaupungissa Stepanakertissa sijainneella elektronisten laitteiden osia valmistaneella tehtaalla järjestettiin Neuvostoliiton ensimmäinen lakko lähes 70 vuoteen. Lakko hidasti tai pysäytti radioiden ja televisioiden tuotannon muilla tehtailla muualla Neuvostoliitossa. Armenian pääkaupungissa Jerevanissa oli 18. helmikuuta aloitettu mielenosoitus ympäristöasioiden puolesta. Aluksi se keräsi vain muutaman sata mielenosoittajaa, mutta Karabahin tilanteen noustua esille mielenosoittajien määrä alkoi kasvaa päivittäin ja mielenosoitus muuttui luonteeltaan kansallismieliseksi. 25. helmikuuta mielenosoituksiin osallistui yli miljoona henkilöä, eli noin neljännes koko neuvostotasavallan väestöstä. Paikallinen kommunistinen puolue menetti otettaan ja valta alkoi siirtyä vastaperustetulle Karabahin komitealle, jonka johtaja Levon Ter-Petrosjan alkoi pian nostaa esille Karabahin tilanteen lisäksi muita poliittisia kysymyksiä.

Jännitteiden kasvaessa Karabahissa helmikuussa satoja azereja lähti Etelä-Armeniasta Azerbaidžaniin uhkailujen takia. Heidät sijoitettiin Sumqayıtin kaupunkiin Kaspianmeren rannalle. Kaupungissa järjestettiin armenialaisten vastaisia mielenosoituksia ja 28. helmikuuta väkijoukko alkoi hyökätä kaupungin armenialaisten koteihin. Neuvostojoukkojen onnistui palauttaa järjestys vasta 20 tuntia myöhemmin, jolloin 26 armenialaista ja 6 azeria oli jo saanut surmansa. Kaupungin 14 000 armenialaista pakenivat kaupungista. Armeniassa tapahtumia alettiin kutsua uudeksi kansanmurhaksi ja neuvostoviranomaisten salailu ja tapahtumien tutkinnan puute lisäsivät syttynyttä vihaa entisestään. Armenialaiset alkoivat nyt myös lähteä muualta maasta Armeniaan ja vastaavasti azereita muutti Armeniasta Azerbaidžaniin. Sumqayıtin tapahtumat toistuivat Bakussa 13. tammikuuta 1990 tapahtumissa, jotka tulivat tunnetuksi mustana tammikuuna. Azerimielenosoittajat, joiden mukana oli Armeniasta tulleita pakolaisia, hyökkäsivät kaupungin armenialaisia vastaan ja yli 90 henkilöä kuoli. Politbyroo päätti lähettää armeijan palauttamaan järjestystä ja panssarivaunut saapuivat kaupunkiin keskiyöllä 20. tammikuuta. Armeijan joukot ampuivat siviilejä ja jotkut paikalliset vastasivat tuleen. Tapahtumien päättyessä 120 bakulaista ja 21 sotilasta oli kuollut. Vaikka neuvostojoukkojen onnistui jälleen palauttaa järjestys, verenvuodatus johti mielenosoituksiin ja tuhannet polttivat julkisesti puolueen jäsenkirjansa.

Kesällä 1991 neuvostojoukot ja Azerbaidžanin poliisi yrittivät palauttaa järjestyksen Vuoristo-Karabahissa, mikä johti vielä pienimuotoisiin yhteenottoihin armenialaisten kanssa. Vallankaappausyritys Moskovassa elokuussa jätti valtatyhjiön, johon armenialaiset olivat varustautuneet azereja paremmin. Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi 30. elokuuta, mutta vallassa pysyivät entiset puoluejohtajat, kuten maan ensimmäinen presidentti Ayaz Mütəllibov. Armenia oli sen sijaan valinnut jo vuonna 1990 Neuvostoliiton ensimmäisen kommunistisen puolueen ulkopuolelta muodostetun hallituksen Levon Ter-Petrosjanin johdolla. Maa järjesti läpimenneen kansanäänestyksen itsenäisyydestä 21. syyskuuta ja Ter-Petrosjan valittiin maan ensimmäiseksi presidentiksi 16. lokakuuta.

Vuoristo-Karabahista oli tullut nyt osa kansainvälisesti tunnustettua Azerbaidžanin valtiota. Armenia ei halunnut luopua alueesta, muttei myöskään halunnut että sitä syytettäisiin toisen itsenäisen valtion alueen valtaamisesta. Niinpä Vuoristo-Karabahin armenialaiset julistautuivat itsenäiseksi. Vaikka Armeniakaan ei virallisesti tunnustanut maata, se kuitenkin käytännössä hallitsi sen hallintoa ja armeijaa. Boris Jeltsin yritti keväällä 1991 välittää osapuolten välille rauhansopimuksen, mutta yritykset kariutuivat, kun azerbaidžailaisia virkamiehiä kuljettanut helikopteri ammuttiin alas. Tapahtumien jälkeen Bakussa äänestettiin Vuoristo-Karabahin autonomian lakkauttamisesta ja Stepanakert nimettiin uudelleen Xankəndiksi. Vuoristo-Karabahin armenialaiset vastasivat järjestämällä kansanäänestyksen itsenäisyydestä 10. joulukuuta. Azerien boikotoimassa äänestyksessä 99 % äänestäneistä äänesti itsenäisyyden puolesta. Kun vielä Neuvostoliitto lakkautettiin virallisesti 31. joulukuuta sota oli väistämätön.

Asevoimat

Neuvostoliiton aikana monet armenialaiset olivat toimineet neuvostoarmeijan päällystötehtävistä ja Armenian puolella oli tätä kautta sotilaskokemusta omaavia henkilöitä. Azereille ei Neuvostoliiton muiden muslimivähemmistöjen tapaan tavallisesti annettu muita kuin takarintaman tehtäviä. Azerbaidžanin asevoimat olivat myös hajanaisempia ja monet yksiköt olivat uskollisempia komentajilleen kuin valtiolle. Sodan alussa armenialaisten puolella taisteli kaksi puolisotilaallista joukkoa, Aramo ja Arabo, joista etenkin jälkimmäistä syytettiin sittemmin verilöylyjen toteuttamisesta. Armenia on kiistänyt sotilaallisen osallistumisensa sotaan, mutta ei kiistänyt alueella saattaneen toimia armenialaisia vapaaehtoisia. Human Rights Watchin joulukuussa 1994 julkaiseman tutkimuksen mukaan Karabahin armenialaisten puolella taisteli kuitenkin Armenian vakinaisen armeijan joukkoja.

Molempien sodan osapuolten joukoissa taisteli myös maiden ulkopuolelta tulleita taistelijoita, kuten esimerkiksi tšetšeeni Šamil Basajev ja Yhdysvalloissa syntynyt armenialaistaustainen Monte Melkonian, joka sittemmin sai kansallissankarin maineen Armeniassa. Heillä ei ollut sodan ratkaisun kannalta merkitystä. Suurempi rooli sodassa oli Venäjällä. Neuvostoliiton hajotessa Kaukasukselle jäi sinne sijoitetuissa sotilasyksiköissä palvelleita venäläisiä, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä sotilaita. He toimivat palkkasotilaiden tapaan molempien osapuolten puolella esimerkiksi ajaen panssarivaunuja, käyttäen kenttätykistöä ja lentäen lentokoneita. Entisen Neuvostoliiton sotilaskaluston jakamisesta siitä irrottautuneiden valtioiden välillä sovittiin Taškentissa toukokuussa 1992. Azerbaidžaniin oli Neuvostoliiton aikana sijoitettu enemmän sotilasyksiköitä ja se sai tätä kautta käyttöönsä enemmän kalustoa sopimuksen nojalla. Venäjän virallinen politiikka kääntyi vuoden 1992 lopulla venäläisvastaisena pidettyä Azerbaidžania vastaan ja Armenian puolelle. Ter-Petrosjanin mukaan Venäjä toimitti sodan aikana aseita armenialaisille siten, että azerien materiaaliylivoima tasoittui.

Sota

Taistelut Vuoristo-Karabahista

Azeripakolaisia Xocalın kylästä.

Sodan ensimmäinen vaihe käytiin useiden eri pienten alueiden hallinnasta Vuoristo-Karabahissa. Azerit yrittivät kukistaa Stepanakertia Grad-raketeilla ja armenialaiset tulittivat azerien hallitsemaa Şuşaa. Tärkeämpi tavoite armenialaisille oli kuitenkin Xocalın kylän ja siten alueen ainoan lentokentän valtaaminen. Armenialaiset hyökkäsivät yöllä 25–26. helmikuuta ja heidän tukenaan oli entisen Neuvostoliiton panssarirykmentin rippeet. Kylää puolustamassa oli vain noin 160 azeria ja aamulla he ja siviilit vetäytyivät kylästä. Vetäytymässä olleita ihmisjoukkoja tulitettiin ja 485 henkilöä kuoli sodan pahimmassa verilöylyssä. Mütəllibov yritti ensin hiljentää uutiset verilöylystä, mutta tiedon vuodettua julkisuuteen hänen oli pakko erota. Tuhannet azerit liittyivät nyt vapaaehtoisina armeijaan. Armenialaisten maine kärsi verilöylyn takia, mutta he saattoivat nyt tuoda alueelle täydennyksiä ilmateitse Armeniasta. Seuraava heidän kohteensa oli Şuşa. Alun perin hyvien puolustusasemiensa takia rakennettu kaupunki kukistui suhteellisen nopeasti 8.–9. toukokuuta 300 henkeä vaatineen taistelun jälkeen. Vaikka kaupunki kärsi taistelussa vain pieniä vaurioita, armenialaiset sytyttivät sen tuleen valtaamisen jälkeen. Kaupungissa on edelleen vain murto-osa sen sotaa edeltäneestä väestöstä. Toinen suuri menetys azereille oli Laçınin kaupunki, jonka he hylkäsivät armenialaisten edetessä. Kaupungin valtaus yhdisti nyt Vuoristo-Karabahin ja Armenian, mikä helpotti täydennysten saapumista entisestään.

Taistelut Armenian vastaisesta rajasta

Pakolaisia Kəlbəcərista.

Azerit saivat koottua itsensä kesällä 1992. Mütəllibovin seuraajaksi oli kesäkuussa 1992 valittu Əbülfəz Elçibəy. Hän aloitti azerien hyökkäyksen ja azerit valtasivat Šahumjanin piirin Vuoristo-Karabahista pohjoiseen ja etenivät sen jälkeen vielä Vuoristo-Karabahin pohjoisosiin. Maan sisäiset ristiriidat tekivät kuitenkin alkuvuodesta 1992 aiemmat voitot tyhjiksi. Maan puolustusministeri Rasim Gaziev ja eversti Suret Husseinov alkoivat suunnitella vallankaappausta ja vetivät miehiä rintamalta jättäen samalla Armenian ja Vuoristo-Karabahin välisen Kəlbəcərin piirikunnan puolustamatta. Huhtikuussa 1993 armenialaiset hyökkäsivät alueelle ja valtasivat sen muutamassa päivässä. Useat sadat alueelta lähteneet pakolaiset, suuri osa heistä kurdeja, menehtyivät paetessaan vuorten yli. Kəlbəcərin valtauksen jälkeen viljaa Armeniaan toimittanut Turkki sulki Armenian vastaisen rajansa Azerbaidžanin tueksi. Yhdistyneet kansakunnat vei läpi päätöslauselman 822, jossa se vaati yhteenottojen lopettamista ja vielä erikseen armenialaisten vetäytymistä Kəlbəcərista ja muilta Azerbaidžanilta vallatuilta alueilta.

Azerien vastahyökkäys

Armenialaisia sotilaita Karabahissa vuonna 1994.

Azerbaidžanin sisäiset ongelmat kärjistyivät eversti Husseinovin joukkojen aloitettua kapinan 4. kesäkuuta heidän otettuaan ensin haltuunsa poisvetäytyneen venäläisen laskuvarjodivisioonan varustuksen Gəncəssa. Kahden viikon päästä Elçibəy oli paennut pääkaupunki Bakusta. Seuranneen neljän sekavan kuukauden aikana azerit kärsivät huomattavia tappiota taistelukentällä. Armenialaiset valtasivat Ağdamin, Füzulin, Cəbrayılin ja Qubadlın. Maan parlamentti kutsui apuun veteraanipoliitikko Heydər Əliyevin, joka järjesti Elçibəyn syrjäyttäneen äänestyksen parlamentissa ja nousi itse presidentiksi 3. lokakuuta 98,3 % äänisaaliilla, jota ei todennäköisesti saavutettu rehellisesti. Əliyev lakkautti useita armeijan yksiköitä ja pidätytti niiden komentajia. Hän oli hankkiutunut näin eroon mahdollisista vastustajistaan, mutta ongelmana oli nyt uusien yksiköiden luominen. Kahden kuukauden ajan hän kävi salaisia neuvotteluja Vuoristo-Karabahin armenialaisten johtajan Robert Kotšarjanin kanssa, mutta valmisteli samalla myös armeijansa uudistuksia. Joulukuussa 1993 azerit aloittivat talvihyökkäyksensä ja taistelut olivat nyt verisempiä kuin sodassa aiemmin. Azerit menettivät joulukuun ja seuraavan vuoden toukokuun aikana noin 4 000 miestä ja armenialaiset noin 2 000. Sodan verisin yksittäinen yhteenotto käytiin Kəlbəcərin pohjoispuolella. Epäonnistuneen hyökkäyksen jälkeen azerit vetäytyivät ja noin 1 500 heistä kuoli armenialaisten tykkitulessa. Molempien osapuolten voimat olivat nyt lopussa ja tätä kautta rauhanneuvottelut tulivat mahdolliseksi.

Tulitauko

Euroopan turvallisuus- ja yhteistyökonferenssi eli ETYK oli perustanut 49 sen jäsenvaltiota käsittäneen Minsk-konferenssin keväällä 1992. Sen alkuperäisenä ajatuksena oli järjestää rauhankonferenssi vastaitsenäistyneen Valko-Venäjän pääkaupungissa Minskissä. Kun taistelut suunnitelmista huolimatta jatkuivat, Minsk-konferenssista tuli yhdeksän valtiota käsittänyt Minsk-ryhmä. Ryhmän rauhantunnusteluja johdettiin sodan aikana huonosti ja ryhmän venäläiset ja länsimaiset diplomaatit alkoivat pian kilpailla keskenään. Venäläinen lähettiläs Vladimir Kazimirov neuvotteli 12. toukokuuta 1994 voimaan tulleen tulitaukosopimuksen käytännössä ilman muiden Minsk-ryhmän jäsenten apua. Kazimirovin alkuperäisen suunnitelman mukaan tulitauon tueksi Karabahin eturintamalle olisi sijoitettu 1 800:n miehen vahvuinen venäläinen rauhanturvajoukko. Azerbaidžanin puolustusministeri kieltäytyi allekirjoittamasta sopimuksen tätä kohtaa. Tulitauko piti kuitenkin lopulta rauhanturvaajien puutteesta huolimatta. Armenian ja Azerbaidžanin välillä ei ole lopullista rauhansopimusta ja ajoittaisia rajakahakoita esiintyi edelleen.

Seuraukset

Vuoristo-Karabahin sota jätti jälkeensä suuren joukon pakolaisia. Human Rights Watchin mukaan yhteensä 750 000–800 000 joutui lähtemään kodeistaan Vuoristo-Karabahista, Armeniasta ja armenialaisten miehittämiltä Azerbaidžanin alueilta vuosien 1988 ja 1994 välillä. Kaikki ennen sotaa Vuoristo-Karabahissa asuneet 40 000 azeria oli pakotettu lähtemään vuoden 1992 puoliväliin mennessä. Touko-kesäkuussa 1992 armenialaisten valtaamalta Laçınin alueelta lähti pakoon noin 30 000 azerbaidžanilaista, joista suuri osa oli kurditaustaisia. Suurin joukko pakolaisia syntyi armenialaisten valloittaessa Karabahia ympäröineet azerialueet, kuten Kəlbəcərin, Ağdamin, Füzulin, Cəbrayılin ja Qubadlın vuoden 1993 puolella. Näiltä alueilta lähti arviolta 450 000–500 000 pakolaista. Azerbaidžanissa pakolaiset asutettiin väliaikaisiin asumuksiin, kuten kouluihin, telttaleireille ja jopa käyttämättömiin junavaunuihin. Pakolaisten asuttaminen parempiin tiloihin oli hidasta ja viimeiset pakolaisleirit suljettiin vasta vuonna 2007.

Suurin osa Azerbaidžanista pakolaisiksi lähteneistä armenialaisista lähti ennen varsinaisen sodan puhkeamista armenialaisvastaisten mellakoiden takia vuosien 1988 ja 1991 välillä. Yhteensä heitä lähti maasta noin 350 000. Sodan aikana azerien hyökkäys Vuoristo-Karabahin pohjoisosiin kesäkuussa 1992 aiheutti noin 40 000 henkilön pakolaisuuden. Armenialaiset valtasivat suurimman osan tästä alueesta myöhemmin takaisin ja kodeistaan lähteneet saattoivat palata takaisin. Sodan voitto toi valtaa Karabahin poliitikoille ja armenialaisille kenraaleille. Alun perin Vuoristo-Karabahissa vaikuttaneesta Robert Kotšarjanista tuli sotasankari ja hän nousi Ter-Petrosjanin hallitseman Armenian pääministeriksi vuonna 2007. Hänellä ja hänen kannattajillaan oli kovempi linja Vuoristo-Karabahin suhteen kuin Ter-Petrosjanilla, joka yritti ajaa läpi rauhansopimusta. Ter-Petrosjan erosi helmikuussa 1998 ja Kotšarjan nousi vaaleilla presidentiksi kuukautta myöhemmin.

Vuoden 2020 sota

Vuoteen 2020 asti alueella oli pattitilanne ja kiristynyt tilanne purkautui aika ajoin kahakointina rajan tuntumassa. Armenia ja Azerbaidžan allekirjoittivat vuonna 2008 yhteisen julkilausuman, joissa ilmaistiin molempien osapuolten halu ratkaista konflikti, mutta toimet 2010-luvulla jäivät vähäisiksi. Vuonna 2017 Vuoristo-Karabahin alueella järjestettiin kansanäänestys, jossa Artsahin tasavallasta tuli täysin presidentillinen tasavalta. Lisäksi nimestä "Artsahin tasavalta" tuli itsenäiseksi julistautuneen maan virallinen nimi.

Vuonna 2020 Azerbaidžan hyökkäsi Vuoristo-Karabahiin pyrkien valtaamaan alueen takaisin. Se valtasikin huomattavan osan. Lisäksi Azerbaidžan sai tulitaukosopimuksessa Armenian aiemmin valtaamat alueet. Vuoristo-Karabahin armenialaisalue jäi kuitenkin pääosin armenialaisille. Laçınin ympärille luotiin turvavyöhyke, jonka kautta Armeniasta pääsi Vuoristo-Karabahiin.

Lähteet

• Thomas de Wall: The Caucasus - An Introduction. Oxford University Press, 2010. ISBN 978-0-19-539976-9 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Ensimmäinen Vuoristo-Karabahin sota Wikimedia Commonsissa