ABSTRACT National debate and planning for major structural reforms of the Finnish welfare state h... more ABSTRACT National debate and planning for major structural reforms of the Finnish welfare state have been ongoing for years. The most recent government plans include ideas to centralize basic services in major population centres and transfer the responsibility of organization from municipalities to new “health and social services counties”. Such reforms may have considerable consequences for low-income, vulnerable households and their resilience in sparsely populated Lapland. Knowledge about experiences of poverty and the ways in which vulnerable, low-income households tackle economic hardships in Finnish Lapland is scarce. To address this knowledge gap, we studied everyday practices of resilience among low-income, vulnerable households in Lapland as part of a Europe-wide study in nine countries from 2013 to 2017. The results of interviews with experts in local services (10) and households (24) in two locations in Lapland suggest that households rely on a close network of relatives and friends for the distribution of scarce resources and an exchange of skills in addition to a local support network consisting of municipal and non-governmental actors. These practices highlight the local, social, and collective nature of resilience among low-income households in contrast to the individualistic, heroic, and neoliberal understandings of resilience.
MOVING ALONG TERHI VUOJALA-MAGGA
An Introduction by Professor Timothy Ingold
In these impatie... more MOVING ALONG TERHI VUOJALA-MAGGA An Introduction by Professor Timothy Ingold In these impatient times, we think there is a restlessness in motion. We want to get from one appointment to another, for only at the points can we connect and do our business. Yet we cannot remain for long at any point, else we would be stuck. And so we flit from point to point, touching down only for as long as is necessary for the conduct of our affairs, before taking off again. In between points it seems that we are suspended in limbo, neither here nor there, deprived of sensory contact with our surroundings and without any means of engaging with them. Speed, calculated as the time it takes to get from here to there, is the measure of our impatience. No means of transport, it seems, is ever fast enough. Ideally, we would wish that movement took no time at all, and that we could be everywhere at once. But if ever we were to achieve such an impossible ideal, when would we have the time to live? In the all-consuming activities of business, no time remains for life itself. In this article, Terhi Vuojala-Magga points towards an alternative. She shows us how, in a world of life, movement is a way of staying still. For stillness is not the absence of movement. It is rather produced by the harmonization of movement with the fluxes of the living earth – of the winds, the alternating seasons, the migrations of animals. In her daily travels around her home in Kuttura, Finnish Lapland, Terhi finds that the most important part of movement, at any moment, is where she is. In this moment, she sees with the light of the season, smells with the nose of her dog, hears with the ears of elusive but omnipresent animals and touches with the feel of the wind on her cheek. Nomadism, once construed in the anthropological imagination as aimless wandering across the surface of the earth, now reappears as something entirely different: a way of being centred in, and of making one’s way through, an unsurfaced world of marshland and forest, moor and fell, wind and weather. It is a way that is sensorially open to the environment and resonant with its variations. We can learn from it.
Histories from the North: Environments, Movements, and Narratives, Edited by John P. Ziker and Fl... more Histories from the North: Environments, Movements, and Narratives, Edited by John P. Ziker and Florian Stammler, 01/2011: chapter Chaper 13: pages 120-134; Boise State University., ISBN: 978-0-9779515-7-X
ABSTRACT
Porojen talvitarhaus on yleinen käytäntö varsinkin Suomen poronhoitoalueen etelä- ja ke... more ABSTRACT
Porojen talvitarhaus on yleinen käytäntö varsinkin Suomen poronhoitoalueen etelä- ja keskiosassa, kun taas maastoruokinta on yleisempää pohjoisosassa. Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa (Maatilatalouden kehittämisrahasto, MAKERA) monitieteisessä Poron ravinto ja lisäruokinta muuttuvassa ilmastossa -projektissa vuosina 2008-2010 tutkijoiden ja poronhoitajien yhteisenä tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa poron ruokinnan hyvän toimintatavan malliin. Tavoitteena oli tutkia porojen lisäruokinnan vaikutuksia metsän ja/tai suon kasvilajiston koostumukseen, mm. mahdolliseen vieraslajien ilmaantumiseen, sekä maaperän ominaisuuksiin. Projektissa kartoitettiin myös porojen ruokinnan historiaa ja nykytilaa sekä porojen käyttäytymistä ruokintatilanteissa. Yksi tutkimuksen päätavoitteista oli selvittää, miten porojen talvista lisäruokintaa voitaisiin kehittää mahdollisimman ympäristöystävälliseksi. Tutkimus toteutettiin Kuukkaan, Oraniemen ja Hammastunturin paliskunnissa, jotka kuuluvat vastaavasti poronhoitoalueen eteläiseen, keskiseen ja pohjoiseen (eli ns. saamelais-) poronhoitoalueeseen. Tutkimus perustuu Uijemiin, Hammastunturin paliskuntaan kesällä 2008 perustettuun, 50 koealaa käsittävään porojen lisäruokintakokeeseen, jolla jäljiteltiin maastoruokintaa. Poronhoitajat ruokkivat poroja rehulla (säilö- ja kuivaheinä) ja teollisilla täysrehupelleteillä moottorikelkalla tehtyä uraa pitkin koealoille päivittäin maalis-huhtikuussa 2009 ja 2010. Koealoilla toteutetut ruokintakäytänteet olivat: ruokinta rehulla (syömättä jäänyt rehu siivottiin keväällä), ruokinta rehulla (syömättä jäänyttä rehua ei siivottu) ja ruokinta teollisilla täysrehupelleteillä. Kokeessa oli myös aitaamattomat ja aidatut kontrollikoealat, joilla poroja ei ruokittu. Kahden koetalven jälkeen kuivahkon kangasmetsän pohja- ja kenttäkerroksen kasvillisuuden lajipeittävyydet eivät olleet muuttuneet oleellisesti. Jäkälien peittävyys oli lisäruokintakokeen aikana alentunut.Poron rehusta peräisin olevia vieraslajeja ei havaittu. Yleisimpien varpujen, kuten variksenmarjan, kanervan ja mustikan peittävyyksissä ei ollut eroja eri ruokintakäytänteiden välillä. Porojen lisäruokinta rehulla aiheutti kuitenkin rehevöitymisen merkkejä olemassa olevaan lajistoon, kuten variksenmarjan ja mustikan typpipitoisuuden kohoamista 7-13 % verrattuna kontrollikoealoihin. Rehun käyttö nosti em. lajien typpipitoisuuksia hieman enemmän kuin täysrehupellettien käyttö. Kokeessa havaittiin positiivinen yhteys metsälauhan peittävyyden/korkeuden ja poron papanoiden peittävyyden kanssa. Myös rehun käyttö lisäsi metsälauhan korkeutta. Maaperästä mitatuissa muuttujissa havaittiin lieviä ruokintakäytänteistä johtuvia muutoksia toisen koetalven jälkeen. Tutkimukseen sisältyi myös useita vuosia käytössä olleiden porotarhojen ja piha-aitauksen kasvillisuuskartoituksia. Tutkittujen aitausten sisäpuolella sekä kenttäettä pohjakerroksen alkuperäinen lajisto oli voimakkaasti muuttunutta. Varvut olivat pääsääntöisesti väistyneet tai väistymässä. Porojen rehusta peräisin olevat heinä- ja ruoholajit olivat vallanneet alaa, sekä typen suosijat, kuten maitohorsma, ja rikkakasvit, kuten pihatähtimö,esiintyivät runsaina lisäravinteiden aiheuttaman maaperän rehevöitymisen seurauksena. Pohjakerroksessa jäkälien vähentyessä sammalten peittävyys ensin kasvoi ja myöhemmin aleni nopeakasvuisten heinä- ja ruohokasvien tukahduttaessa ne. Em. poroaitausten muutokset rajoittuivat kuitenkin suurelta osin aitojen sisäpuoliseen poronhoidon toimintaympäristöön. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien kasvillisuusmuutosten dynamiikka riippuu mm. ruokintapaikkojen käytön intensiteetistä, luontotyypistä sekä poronhoitoon ja lisäruokintaan liittyvistä käytänteistä. Porojen talvinen lisäruokinta on ollut tutkimuspaliskunnista pisimpään käytössä eteläisimmässä Kuukkaan paliskunnassa, jossa sitä on harjoitettu pienimuotoisena jo 1960-luvulta lähtien. Poronhoitajien haastatteluiden mukaan syy porojen lisäruokintaan liittyy laidunten pirstaloitumiseen, lumiolosuhteisiin ja tehometsätalouteen. Tämä tarkoittaa sitä, että lisäravinnon antamisen lisäksi ruokinnalla pyrittiin pitämään porotokkia poronhoitajien kontrollissa. Se, että porojen lisäruokinta lähti liikkeelle eteläisistä paliskunnista liittyy vahvasti maatalouteen. Pohjoisempiin paliskuntiin, kuten Oraniemen ja Hammastunturin paliskuntiin, porojen lisäruokinta alkoi levitä etelästä vasta 1990-luvulla. Hammastunturissa porojen ruokinta liittyy edelleen paljolti aitavasotukseen ja/ tai ns. heinillä paimentamiseen. Lisäruokintatapojen muotoutumiseen vaikuttavat paitsi alueelle ominaiset toimintatavat kuten poronhoitoyksiköiden rakenne, myös vuotuiset sääolosuhteet. Porojen lisäruokintakäytänteet ovat jo vakiintuneet Kuukkaan ja Oraniemen paliskunnissa, joissa suurin osa porokarjasta ruokitaan tarhaan/aitaan talvikuukausina. Porojen lisäruokinta muuttaa porojen käyttäytymistä siten, että porot alkavat käyttää pysyviä maastoruokintapaikkoja osana vuotuista laidunkiertoa. Kuukkaalla ja Oraniemellä porot osaavat jo itse hakeutua syys-talvella ruokinta-alueille. Hammastunturin lisäruokintakokeessa havaittiin myös, että jo toisena talvena porot alkoivat siirtyä itsekseen koealueelle. Porojen ruokintakäytänteet ovat syntyneet enimmäkseen yrityksen ja erehdyksen kautta. Vaikka poronhoitajat ovat saaneet uutta tietoa lisäruokinnasta mm. keskustelemalla, niin he ovat joutuneet itse opettelemaan sopivat porojen ruokintatavat. Poronhoitajien nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että mitä paremmassa kunnossa poro on ennen ruokinnan aloittamista, sitä varmemmin lisäruokinta onnistuu. Tehokkain menetelmä porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon kohdistuvien vaikutusten minimoimiseksi on ennaltaehkäisy, joka edellyttää paitsi aktiivista yhteistyötä eri toimijoiden kesken, myös mm. porojen lisäruokintaan liittyvää ohjeistusta ja koulutusta, poron rehun tuotanto- ja ruokintamenetelmien kehittämistä, tukijärjestelmien vahvistamista sekä ympäristöön kohdistuvien vaikutusten seurantaa. Tämä tutkimus sisältää konkreettisia suosituksia porojen maasto- ja tarharuokintaan. Niissä kiinnitetään huomio poronrehun laatuun, joka on avaintekijä paitsi porojen lisäruokintaan liittyvien kustannusten, myös lisäruokinnan aiheuttamien ympäristövaikutusten kannalta. Monet porojen lisäruokinnan aiheuttamista haitallisista vaikutuksista johtuvat maastoon jääneestä syömättömästä rehusta. Tuottamalla mahdollisimman hyvälaatuista, varhaisessa vaiheessa korjattua, lehtevää ja sulavaa poronrehua, jonka korsipitoisuus on alhainen, voidaan rehuhävikki (ts. syömättä jäävän rehun määrä) pitää mahdollisimman pienenä. Poronrehun nurmituotannossa tulisi käyttää mahdollisimman puhdasta, paikallista alkuperää olevaa heinänsiementä tai siemenseosta. Täysrehupellettien käyttö tai heinän jalostusasteen nostaminen yhteistyössä eri toimijoiden kanssa ovat mahdollisuuksia, joiden avulla voidaan vähentää maastoon jäävän rehun määrää. Rehun kuljetus-, siirto- ja varastointivaiheissa pyöröpaalien ehjänä säilyminen on homehtumattoman rehun edellytys. Ruokintatapahtumaan liittyviä suosituksia ovat mm. rehun jako pienissä erissä poroille tai ruokinta-annostelijoiden käyttö, mitkä myös vähentävät syömättömän rehun osuutta. Ohjaamalla porojen maastoruokintaa jo olemassa olevien porojen kokoamispaikkojen, kuten erotusaitojen läheisyyteen sekä vähemmän herkille luontotyypeille, voidaan porojen lisäruokinnan aiheuttamia vaikutuksia vähentää ja kohdentaa niitä suppeammalle alueelle. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon kohdistuvien vaikutusten mahdollisimman varhaiseksi havaitsemiseksi tulisi poronhoitoalueelle perustaa pitkäkestoinen seurantapisteiden verkosto, joka käsittäisi erityisesti suojelualueilla sijaitsevia porojen maastoruokintapaikkoja sekä mahdollisesti myös porotarhojen ja – aitausten ulkopuolisia alueita. Koska esim. poronrehuista peräisin olevien vieraslajien pysyvä asettuminen saattaa tapahtua nopeasti tai se voi kestää jopa vuosikymmeniä maaperän siemenpankkiin päätyneiden siementen vuoksi, ovat riittävän pitkäaikaiset seurannat tärkeitä.
The ARCTICA project (Arctic Feedbacks to Global Warming: a Circumpolar Assessment) assesses
possi... more The ARCTICA project (Arctic Feedbacks to Global Warming: a Circumpolar Assessment) assesses possible feedbacks from Arctic land-masses to Global Warming. We focus particularly on changes in the greenhouse gas balance of terrestrial ecosystems. A northward migration of the Arctic treeline results in increased carbon dioxide sequestration in standing biomass. Widespread permafrost degradation leads to thermokarst erosion in peat plateaus and significant losses of peat. Climatic changes affect carbon fluxes (CO2 and CH4) from wetlands, including emissions from open water bodies (thermokarst lakes, etc.) and carbon losses through river runoff (DOC and POC). Global Warming is a global challenge. It is ultimately collective human behaviour that will determine levels of fossil fuel emissions. As part of this project, we investigate social awareness among Arctic communities about the possible risks imposed by Global Warming. This awareness is needed to gain public support to implement sound environmental legislation, for instance new regulations to cut greenhouse gas emissions in accordance with the UNFCCC Kyoto Protocol. In this sense, human awareness of environmental risks is also considered a feedback to Global Warming
As the global forest sector endures rapid crises and more gradually evolving social, political, a... more As the global forest sector endures rapid crises and more gradually evolving social, political, and environmental influences, little attention has been paid to how forest administrators view changing sectoral conditions and response measures. We analyze policy frames mobilized by 27 senior actors within major private and state-owned companies, and government agencies in northern forest regions of Canada, Sweden, and Finland. Results show that four intervening theme areas are engaged by forest administrators to frame sectoral changes and responses, namely, the role of international markets; timber pricing and supply; the role of the state; and environmental policies. However, perceived regional differences in the level of impact of the international market changes, public versus private wood supply dependence, and satisfaction with forestry institutions lead actors to frame problems and solutions differently. While forest policy discourse is relatively consistent across these regions, responses are specified to regional contexts.
ABSTRACT Introduction: Geometrid moths and semi-domesticated reindeer are both herbivores which f... more ABSTRACT Introduction: Geometrid moths and semi-domesticated reindeer are both herbivores which feed on birch leaves in the subarctic mountain birch forests in northern Fennoscandia. The caterpillars of autumnal and winter moths have episodic outbreaks, which can occasionally lead to extensive defoliation of birch forests. Earlier studies have shown that reindeer have a negative effect on the regeneration of defoliated birches by grazing and browsing their seedlings and sprouts. Case description: We interviewed 15 reindeer herders in the Kaldoaivi and Paistunturi herding co-operative in northernmost Finland in order to analyse their past, present and future views on the behaviour of moths and the growth of mountain birches. We investigate the behaviour of the two herbivores by combining the indigenous knowledge (IK) of Sámi herders with the results of relevant studies in biology and anthropology, applying niche construction theory (NCT) in doing so. Discussion and Evaluation: In the first stage, the niche constructors (moths, reindeer, herders, mountain birch and other organisms) are looked upon as “equal constructors” of a shared niche. As changes unfold in their niche, their role changes from that of constructor to key constructor. The role and importance of niche constructors were different when nomadic pasture rotation was used than they are today under the herding co-operative system. Niche construction faced its most radical and permanent negative changes during the border closures that took place over the latter half of the 19th century. The large-scale nomadic life among the Sámi herders, who migrated between Finland and Norway, came to an end. This phase was followed by stationary herding, which diminished the possibilities of reindeer to look for various environmental affordances. Difficult snow conditions or birch defoliation caused by moth outbreaks made the situation worse than before. Eventually reindeer became key constructors, together with moth larvae, leading to negative ecological inheritance that forced herders to use new, adaptive herding practices. Conclusions: Both the scientific data and the IK of herders highlight the roles of reindeer and herders as continuous key constructors of the focal niche, one which stands to be modified in more heterogenic ways than earlier due to global warming and hence will result in new ecological inheritance.
ABSTRACT: The research examines reindeer feeding practices and herders’ learning of them in three... more ABSTRACT: The research examines reindeer feeding practices and herders’ learning of them in three herding co-operatives in Finland: Kuukas in the south, Oraniemi in the central area, and Hammastunturi in the north. In the southern and central co-operatives, from the late 19th century until the Second World War (1939 – 45), trees rich in lichens were cut to provide emergency forage. Harvesting lichens from trees and feeding associated with “tether calving” and “fence calving” have been common in the central and northern co-operatives. In the 1960s and 1970s, poor digging conditions resulted in reindeer losses, and pressure to feed reindeer increased further as forestry practices and overgrazing caused pastures to decline. Large-scale feeding entered daily practice in Kuukas and Oraniemi in the late 1980s and mid-1990s. The increased interaction between humans and reindeer brought about by regular feeding has made the animals tamer. In fact, they have adopted the permanent feeding areas as part of their pasture rotation. In Hammastunturi, herders entice reindeer from one pasture to another by providing supplementary forage. Knowledge about feeding developed in close concert with agriculture, and was transferred from south to north in the 1980s and 1990s. We argue that feeding practices draw on traditional ecological knowledge, which includes old ways of herding cattle. Herders’ personal working practices and training are knowledge that is difficult to describe in words and must be learned by experience. Learning to feed reindeer requires not only familiarity with herding in practice (which implies profound knowledge about the animals, their nutrition, digestion, behavior, and handling), but also familiarity with the herding district and co-operation across generations.
ABSTRACT National debate and planning for major structural reforms of the Finnish welfare state h... more ABSTRACT National debate and planning for major structural reforms of the Finnish welfare state have been ongoing for years. The most recent government plans include ideas to centralize basic services in major population centres and transfer the responsibility of organization from municipalities to new “health and social services counties”. Such reforms may have considerable consequences for low-income, vulnerable households and their resilience in sparsely populated Lapland. Knowledge about experiences of poverty and the ways in which vulnerable, low-income households tackle economic hardships in Finnish Lapland is scarce. To address this knowledge gap, we studied everyday practices of resilience among low-income, vulnerable households in Lapland as part of a Europe-wide study in nine countries from 2013 to 2017. The results of interviews with experts in local services (10) and households (24) in two locations in Lapland suggest that households rely on a close network of relatives and friends for the distribution of scarce resources and an exchange of skills in addition to a local support network consisting of municipal and non-governmental actors. These practices highlight the local, social, and collective nature of resilience among low-income households in contrast to the individualistic, heroic, and neoliberal understandings of resilience.
MOVING ALONG TERHI VUOJALA-MAGGA
An Introduction by Professor Timothy Ingold
In these impatie... more MOVING ALONG TERHI VUOJALA-MAGGA An Introduction by Professor Timothy Ingold In these impatient times, we think there is a restlessness in motion. We want to get from one appointment to another, for only at the points can we connect and do our business. Yet we cannot remain for long at any point, else we would be stuck. And so we flit from point to point, touching down only for as long as is necessary for the conduct of our affairs, before taking off again. In between points it seems that we are suspended in limbo, neither here nor there, deprived of sensory contact with our surroundings and without any means of engaging with them. Speed, calculated as the time it takes to get from here to there, is the measure of our impatience. No means of transport, it seems, is ever fast enough. Ideally, we would wish that movement took no time at all, and that we could be everywhere at once. But if ever we were to achieve such an impossible ideal, when would we have the time to live? In the all-consuming activities of business, no time remains for life itself. In this article, Terhi Vuojala-Magga points towards an alternative. She shows us how, in a world of life, movement is a way of staying still. For stillness is not the absence of movement. It is rather produced by the harmonization of movement with the fluxes of the living earth – of the winds, the alternating seasons, the migrations of animals. In her daily travels around her home in Kuttura, Finnish Lapland, Terhi finds that the most important part of movement, at any moment, is where she is. In this moment, she sees with the light of the season, smells with the nose of her dog, hears with the ears of elusive but omnipresent animals and touches with the feel of the wind on her cheek. Nomadism, once construed in the anthropological imagination as aimless wandering across the surface of the earth, now reappears as something entirely different: a way of being centred in, and of making one’s way through, an unsurfaced world of marshland and forest, moor and fell, wind and weather. It is a way that is sensorially open to the environment and resonant with its variations. We can learn from it.
Histories from the North: Environments, Movements, and Narratives, Edited by John P. Ziker and Fl... more Histories from the North: Environments, Movements, and Narratives, Edited by John P. Ziker and Florian Stammler, 01/2011: chapter Chaper 13: pages 120-134; Boise State University., ISBN: 978-0-9779515-7-X
ABSTRACT
Porojen talvitarhaus on yleinen käytäntö varsinkin Suomen poronhoitoalueen etelä- ja ke... more ABSTRACT
Porojen talvitarhaus on yleinen käytäntö varsinkin Suomen poronhoitoalueen etelä- ja keskiosassa, kun taas maastoruokinta on yleisempää pohjoisosassa. Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa (Maatilatalouden kehittämisrahasto, MAKERA) monitieteisessä Poron ravinto ja lisäruokinta muuttuvassa ilmastossa -projektissa vuosina 2008-2010 tutkijoiden ja poronhoitajien yhteisenä tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa poron ruokinnan hyvän toimintatavan malliin. Tavoitteena oli tutkia porojen lisäruokinnan vaikutuksia metsän ja/tai suon kasvilajiston koostumukseen, mm. mahdolliseen vieraslajien ilmaantumiseen, sekä maaperän ominaisuuksiin. Projektissa kartoitettiin myös porojen ruokinnan historiaa ja nykytilaa sekä porojen käyttäytymistä ruokintatilanteissa. Yksi tutkimuksen päätavoitteista oli selvittää, miten porojen talvista lisäruokintaa voitaisiin kehittää mahdollisimman ympäristöystävälliseksi. Tutkimus toteutettiin Kuukkaan, Oraniemen ja Hammastunturin paliskunnissa, jotka kuuluvat vastaavasti poronhoitoalueen eteläiseen, keskiseen ja pohjoiseen (eli ns. saamelais-) poronhoitoalueeseen. Tutkimus perustuu Uijemiin, Hammastunturin paliskuntaan kesällä 2008 perustettuun, 50 koealaa käsittävään porojen lisäruokintakokeeseen, jolla jäljiteltiin maastoruokintaa. Poronhoitajat ruokkivat poroja rehulla (säilö- ja kuivaheinä) ja teollisilla täysrehupelleteillä moottorikelkalla tehtyä uraa pitkin koealoille päivittäin maalis-huhtikuussa 2009 ja 2010. Koealoilla toteutetut ruokintakäytänteet olivat: ruokinta rehulla (syömättä jäänyt rehu siivottiin keväällä), ruokinta rehulla (syömättä jäänyttä rehua ei siivottu) ja ruokinta teollisilla täysrehupelleteillä. Kokeessa oli myös aitaamattomat ja aidatut kontrollikoealat, joilla poroja ei ruokittu. Kahden koetalven jälkeen kuivahkon kangasmetsän pohja- ja kenttäkerroksen kasvillisuuden lajipeittävyydet eivät olleet muuttuneet oleellisesti. Jäkälien peittävyys oli lisäruokintakokeen aikana alentunut.Poron rehusta peräisin olevia vieraslajeja ei havaittu. Yleisimpien varpujen, kuten variksenmarjan, kanervan ja mustikan peittävyyksissä ei ollut eroja eri ruokintakäytänteiden välillä. Porojen lisäruokinta rehulla aiheutti kuitenkin rehevöitymisen merkkejä olemassa olevaan lajistoon, kuten variksenmarjan ja mustikan typpipitoisuuden kohoamista 7-13 % verrattuna kontrollikoealoihin. Rehun käyttö nosti em. lajien typpipitoisuuksia hieman enemmän kuin täysrehupellettien käyttö. Kokeessa havaittiin positiivinen yhteys metsälauhan peittävyyden/korkeuden ja poron papanoiden peittävyyden kanssa. Myös rehun käyttö lisäsi metsälauhan korkeutta. Maaperästä mitatuissa muuttujissa havaittiin lieviä ruokintakäytänteistä johtuvia muutoksia toisen koetalven jälkeen. Tutkimukseen sisältyi myös useita vuosia käytössä olleiden porotarhojen ja piha-aitauksen kasvillisuuskartoituksia. Tutkittujen aitausten sisäpuolella sekä kenttäettä pohjakerroksen alkuperäinen lajisto oli voimakkaasti muuttunutta. Varvut olivat pääsääntöisesti väistyneet tai väistymässä. Porojen rehusta peräisin olevat heinä- ja ruoholajit olivat vallanneet alaa, sekä typen suosijat, kuten maitohorsma, ja rikkakasvit, kuten pihatähtimö,esiintyivät runsaina lisäravinteiden aiheuttaman maaperän rehevöitymisen seurauksena. Pohjakerroksessa jäkälien vähentyessä sammalten peittävyys ensin kasvoi ja myöhemmin aleni nopeakasvuisten heinä- ja ruohokasvien tukahduttaessa ne. Em. poroaitausten muutokset rajoittuivat kuitenkin suurelta osin aitojen sisäpuoliseen poronhoidon toimintaympäristöön. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien kasvillisuusmuutosten dynamiikka riippuu mm. ruokintapaikkojen käytön intensiteetistä, luontotyypistä sekä poronhoitoon ja lisäruokintaan liittyvistä käytänteistä. Porojen talvinen lisäruokinta on ollut tutkimuspaliskunnista pisimpään käytössä eteläisimmässä Kuukkaan paliskunnassa, jossa sitä on harjoitettu pienimuotoisena jo 1960-luvulta lähtien. Poronhoitajien haastatteluiden mukaan syy porojen lisäruokintaan liittyy laidunten pirstaloitumiseen, lumiolosuhteisiin ja tehometsätalouteen. Tämä tarkoittaa sitä, että lisäravinnon antamisen lisäksi ruokinnalla pyrittiin pitämään porotokkia poronhoitajien kontrollissa. Se, että porojen lisäruokinta lähti liikkeelle eteläisistä paliskunnista liittyy vahvasti maatalouteen. Pohjoisempiin paliskuntiin, kuten Oraniemen ja Hammastunturin paliskuntiin, porojen lisäruokinta alkoi levitä etelästä vasta 1990-luvulla. Hammastunturissa porojen ruokinta liittyy edelleen paljolti aitavasotukseen ja/ tai ns. heinillä paimentamiseen. Lisäruokintatapojen muotoutumiseen vaikuttavat paitsi alueelle ominaiset toimintatavat kuten poronhoitoyksiköiden rakenne, myös vuotuiset sääolosuhteet. Porojen lisäruokintakäytänteet ovat jo vakiintuneet Kuukkaan ja Oraniemen paliskunnissa, joissa suurin osa porokarjasta ruokitaan tarhaan/aitaan talvikuukausina. Porojen lisäruokinta muuttaa porojen käyttäytymistä siten, että porot alkavat käyttää pysyviä maastoruokintapaikkoja osana vuotuista laidunkiertoa. Kuukkaalla ja Oraniemellä porot osaavat jo itse hakeutua syys-talvella ruokinta-alueille. Hammastunturin lisäruokintakokeessa havaittiin myös, että jo toisena talvena porot alkoivat siirtyä itsekseen koealueelle. Porojen ruokintakäytänteet ovat syntyneet enimmäkseen yrityksen ja erehdyksen kautta. Vaikka poronhoitajat ovat saaneet uutta tietoa lisäruokinnasta mm. keskustelemalla, niin he ovat joutuneet itse opettelemaan sopivat porojen ruokintatavat. Poronhoitajien nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että mitä paremmassa kunnossa poro on ennen ruokinnan aloittamista, sitä varmemmin lisäruokinta onnistuu. Tehokkain menetelmä porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon kohdistuvien vaikutusten minimoimiseksi on ennaltaehkäisy, joka edellyttää paitsi aktiivista yhteistyötä eri toimijoiden kesken, myös mm. porojen lisäruokintaan liittyvää ohjeistusta ja koulutusta, poron rehun tuotanto- ja ruokintamenetelmien kehittämistä, tukijärjestelmien vahvistamista sekä ympäristöön kohdistuvien vaikutusten seurantaa. Tämä tutkimus sisältää konkreettisia suosituksia porojen maasto- ja tarharuokintaan. Niissä kiinnitetään huomio poronrehun laatuun, joka on avaintekijä paitsi porojen lisäruokintaan liittyvien kustannusten, myös lisäruokinnan aiheuttamien ympäristövaikutusten kannalta. Monet porojen lisäruokinnan aiheuttamista haitallisista vaikutuksista johtuvat maastoon jääneestä syömättömästä rehusta. Tuottamalla mahdollisimman hyvälaatuista, varhaisessa vaiheessa korjattua, lehtevää ja sulavaa poronrehua, jonka korsipitoisuus on alhainen, voidaan rehuhävikki (ts. syömättä jäävän rehun määrä) pitää mahdollisimman pienenä. Poronrehun nurmituotannossa tulisi käyttää mahdollisimman puhdasta, paikallista alkuperää olevaa heinänsiementä tai siemenseosta. Täysrehupellettien käyttö tai heinän jalostusasteen nostaminen yhteistyössä eri toimijoiden kanssa ovat mahdollisuuksia, joiden avulla voidaan vähentää maastoon jäävän rehun määrää. Rehun kuljetus-, siirto- ja varastointivaiheissa pyöröpaalien ehjänä säilyminen on homehtumattoman rehun edellytys. Ruokintatapahtumaan liittyviä suosituksia ovat mm. rehun jako pienissä erissä poroille tai ruokinta-annostelijoiden käyttö, mitkä myös vähentävät syömättömän rehun osuutta. Ohjaamalla porojen maastoruokintaa jo olemassa olevien porojen kokoamispaikkojen, kuten erotusaitojen läheisyyteen sekä vähemmän herkille luontotyypeille, voidaan porojen lisäruokinnan aiheuttamia vaikutuksia vähentää ja kohdentaa niitä suppeammalle alueelle. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon kohdistuvien vaikutusten mahdollisimman varhaiseksi havaitsemiseksi tulisi poronhoitoalueelle perustaa pitkäkestoinen seurantapisteiden verkosto, joka käsittäisi erityisesti suojelualueilla sijaitsevia porojen maastoruokintapaikkoja sekä mahdollisesti myös porotarhojen ja – aitausten ulkopuolisia alueita. Koska esim. poronrehuista peräisin olevien vieraslajien pysyvä asettuminen saattaa tapahtua nopeasti tai se voi kestää jopa vuosikymmeniä maaperän siemenpankkiin päätyneiden siementen vuoksi, ovat riittävän pitkäaikaiset seurannat tärkeitä.
The ARCTICA project (Arctic Feedbacks to Global Warming: a Circumpolar Assessment) assesses
possi... more The ARCTICA project (Arctic Feedbacks to Global Warming: a Circumpolar Assessment) assesses possible feedbacks from Arctic land-masses to Global Warming. We focus particularly on changes in the greenhouse gas balance of terrestrial ecosystems. A northward migration of the Arctic treeline results in increased carbon dioxide sequestration in standing biomass. Widespread permafrost degradation leads to thermokarst erosion in peat plateaus and significant losses of peat. Climatic changes affect carbon fluxes (CO2 and CH4) from wetlands, including emissions from open water bodies (thermokarst lakes, etc.) and carbon losses through river runoff (DOC and POC). Global Warming is a global challenge. It is ultimately collective human behaviour that will determine levels of fossil fuel emissions. As part of this project, we investigate social awareness among Arctic communities about the possible risks imposed by Global Warming. This awareness is needed to gain public support to implement sound environmental legislation, for instance new regulations to cut greenhouse gas emissions in accordance with the UNFCCC Kyoto Protocol. In this sense, human awareness of environmental risks is also considered a feedback to Global Warming
As the global forest sector endures rapid crises and more gradually evolving social, political, a... more As the global forest sector endures rapid crises and more gradually evolving social, political, and environmental influences, little attention has been paid to how forest administrators view changing sectoral conditions and response measures. We analyze policy frames mobilized by 27 senior actors within major private and state-owned companies, and government agencies in northern forest regions of Canada, Sweden, and Finland. Results show that four intervening theme areas are engaged by forest administrators to frame sectoral changes and responses, namely, the role of international markets; timber pricing and supply; the role of the state; and environmental policies. However, perceived regional differences in the level of impact of the international market changes, public versus private wood supply dependence, and satisfaction with forestry institutions lead actors to frame problems and solutions differently. While forest policy discourse is relatively consistent across these regions, responses are specified to regional contexts.
ABSTRACT Introduction: Geometrid moths and semi-domesticated reindeer are both herbivores which f... more ABSTRACT Introduction: Geometrid moths and semi-domesticated reindeer are both herbivores which feed on birch leaves in the subarctic mountain birch forests in northern Fennoscandia. The caterpillars of autumnal and winter moths have episodic outbreaks, which can occasionally lead to extensive defoliation of birch forests. Earlier studies have shown that reindeer have a negative effect on the regeneration of defoliated birches by grazing and browsing their seedlings and sprouts. Case description: We interviewed 15 reindeer herders in the Kaldoaivi and Paistunturi herding co-operative in northernmost Finland in order to analyse their past, present and future views on the behaviour of moths and the growth of mountain birches. We investigate the behaviour of the two herbivores by combining the indigenous knowledge (IK) of Sámi herders with the results of relevant studies in biology and anthropology, applying niche construction theory (NCT) in doing so. Discussion and Evaluation: In the first stage, the niche constructors (moths, reindeer, herders, mountain birch and other organisms) are looked upon as “equal constructors” of a shared niche. As changes unfold in their niche, their role changes from that of constructor to key constructor. The role and importance of niche constructors were different when nomadic pasture rotation was used than they are today under the herding co-operative system. Niche construction faced its most radical and permanent negative changes during the border closures that took place over the latter half of the 19th century. The large-scale nomadic life among the Sámi herders, who migrated between Finland and Norway, came to an end. This phase was followed by stationary herding, which diminished the possibilities of reindeer to look for various environmental affordances. Difficult snow conditions or birch defoliation caused by moth outbreaks made the situation worse than before. Eventually reindeer became key constructors, together with moth larvae, leading to negative ecological inheritance that forced herders to use new, adaptive herding practices. Conclusions: Both the scientific data and the IK of herders highlight the roles of reindeer and herders as continuous key constructors of the focal niche, one which stands to be modified in more heterogenic ways than earlier due to global warming and hence will result in new ecological inheritance.
ABSTRACT: The research examines reindeer feeding practices and herders’ learning of them in three... more ABSTRACT: The research examines reindeer feeding practices and herders’ learning of them in three herding co-operatives in Finland: Kuukas in the south, Oraniemi in the central area, and Hammastunturi in the north. In the southern and central co-operatives, from the late 19th century until the Second World War (1939 – 45), trees rich in lichens were cut to provide emergency forage. Harvesting lichens from trees and feeding associated with “tether calving” and “fence calving” have been common in the central and northern co-operatives. In the 1960s and 1970s, poor digging conditions resulted in reindeer losses, and pressure to feed reindeer increased further as forestry practices and overgrazing caused pastures to decline. Large-scale feeding entered daily practice in Kuukas and Oraniemi in the late 1980s and mid-1990s. The increased interaction between humans and reindeer brought about by regular feeding has made the animals tamer. In fact, they have adopted the permanent feeding areas as part of their pasture rotation. In Hammastunturi, herders entice reindeer from one pasture to another by providing supplementary forage. Knowledge about feeding developed in close concert with agriculture, and was transferred from south to north in the 1980s and 1990s. We argue that feeding practices draw on traditional ecological knowledge, which includes old ways of herding cattle. Herders’ personal working practices and training are knowledge that is difficult to describe in words and must be learned by experience. Learning to feed reindeer requires not only familiarity with herding in practice (which implies profound knowledge about the animals, their nutrition, digestion, behavior, and handling), but also familiarity with the herding district and co-operation across generations.
Uploads
Papers by Terhi Vuojala-Magga
An Introduction by Professor Timothy Ingold
In these impatient times, we think there is a restlessness in motion. We want to get from one appointment to another, for only at the points can we connect and do our business. Yet we cannot remain for long at any point, else we would be stuck. And so we flit from point to point, touching down only for as long as is necessary for the conduct of our affairs, before taking off again. In between points it seems that we are suspended in limbo, neither here nor there, deprived of sensory contact with our surroundings and without any means of engaging with them. Speed, calculated as the time it takes to get from here to there, is the measure of our impatience. No means of transport, it seems, is ever fast enough. Ideally, we would wish that movement took no time at all, and that we could be everywhere at once. But if ever we were to achieve such an impossible ideal, when would we have the time to live? In the all-consuming activities of business, no time remains for life itself.
In this article, Terhi Vuojala-Magga points towards an alternative. She shows us how, in a world of life, movement is a way of staying still. For stillness is not the absence of movement. It is rather produced by the harmonization of movement with the fluxes of the living earth – of the winds, the alternating seasons, the migrations of animals. In her daily travels around her home in Kuttura, Finnish Lapland, Terhi finds that the most important part of movement, at any moment, is where she is. In this moment, she sees with the light of the season, smells with the nose of her dog, hears with the ears of elusive but omnipresent animals and touches with the feel of the wind on her cheek. Nomadism, once construed in the anthropological imagination as aimless wandering across the surface of the earth, now reappears as something entirely different: a way of being centred in, and of making one’s way through, an unsurfaced world of marshland and forest, moor and fell, wind and weather. It is a way that is sensorially open to the environment and resonant with its variations. We can learn from it.
Porojen talvitarhaus on yleinen käytäntö varsinkin Suomen poronhoitoalueen etelä- ja keskiosassa, kun taas
maastoruokinta on yleisempää pohjoisosassa. Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa (Maatilatalouden
kehittämisrahasto, MAKERA) monitieteisessä Poron ravinto ja lisäruokinta muuttuvassa ilmastossa -projektissa
vuosina 2008-2010 tutkijoiden ja poronhoitajien yhteisenä tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa poron ruokinnan
hyvän toimintatavan malliin. Tavoitteena oli tutkia porojen lisäruokinnan vaikutuksia metsän ja/tai suon kasvilajiston koostumukseen, mm. mahdolliseen vieraslajien ilmaantumiseen, sekä maaperän ominaisuuksiin.
Projektissa kartoitettiin myös porojen ruokinnan historiaa ja nykytilaa sekä porojen käyttäytymistä
ruokintatilanteissa. Yksi tutkimuksen päätavoitteista oli selvittää, miten porojen talvista lisäruokintaa voitaisiin
kehittää mahdollisimman ympäristöystävälliseksi. Tutkimus toteutettiin Kuukkaan, Oraniemen ja Hammastunturin paliskunnissa, jotka kuuluvat vastaavasti poronhoitoalueen eteläiseen, keskiseen ja pohjoiseen (eli ns. saamelais-) poronhoitoalueeseen. Tutkimus perustuu Uijemiin, Hammastunturin paliskuntaan kesällä 2008 perustettuun, 50 koealaa käsittävään porojen lisäruokintakokeeseen, jolla jäljiteltiin
maastoruokintaa. Poronhoitajat ruokkivat poroja rehulla (säilö- ja kuivaheinä) ja teollisilla täysrehupelleteillä
moottorikelkalla tehtyä uraa pitkin koealoille päivittäin maalis-huhtikuussa 2009 ja 2010. Koealoilla toteutetut
ruokintakäytänteet olivat: ruokinta rehulla (syömättä jäänyt rehu siivottiin keväällä), ruokinta rehulla (syömättä
jäänyttä rehua ei siivottu) ja ruokinta teollisilla täysrehupelleteillä. Kokeessa oli myös aitaamattomat
ja aidatut kontrollikoealat, joilla poroja ei ruokittu. Kahden koetalven jälkeen kuivahkon kangasmetsän
pohja- ja kenttäkerroksen kasvillisuuden lajipeittävyydet eivät olleet muuttuneet oleellisesti. Jäkälien peittävyys
oli lisäruokintakokeen aikana alentunut.Poron rehusta peräisin olevia vieraslajeja ei havaittu. Yleisimpien
varpujen, kuten variksenmarjan, kanervan ja mustikan peittävyyksissä ei ollut eroja eri ruokintakäytänteiden
välillä. Porojen lisäruokinta rehulla aiheutti kuitenkin rehevöitymisen merkkejä olemassa olevaan lajistoon,
kuten variksenmarjan ja mustikan typpipitoisuuden kohoamista 7-13 % verrattuna kontrollikoealoihin. Rehun
käyttö nosti em. lajien typpipitoisuuksia hieman enemmän kuin täysrehupellettien käyttö. Kokeessa havaittiin
positiivinen yhteys metsälauhan peittävyyden/korkeuden ja poron papanoiden peittävyyden kanssa. Myös
rehun käyttö lisäsi metsälauhan korkeutta. Maaperästä mitatuissa muuttujissa havaittiin lieviä ruokintakäytänteistä johtuvia muutoksia toisen koetalven jälkeen. Tutkimukseen sisältyi myös useita vuosia käytössä olleiden porotarhojen ja piha-aitauksen kasvillisuuskartoituksia. Tutkittujen aitausten sisäpuolella sekä kenttäettä pohjakerroksen alkuperäinen lajisto oli voimakkaasti muuttunutta. Varvut olivat pääsääntöisesti väistyneet tai väistymässä. Porojen rehusta peräisin olevat heinä- ja ruoholajit olivat vallanneet alaa, sekä typen suosijat, kuten maitohorsma, ja rikkakasvit, kuten pihatähtimö,esiintyivät runsaina lisäravinteiden aiheuttaman maaperän rehevöitymisen seurauksena. Pohjakerroksessa jäkälien vähentyessä sammalten peittävyys ensin kasvoi ja myöhemmin aleni nopeakasvuisten heinä- ja ruohokasvien tukahduttaessa ne. Em. poroaitausten muutokset rajoittuivat kuitenkin suurelta osin aitojen sisäpuoliseen poronhoidon toimintaympäristöön. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien kasvillisuusmuutosten dynamiikka riippuu mm. ruokintapaikkojen käytön intensiteetistä, luontotyypistä sekä poronhoitoon ja lisäruokintaan liittyvistä käytänteistä. Porojen talvinen lisäruokinta on ollut tutkimuspaliskunnista pisimpään käytössä eteläisimmässä Kuukkaan paliskunnassa, jossa sitä on harjoitettu pienimuotoisena jo 1960-luvulta lähtien. Poronhoitajien haastatteluiden mukaan syy porojen lisäruokintaan liittyy laidunten pirstaloitumiseen, lumiolosuhteisiin ja tehometsätalouteen. Tämä tarkoittaa sitä, että lisäravinnon antamisen lisäksi ruokinnalla pyrittiin pitämään porotokkia poronhoitajien kontrollissa. Se, että porojen lisäruokinta lähti liikkeelle eteläisistä paliskunnista liittyy vahvasti maatalouteen. Pohjoisempiin paliskuntiin, kuten Oraniemen ja Hammastunturin paliskuntiin, porojen lisäruokinta alkoi levitä etelästä vasta 1990-luvulla. Hammastunturissa porojen ruokinta liittyy edelleen paljolti aitavasotukseen ja/ tai ns. heinillä paimentamiseen. Lisäruokintatapojen muotoutumiseen vaikuttavat paitsi alueelle ominaiset toimintatavat kuten poronhoitoyksiköiden rakenne, myös vuotuiset sääolosuhteet. Porojen lisäruokintakäytänteet ovat jo vakiintuneet Kuukkaan ja Oraniemen paliskunnissa, joissa suurin osa porokarjasta ruokitaan tarhaan/aitaan talvikuukausina. Porojen lisäruokinta muuttaa porojen käyttäytymistä siten, että porot alkavat käyttää pysyviä maastoruokintapaikkoja osana vuotuista laidunkiertoa. Kuukkaalla ja Oraniemellä porot osaavat jo itse hakeutua syys-talvella ruokinta-alueille. Hammastunturin lisäruokintakokeessa havaittiin myös, että jo toisena talvena porot alkoivat siirtyä itsekseen koealueelle. Porojen ruokintakäytänteet ovat syntyneet enimmäkseen yrityksen ja erehdyksen kautta. Vaikka
poronhoitajat ovat saaneet uutta tietoa lisäruokinnasta mm. keskustelemalla, niin he ovat joutuneet itse opettelemaan sopivat porojen ruokintatavat. Poronhoitajien nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että mitä paremmassa kunnossa poro on ennen ruokinnan aloittamista, sitä varmemmin lisäruokinta onnistuu.
Tehokkain menetelmä porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon kohdistuvien vaikutusten
minimoimiseksi on ennaltaehkäisy, joka edellyttää paitsi aktiivista yhteistyötä eri toimijoiden kesken,
myös mm. porojen lisäruokintaan liittyvää ohjeistusta ja koulutusta, poron rehun tuotanto- ja ruokintamenetelmien kehittämistä, tukijärjestelmien vahvistamista sekä ympäristöön kohdistuvien vaikutusten seurantaa. Tämä tutkimus sisältää konkreettisia suosituksia porojen maasto- ja tarharuokintaan. Niissä kiinnitetään huomio poronrehun laatuun, joka on avaintekijä paitsi porojen lisäruokintaan liittyvien kustannusten, myös lisäruokinnan aiheuttamien ympäristövaikutusten kannalta. Monet porojen lisäruokinnan aiheuttamista haitallisista vaikutuksista johtuvat maastoon jääneestä syömättömästä rehusta. Tuottamalla mahdollisimman hyvälaatuista, varhaisessa vaiheessa korjattua, lehtevää ja sulavaa poronrehua, jonka korsipitoisuus on alhainen, voidaan rehuhävikki (ts. syömättä jäävän rehun määrä) pitää mahdollisimman pienenä. Poronrehun nurmituotannossa tulisi käyttää mahdollisimman puhdasta, paikallista alkuperää
olevaa heinänsiementä tai siemenseosta. Täysrehupellettien käyttö tai heinän jalostusasteen nostaminen
yhteistyössä eri toimijoiden kanssa ovat mahdollisuuksia, joiden avulla voidaan vähentää maastoon jäävän rehun määrää. Rehun kuljetus-, siirto- ja varastointivaiheissa pyöröpaalien ehjänä säilyminen on homehtumattoman rehun edellytys. Ruokintatapahtumaan liittyviä suosituksia ovat mm. rehun jako pienissä erissä poroille tai ruokinta-annostelijoiden käyttö, mitkä myös vähentävät syömättömän rehun osuutta. Ohjaamalla porojen maastoruokintaa jo olemassa olevien porojen kokoamispaikkojen, kuten erotusaitojen läheisyyteen sekä vähemmän herkille luontotyypeille, voidaan porojen lisäruokinnan aiheuttamia vaikutuksia vähentää ja kohdentaa niitä suppeammalle alueelle. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon
kohdistuvien vaikutusten mahdollisimman varhaiseksi havaitsemiseksi tulisi poronhoitoalueelle perustaa
pitkäkestoinen seurantapisteiden verkosto, joka käsittäisi erityisesti suojelualueilla sijaitsevia porojen maastoruokintapaikkoja sekä mahdollisesti myös porotarhojen ja – aitausten ulkopuolisia alueita. Koska esim. poronrehuista peräisin olevien vieraslajien pysyvä asettuminen saattaa tapahtua nopeasti tai se voi kestää jopa vuosikymmeniä maaperän siemenpankkiin päätyneiden siementen vuoksi, ovat riittävän pitkäaikaiset seurannat tärkeitä.
possible feedbacks from Arctic land-masses to Global Warming. We focus particularly on changes in
the greenhouse gas balance of terrestrial ecosystems. A northward migration of the Arctic treeline
results in increased carbon dioxide sequestration in standing biomass. Widespread permafrost
degradation leads to thermokarst erosion in peat plateaus and significant losses of peat. Climatic
changes affect carbon fluxes (CO2 and CH4) from wetlands, including emissions from open water
bodies (thermokarst lakes, etc.) and carbon losses through river runoff (DOC and POC). Global
Warming is a global challenge. It is ultimately collective human behaviour that will determine levels
of fossil fuel emissions. As part of this project, we investigate social awareness among Arctic
communities about the possible risks imposed by Global Warming. This awareness is needed to
gain public support to implement sound environmental legislation, for instance new regulations to
cut greenhouse gas emissions in accordance with the UNFCCC Kyoto Protocol. In this sense,
human awareness of environmental risks is also considered a feedback to Global Warming
Sámi reindeer herders’ perspective on herbivory of subarctic mountain birch forests by geometrid moths and reindeer: a case study from northernmost Finland. Available from: https://www.researchgate.net/publication/273767182_Smi_reindeer_herders_perspective_on_herbivory_of_subarctic_mountain_birch_forests_by_geometrid_moths_and_reindeer_a_case_study_from_northernmost_Finland [accessed Mar 27, 2015].
An Introduction by Professor Timothy Ingold
In these impatient times, we think there is a restlessness in motion. We want to get from one appointment to another, for only at the points can we connect and do our business. Yet we cannot remain for long at any point, else we would be stuck. And so we flit from point to point, touching down only for as long as is necessary for the conduct of our affairs, before taking off again. In between points it seems that we are suspended in limbo, neither here nor there, deprived of sensory contact with our surroundings and without any means of engaging with them. Speed, calculated as the time it takes to get from here to there, is the measure of our impatience. No means of transport, it seems, is ever fast enough. Ideally, we would wish that movement took no time at all, and that we could be everywhere at once. But if ever we were to achieve such an impossible ideal, when would we have the time to live? In the all-consuming activities of business, no time remains for life itself.
In this article, Terhi Vuojala-Magga points towards an alternative. She shows us how, in a world of life, movement is a way of staying still. For stillness is not the absence of movement. It is rather produced by the harmonization of movement with the fluxes of the living earth – of the winds, the alternating seasons, the migrations of animals. In her daily travels around her home in Kuttura, Finnish Lapland, Terhi finds that the most important part of movement, at any moment, is where she is. In this moment, she sees with the light of the season, smells with the nose of her dog, hears with the ears of elusive but omnipresent animals and touches with the feel of the wind on her cheek. Nomadism, once construed in the anthropological imagination as aimless wandering across the surface of the earth, now reappears as something entirely different: a way of being centred in, and of making one’s way through, an unsurfaced world of marshland and forest, moor and fell, wind and weather. It is a way that is sensorially open to the environment and resonant with its variations. We can learn from it.
Porojen talvitarhaus on yleinen käytäntö varsinkin Suomen poronhoitoalueen etelä- ja keskiosassa, kun taas
maastoruokinta on yleisempää pohjoisosassa. Maa- ja metsätalousministeriön rahoittamassa (Maatilatalouden
kehittämisrahasto, MAKERA) monitieteisessä Poron ravinto ja lisäruokinta muuttuvassa ilmastossa -projektissa
vuosina 2008-2010 tutkijoiden ja poronhoitajien yhteisenä tavoitteena oli tuottaa uutta tietoa poron ruokinnan
hyvän toimintatavan malliin. Tavoitteena oli tutkia porojen lisäruokinnan vaikutuksia metsän ja/tai suon kasvilajiston koostumukseen, mm. mahdolliseen vieraslajien ilmaantumiseen, sekä maaperän ominaisuuksiin.
Projektissa kartoitettiin myös porojen ruokinnan historiaa ja nykytilaa sekä porojen käyttäytymistä
ruokintatilanteissa. Yksi tutkimuksen päätavoitteista oli selvittää, miten porojen talvista lisäruokintaa voitaisiin
kehittää mahdollisimman ympäristöystävälliseksi. Tutkimus toteutettiin Kuukkaan, Oraniemen ja Hammastunturin paliskunnissa, jotka kuuluvat vastaavasti poronhoitoalueen eteläiseen, keskiseen ja pohjoiseen (eli ns. saamelais-) poronhoitoalueeseen. Tutkimus perustuu Uijemiin, Hammastunturin paliskuntaan kesällä 2008 perustettuun, 50 koealaa käsittävään porojen lisäruokintakokeeseen, jolla jäljiteltiin
maastoruokintaa. Poronhoitajat ruokkivat poroja rehulla (säilö- ja kuivaheinä) ja teollisilla täysrehupelleteillä
moottorikelkalla tehtyä uraa pitkin koealoille päivittäin maalis-huhtikuussa 2009 ja 2010. Koealoilla toteutetut
ruokintakäytänteet olivat: ruokinta rehulla (syömättä jäänyt rehu siivottiin keväällä), ruokinta rehulla (syömättä
jäänyttä rehua ei siivottu) ja ruokinta teollisilla täysrehupelleteillä. Kokeessa oli myös aitaamattomat
ja aidatut kontrollikoealat, joilla poroja ei ruokittu. Kahden koetalven jälkeen kuivahkon kangasmetsän
pohja- ja kenttäkerroksen kasvillisuuden lajipeittävyydet eivät olleet muuttuneet oleellisesti. Jäkälien peittävyys
oli lisäruokintakokeen aikana alentunut.Poron rehusta peräisin olevia vieraslajeja ei havaittu. Yleisimpien
varpujen, kuten variksenmarjan, kanervan ja mustikan peittävyyksissä ei ollut eroja eri ruokintakäytänteiden
välillä. Porojen lisäruokinta rehulla aiheutti kuitenkin rehevöitymisen merkkejä olemassa olevaan lajistoon,
kuten variksenmarjan ja mustikan typpipitoisuuden kohoamista 7-13 % verrattuna kontrollikoealoihin. Rehun
käyttö nosti em. lajien typpipitoisuuksia hieman enemmän kuin täysrehupellettien käyttö. Kokeessa havaittiin
positiivinen yhteys metsälauhan peittävyyden/korkeuden ja poron papanoiden peittävyyden kanssa. Myös
rehun käyttö lisäsi metsälauhan korkeutta. Maaperästä mitatuissa muuttujissa havaittiin lieviä ruokintakäytänteistä johtuvia muutoksia toisen koetalven jälkeen. Tutkimukseen sisältyi myös useita vuosia käytössä olleiden porotarhojen ja piha-aitauksen kasvillisuuskartoituksia. Tutkittujen aitausten sisäpuolella sekä kenttäettä pohjakerroksen alkuperäinen lajisto oli voimakkaasti muuttunutta. Varvut olivat pääsääntöisesti väistyneet tai väistymässä. Porojen rehusta peräisin olevat heinä- ja ruoholajit olivat vallanneet alaa, sekä typen suosijat, kuten maitohorsma, ja rikkakasvit, kuten pihatähtimö,esiintyivät runsaina lisäravinteiden aiheuttaman maaperän rehevöitymisen seurauksena. Pohjakerroksessa jäkälien vähentyessä sammalten peittävyys ensin kasvoi ja myöhemmin aleni nopeakasvuisten heinä- ja ruohokasvien tukahduttaessa ne. Em. poroaitausten muutokset rajoittuivat kuitenkin suurelta osin aitojen sisäpuoliseen poronhoidon toimintaympäristöön. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien kasvillisuusmuutosten dynamiikka riippuu mm. ruokintapaikkojen käytön intensiteetistä, luontotyypistä sekä poronhoitoon ja lisäruokintaan liittyvistä käytänteistä. Porojen talvinen lisäruokinta on ollut tutkimuspaliskunnista pisimpään käytössä eteläisimmässä Kuukkaan paliskunnassa, jossa sitä on harjoitettu pienimuotoisena jo 1960-luvulta lähtien. Poronhoitajien haastatteluiden mukaan syy porojen lisäruokintaan liittyy laidunten pirstaloitumiseen, lumiolosuhteisiin ja tehometsätalouteen. Tämä tarkoittaa sitä, että lisäravinnon antamisen lisäksi ruokinnalla pyrittiin pitämään porotokkia poronhoitajien kontrollissa. Se, että porojen lisäruokinta lähti liikkeelle eteläisistä paliskunnista liittyy vahvasti maatalouteen. Pohjoisempiin paliskuntiin, kuten Oraniemen ja Hammastunturin paliskuntiin, porojen lisäruokinta alkoi levitä etelästä vasta 1990-luvulla. Hammastunturissa porojen ruokinta liittyy edelleen paljolti aitavasotukseen ja/ tai ns. heinillä paimentamiseen. Lisäruokintatapojen muotoutumiseen vaikuttavat paitsi alueelle ominaiset toimintatavat kuten poronhoitoyksiköiden rakenne, myös vuotuiset sääolosuhteet. Porojen lisäruokintakäytänteet ovat jo vakiintuneet Kuukkaan ja Oraniemen paliskunnissa, joissa suurin osa porokarjasta ruokitaan tarhaan/aitaan talvikuukausina. Porojen lisäruokinta muuttaa porojen käyttäytymistä siten, että porot alkavat käyttää pysyviä maastoruokintapaikkoja osana vuotuista laidunkiertoa. Kuukkaalla ja Oraniemellä porot osaavat jo itse hakeutua syys-talvella ruokinta-alueille. Hammastunturin lisäruokintakokeessa havaittiin myös, että jo toisena talvena porot alkoivat siirtyä itsekseen koealueelle. Porojen ruokintakäytänteet ovat syntyneet enimmäkseen yrityksen ja erehdyksen kautta. Vaikka
poronhoitajat ovat saaneet uutta tietoa lisäruokinnasta mm. keskustelemalla, niin he ovat joutuneet itse opettelemaan sopivat porojen ruokintatavat. Poronhoitajien nyrkkisääntönä voidaan pitää sitä, että mitä paremmassa kunnossa poro on ennen ruokinnan aloittamista, sitä varmemmin lisäruokinta onnistuu.
Tehokkain menetelmä porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon kohdistuvien vaikutusten
minimoimiseksi on ennaltaehkäisy, joka edellyttää paitsi aktiivista yhteistyötä eri toimijoiden kesken,
myös mm. porojen lisäruokintaan liittyvää ohjeistusta ja koulutusta, poron rehun tuotanto- ja ruokintamenetelmien kehittämistä, tukijärjestelmien vahvistamista sekä ympäristöön kohdistuvien vaikutusten seurantaa. Tämä tutkimus sisältää konkreettisia suosituksia porojen maasto- ja tarharuokintaan. Niissä kiinnitetään huomio poronrehun laatuun, joka on avaintekijä paitsi porojen lisäruokintaan liittyvien kustannusten, myös lisäruokinnan aiheuttamien ympäristövaikutusten kannalta. Monet porojen lisäruokinnan aiheuttamista haitallisista vaikutuksista johtuvat maastoon jääneestä syömättömästä rehusta. Tuottamalla mahdollisimman hyvälaatuista, varhaisessa vaiheessa korjattua, lehtevää ja sulavaa poronrehua, jonka korsipitoisuus on alhainen, voidaan rehuhävikki (ts. syömättä jäävän rehun määrä) pitää mahdollisimman pienenä. Poronrehun nurmituotannossa tulisi käyttää mahdollisimman puhdasta, paikallista alkuperää
olevaa heinänsiementä tai siemenseosta. Täysrehupellettien käyttö tai heinän jalostusasteen nostaminen
yhteistyössä eri toimijoiden kanssa ovat mahdollisuuksia, joiden avulla voidaan vähentää maastoon jäävän rehun määrää. Rehun kuljetus-, siirto- ja varastointivaiheissa pyöröpaalien ehjänä säilyminen on homehtumattoman rehun edellytys. Ruokintatapahtumaan liittyviä suosituksia ovat mm. rehun jako pienissä erissä poroille tai ruokinta-annostelijoiden käyttö, mitkä myös vähentävät syömättömän rehun osuutta. Ohjaamalla porojen maastoruokintaa jo olemassa olevien porojen kokoamispaikkojen, kuten erotusaitojen läheisyyteen sekä vähemmän herkille luontotyypeille, voidaan porojen lisäruokinnan aiheuttamia vaikutuksia vähentää ja kohdentaa niitä suppeammalle alueelle. Porojen talvisen lisäruokinnan aiheuttamien, luontoon
kohdistuvien vaikutusten mahdollisimman varhaiseksi havaitsemiseksi tulisi poronhoitoalueelle perustaa
pitkäkestoinen seurantapisteiden verkosto, joka käsittäisi erityisesti suojelualueilla sijaitsevia porojen maastoruokintapaikkoja sekä mahdollisesti myös porotarhojen ja – aitausten ulkopuolisia alueita. Koska esim. poronrehuista peräisin olevien vieraslajien pysyvä asettuminen saattaa tapahtua nopeasti tai se voi kestää jopa vuosikymmeniä maaperän siemenpankkiin päätyneiden siementen vuoksi, ovat riittävän pitkäaikaiset seurannat tärkeitä.
possible feedbacks from Arctic land-masses to Global Warming. We focus particularly on changes in
the greenhouse gas balance of terrestrial ecosystems. A northward migration of the Arctic treeline
results in increased carbon dioxide sequestration in standing biomass. Widespread permafrost
degradation leads to thermokarst erosion in peat plateaus and significant losses of peat. Climatic
changes affect carbon fluxes (CO2 and CH4) from wetlands, including emissions from open water
bodies (thermokarst lakes, etc.) and carbon losses through river runoff (DOC and POC). Global
Warming is a global challenge. It is ultimately collective human behaviour that will determine levels
of fossil fuel emissions. As part of this project, we investigate social awareness among Arctic
communities about the possible risks imposed by Global Warming. This awareness is needed to
gain public support to implement sound environmental legislation, for instance new regulations to
cut greenhouse gas emissions in accordance with the UNFCCC Kyoto Protocol. In this sense,
human awareness of environmental risks is also considered a feedback to Global Warming
Sámi reindeer herders’ perspective on herbivory of subarctic mountain birch forests by geometrid moths and reindeer: a case study from northernmost Finland. Available from: https://www.researchgate.net/publication/273767182_Smi_reindeer_herders_perspective_on_herbivory_of_subarctic_mountain_birch_forests_by_geometrid_moths_and_reindeer_a_case_study_from_northernmost_Finland [accessed Mar 27, 2015].