Sinä kuolit, jotta minä elähtyisin

Sinä kuolit, jotta minä elähtyisin Janne Ikäheimo1 Johdanto Kuolema, niin nykyinen kuin mennyt, kiinnostaa ja jossain määrin myös kiehtoo ihmistä. Pop-ikoni Michael Jacksonin poismeno 25. kesäkuuta 2009 oli eräs viime vuosikymmenen puhutuimpia mediatapahtumia2; urheilu-uransa jälkeen kaikenlaisista tempauksista tunnetun mäkihyppääjälegenda Matti Nykäsen3 kuolema alkutalvesta 2019 piti suomalaisia sähköisiä tiedotusvälineitä, myös uutiskanavia, otteessaan monta päivää. Kuolema liikuttaa ihmisiä myös konkreettisesti. Merkkihenkilöiden hautapaikoilla on nimittäin vierailtu antiikin ajoista lähtien. Tuolloin kohteena saattoi olla filosofin tunnettu tai tarujen sankarin eli heeroksen oletettu viimeinen leposija.4 Nykypäivänä heeroksia ovat poliitikot, tiedemiehet tai vaikkapa pop-laulajat. Heinäkuussa 1971 ajasta iäisyyteen siirtyneen The Doors -yhtyeen laulajan, Jim Morrisonin hauta Père-Lachaisen hautausmaalla Pariisissa on edelleen yksi kaupungin tunnetuimmista ”pyhiinvaelluskohteista”.5 Hautapaikat ja hautausmaat ovatkin matkailun kannalta aivan oma lukunsa: vainajat ovat useimmiten identifioitavissa ja haudalla kävijä saattaa omata hyvinkin tarkkaa tietoa vainajan taustasta. 1 Juhani Kostet on ollut artikkelin kirjoittajalle eräänlainen uranuurtaja. Hän on valmistunut kirjoittajan tavoin ylioppilaaksi Oulun Lyseon lukiosta ja suorittanut myös varusmiespalveluksensa Rovaniemen Ilmatorjuntapatteristossa. Kun Kostet valittiin Turun maakuntamuseon museotoimenjohtajan paikalta Museoviraston pääjohtajaksi, merkitsi uusi tehtävä paitsi asemapaikan siirtymistä Helsinkiin myös Juhanin vuosikausia Oulun yliopistossa ansiokkaasti opettaman museologian peruskurssin loppua silloisessa muodossaan. Samaan aikaan Oulun yliopiston palvelukseen Helsingistä yliopistosta palanneena työsopimukseeni kirjattiin vastuu museologian sivuainekokonaisuudesta ja koin samalla velvollisuudekseni jatkaa museologian peruskurssin järjestämistä. Sittemmin urapolkumme ovat eronneet jyrkästi: minusta ei tule kolminkertaista dosenttia – tuskin yksinkertaistakaan – ja Museoviraston pääjohtajuus tulee sekin jatkossa olemaan muiden heiniä. 2 James Bennett, “Michael Jackson: Celebrity Death, Mourning and Media Events”. Celebrity Studies 1(2), 2010, 231–232. 3 Esim. Pirkko Markula & Zoe Avner, “Bad Landing: Charting the Gold and Criminal Records of Finnish Ski Jumper, Matti Nykanen”. Fallen Sports Heroes, Media, & Celebrity Culture. Edited by Lawrence A. Wenner. Peter Lang, New York 2013, 120–134. 4 Gregory S. Aldrete & Alicia Aldrete, The Long Shadow of Antiquity: What Have the Greeks and Romans Done for Us? Bloomsbury Academic, London 2012, 114–128. 5 Peter Jan Margry, “The Pilgrimage to Jim Morrison’s Grave at Père Lachaise Cemetery: The Social Construction of Sacred Space”. Shrines and Pilgrimage in the Modern World: New Itineraries into the Sacred. Edited by Peter Jan Margry. Amsterdam University Press, Amsterdam 2008, 143–171. 93 Menneisyydessä tapahtunut anonyymi kuolema kelpaa sekin muisteltavaksi, etenkin silloin, kun kokonainen joukko ihmisiä kohtaa loppunsa samanaikaisesti. Tuolloin kuolinsyyn tulisi mielellään olla luonnonkatastrofi tai suuronnettomuus. Tietysti selvittämätön ”mysteeri” Isokyrön Leväluhdan [mj-tunnus 152010020] tapaan6 on myös kelpo valtti nykypäivän huomiotalousmarkkinoilla. Sota ja sodan uhrien muistaminen, jopa tuotteistaminen, on sekin mahdollista, mutta matkailun kannalta hieman ongelmallisempaa. Sotaan tarvitaan vähintäänkin kaksi osapuolta, ja usein tuo toinen osapuoli on edelleenkin rajanaapuri. Niinpä entisen vihollisen mahdolliset reaktiot konfliktin esillepanoon ja mahdolliseen tuotteistamiseen on luonnollisesti syytä huomioida mahdollisuuksien mukaan.7 Sotaa ilmiönä ja lopputuloksena on silti mahdollista esitellä sopivan arvokkaissa puitteissa. Eräs käypä esimerkki tästä on Lontoossa keskuspaikkaansa pitävä Imperial War Museum -sotamuseo8, jonka viesti kävijälleen on suhteellisen neutraali ja jopa sodanvastainen. Museon kolmannen kerroksen holokaustia esittelevä auditorio jopa alleviivaa puoli tuntia kestävällä filmillään sodan mielettömyyttä. Joukkotuhon käyttäminen on mahdollista myös matkailullisen aspektin omaavassa tarkoituksessa, mutta se sisältää vielä sotaakin suuremman joukon kysymyksiä sopivan ja mauttoman rajankäyntiin liittyen. Ensi kädessä esille voi laittaa sellaista mikä liittyy kansakunnan tai kansanryhmän kollektiiviseen itsetutkiskeluun ja ihmisyyden olemuksen pohdiskeluun sen äärilaidan ilmiöiden kautta. Ensimmäisestä käyvät esimerkeiksi museoitu Auschwitzin keskitysleiri sekä Punakhmerien julmuuksista muistuttava Tuol Slengin vankilamuseo Kambodžassa, jälkimmäisestä atomipommin käytön järjettömyyttä julistava Peace Memorial Museum Hiroshimassa.9 Nämä kohteet ovat syystäkin äärimmäisen vakavahenkisiä ja julistuksellisia, eikä käytännössä kukaan kävijöistä eksy kohteeseen vahingossa ja tule siellä sattumalta altistetuksi ihmismielen pimeälle puolelle. Sota ja järjestelmällinen joukkotuho ovat kuitenkin tästä artikkelin ulkopuolelle jätettyjä teemoja, sillä tarkoituksena on esimerkkitapausten kautta tarkastella lyhyesti kuoleman, varsinkin joukkokuoleman, viihteellistämistä ja esillepanoa osana nykypäivän yhä vain vahvemmin elämyspainotteista matkailua. Tarkoitukseni on osoittaa, ettei kuolema menneisyydessä ole samanarvoinen, vaan että diskreetin käytöksen rajat nykyajassa sen suhteen rakentuvat kunkin kulttuurin omista lähtökohdista käsin. Niinpä ei ole mahdollista määritellä vakioitua ”hautarauha-aikaa”, jonka puitteissa inhimilliseen tragediaan ei saa kajota, ainakaan kaupallisessa tarkoituksessa. Toisaalta artikkeli alleviivaa maantieteellisen ja kulttuurisen etäisyyden merkitystä määritettäessä tapaa, jolla kuolemaa voi käsitellä matkailu- tai museonähtävyytenä. Lisäksi kontekstin osuutta esillepanoa ja sen merkityksiä arvioitaessa ei voida unohtaa, kuten seuraava esimerkki osoittaa. 6 Esim. Elina Niemistö, “Rautakauden kalmistosta löydettiin 75 kiloa luita, mutta kenelle ne kuuluivat? – Leväluhdan tutkija: 'Mitä enemmän tuloksia tulee, sen vaikeammaksi menee'”. Yle Uutiset 11.8.2017. https://yle.fi/uutiset/3-9766304 (luettu 2.4.2019). 7 Mm. Warwick Frost, “Refighting the Eureka Stockade: Managing and Marketing the Heritage of a Dissonant Battlefield”. Battlefield Tourism: History, Place and Interpretation. Edited by Chris Ryan. Elsevier, Amsterdam 2007, 187–194. 8 https://www.iwm.org.uk/. 9 http://auschwitz.org/en/; http://tuolsleng.gov.kh/; http://hpmmuseum.jp/?lang=eng. 94 Konteksti pukee kaukaisen kuoleman Natural History Museum10, Lontoon luonnonhistoriallinen museo on eräs maailman arvostetuimmista ja vierailluimmista luonnonhistoriallisista museoista, ei vähiten ilmaisen sisäänpääsynsä ja laajojen kokoelmiensa ansiosta. Yli 4,5 miljoonan vuosittaisen kävijän huomiosta nauttiva museo on tunnettu muun muassa dinosaurusten luurangoista sekä vuonna 2009 avatusta Darwin Centre -tiedekeskuksesta. Moni museokävijä käy tutustumassa Maa-planeettaa ja sen dynamiikkaa esittelevään osastoon. Aiheen toiminnalliseen puoleen kuuluvat erottamattomasti mannerlaattojen liikkeet sekä niistä aiheutuvat maanjäristykset. Sellaisen simuloimiseksi on planeetta Maan geologiaa esittelevälle osastolle sisustettu japanilaisen valintamyymälän toisintava nurkkaus (kuva 1). Nurkkauksen oleellisin elementti muodostuu kaupan seinää vasten työnnettyihin ostoskärryihin sijoitetuista monitoreista, jotka välittävät kuvaa menneisyydestä. Niissä pyörii turvakameranauhoite tammikuun 17. päivältä 1995, jolloin Japanin Kobessa koettiin 7.2 Richterin maanjäristys.11 Kuva 1. Lontoon luonnonhistoriallinen museo antaa kävijälleen mahdollisuuden elää uudelleen Japanin Kobessa tammikuussa 1995 yhteensä 6400 kuolonuhria vaatinut maanjäristys. Kuva: Janne Ikäheimo. 10 http://www.nhm.ac.uk/. Esim. Naotaka Shinfuku, “The Experience of the Kobe Earthquake”. Disasters and Mental Health. Edited by Juan José López-Ibor, George Christodoulou, Mario Maj, Norman Sartorius & Ahmed Okasha. John Wiley & Sons Ltd, Chichester 2005. 11 95 Edellä kuvatussa asetelmassa ei sinänsä ole mitään erityistä, sillä interiöörejä on rakenneltu museoihin kautta maailman sivun. Erityiseksi lontoolaisessa museossa olevan japanilaisen valintamyymälän tekee sen lattia, joka on tahdistettu heilahtelemaan vaakatasossa turvakamerassa näkyvien tärähdysten mukaan samalla kun kaupan hyllyllä olevat myyntipakkaukset liikahtelevat tunnelmaa luoden. Osaan vierailijoista se ei tee vaikutusta, mutta moni viipyy paikalla, kunnes yksi keinotekoisesti toisinnettu maanjäristyssykli on ohi. Mikä valintamyymäläinteriöörin yhteydessä ilmoitetaan vain viitteellisesti, on Koben maanjäristyksen vaatima 6400 hengen uhriluku ja vain harva tulee sen museovierailunsa aikana omaehtoisesti muistaneeksi. Tästä huolimatta, kukaan ei tietääkseni ole arvostellut tätä innovatiivista museonähtävyyttä epäeettisyydestä. Ihmishenkiä vaatinut luonnonkatastrofi on siis ennallistettavissa tietyin edellytyksin museossa. Arvokas konteksti antaa aina uskottavuutta sisällölle. Tuskin kellään tulee mieleen kyseenalaistaa vuonna 1881 avatussa, arkkitehtuuriltaan renessanssia ja saksalaista romanista tyyliä sekoittavassa viktoriaanisessa museorakennuksessa12 esille pantua näyttelyä sen sisällön eettisestä puolesta, semminkin kun takana on koko brittiläisen imperiumin arvovalta. Toisaalta, kyseinen imperiumi aikaansaannoksineen on viimeisten vuosikymmenten aikana joutunut kiivaaseen ristituleen muun muassa entisten alusmaidensa aineellisen perinnön sumeilemattomaan riistoon liittyvissä asioissa. British Museumin hallussa olevien ”Elginin marmoreiden” -tapaus13 lienee esimerkkinä niistä se kaikkein tunnetuin ja poleemisin, mutta ei suinkaan ainoa. Toinen tekijä, joka tekee Koben tragedian ennallistamisesta osana museonäyttelyä hieman hyväksyttävämpää, on tapahtumapaikan maantieteellinen ja kulttuurinen etäisyys. Lontoosta on matkaa Japaniin linnuntietä noin 9500 kilometriä ja siellä asuva kansa kuuluu kirjoitusmerkkejä myöten vieraalla kielellä kommunikoivaan ja kulttuurisesti vieraaseen14 ei-eurooppalaiseen väestöön. Kaiken lisäksi tuo kansakunta osallistui viimeiseen globaaliin konfliktiin Iso-Britanniasta käsin tarkastellen väärällä puolella. Näiden tekijöiden vuoksi minimaalinen ajallinen etäisyys tragediaan ei muodosta suurta ongelmaa. Eurooppalainen kävijä voi toki tuntea Koben maanjäristyksen uhreja kohtaan yleisinhimillistä myötätuntoa, mutta samalla olla tiedostamatta myös tyytyväinen sen johdosta, että tuo katastrofi kohtasi ”niitä” eikä ”meitä”. Laiva kuin hautausmaa (kuivalla maalla) Vuonna 1912 neitsytmatkallaan uponnut RMS Titanic -laiva on kuolematurismin viisasten kivi; historiallisista syistä globaalisti tunnettu alus, jonka nimi on jo yli vuosisadan ajan ollut käytännössä valmis brändi.15 Varsinaisella kohteella 12 Sophia Psarra, Architecture and Narrative: The Formation of Space and Cultural Meaning. Routledge, Abingdon 2009, 137–160. 13 Vesa-Pekka Herva & Janne Ikäheimo, “Marmorinorsu posliinikaupassa: Parthenonin marmorit ja sivulliset uhrit”. Muinaistutkija 1/2011, 40–45; Marxiano Melotti, The Plastic Venuses: Archaeological Tourism in Post-Modern Society. Cambridge Scholars Publishing, Newcastle upon Tyne 2011, 183–195. 14 Esim. Perry Hinton, “Representation or Misrepresentation?: British Media and Japanese Popular Culture”. NECSUS. European Journal of Media Studies 3(1), Spring 2014, 89–108. 15 Stephen Brown, Pierre McDonagh & Clifford J. Shultz, “Titanic: Consuming the Myths and Meanings of an Ambiguous Brand”. Journal of Consumer Research 40(4), 2013, 595–614. 96 vieraileminen on vain ollut äärimmäisen kallista. Laivahylylle sukeltaminen oli aluksi mahdollista venäläisten operoimilla pienoissukellusveneillä 40 000 dollarin hintaan, mutta nyt apajille on tullut myös länsimaisia operaattoreita 60 000–125 000 dollarin risteilypaketteineen.16 Koska lisääntynyt syvänmeren turismi sekä esineistön nostaminen aluksesta ovat alkaneet vaikuttaa nähtävyyden kuntoon, vaatimukset tällaisten retkien rajoittamisesta tai kieltämisestä kokonaan ovat jatkuvasti lisääntyneet.17 Kun vierailijoiden määrä on käytännön syistä johtuen rajallinen, useamman matkailuvisioijan aatoksissa on käynyt Titanicin kopion rakennuttaminen joko merikelpoisena tai kuivalle maalle. Alkuperäiseen mittakaavaan rakennettuna ja edes kohtalaisten liikenneyhteyksien päässä sijaitsevana legendaariseen valtamerihöyryyn perustuvan nähtävyyden vetovoima olisi huomattava. Rakentamiskustannukset olivat kuitenkin pitkään sitä luokkaa, että aivan kevyin taloudellisin eväin ei toimeen ole ollut mahdollista tarttua. Lisäksi pitkään ajateltiin, että RMS Titanicin uppoamiseen sisältyvä inhimillinen tragedia tulisi nostattamaan vastalauseiden myrskyn, mikäli laivakopion rakentaminen toden teolla realisoituisi. Juuri tällä hetkellä Titanic-kopioita on kuitenkin rakenteilla Kiinassa peräti kaksi kappalein. Australialaismiljardööri Clive Palmerin puuhaama merikelpoinen Titanic II18 tekee näillä näkymin neitsytmatkansa vuonna 2022. Sen sijaan Setšuanin maakunnassa Dayingissa sijaitsevaan tekoaltaaseen vuodesta 2016 rakenteilla ollut Titanic-kopio on viivästynyt eikä projektin valmistumisaikataulusta ole tällä hetkellä varmaa tietoa.19 Jo olemassa olevana kohteena on mainittava Yhdysvaltain Branson (MO), minne maineikkaasta valtamerihöyrystä matkailunähtävyydeksi on rakennettu aluksen keulapuoli mittakaavassa 1:2.20 Se sisältää joukon alkuperäisen aluksen huonetiloja, muun muassa 1-luokan hytteihin johtaneen ikonisen portaikon, joka tällä tavoin tuotteistettuna toimii suosittuna vihkivalojen uusimiskohteena. Laivan kylkeen on myös muotoiltu näyttävä jäävuori. Tästä traagisesta viitteestä ja kaupallisesta luonteestaan huolimatta Bransonin ”mini-Titanicia” ei ole arvosteltu epäeettiseksi kohteeksi. Syitä voi olla useita. Laivan puolikas ei ehkä tuota riittävää illuusiota kokonaisesta valtamerialuksesta, vaikka nähtävyyden absoluuttinen koko on mittakaavamuutoksesta huolimatta varsin vaikuttava. Toiseksi, nähtävyyttä markkinoidaan taikasanan museo sisältävällä tuotemerkillä ”Titanic – world’s largest museum attraction”. Omana aikanaan maailman suurin valtamerialus on siis pystytty kesyttämään museonähtävyydeksi, ja sana museo itsessään on usein riittävä tuottamaan vaikutelman vakavahenkisestä kulttuuri- tai luonnonperinnön säilytys-, esillepano- ja tutkimusyksiköstä. Bransonin nähtävyyteen sisältyy tietysti museo16 https://www.thebluefish.com/visit-the-titanic/; http://titanicsurveyexpedition.com/join. html#companion. 17 Esim. Mariano J. Aznar & Ole Varmer, “The Titanic as Underwater Cultural Heritage: Challenges to its Legal International Protection”. Ocean Development & International Law 44(1), 2013, 96–112; Josh B. Martin, “Protecting Outstanding Underwater Cultural Heritage through the World Heritage Convention: The Titanic and Lusitania as World Heritage Sites”, The International Journal of Marine and Coastal Law 33(1), 2018, 116–165. 18 https://www.bluestarline.com.au/. 19 Thomas Mackie, “Titanic II: China builds £125m full-size Titanic replica”. Express 16.2.2019. https://www.express.co.uk/news/world/1088176/titanic-ii-china-pictures (luettu 2.4.2019). 20 http://www.titanicbranson.com/. 97 Kuva 2. Alkuperäinen pelastusliivi ja vainajien nimet sisältävä muistoseinä ovat osa Bransonin Titanic-näyttelyä. Kuva: Titanic – World’s Largest Museum Attraction, Media Photos. näyttely, missä on esillä aitoa Titanicin esineistöä (kuva 2). Esillepanoa on täydennetty erilaisilla aistiin vetoavilla elämyksillä, joita ovat jäävuoren koskettelu, kohtalokkaan yön kylmyys ja kapteenin komentojen kuuleminen komentosillalla. Näyttelyssä on mahdollista myös kokeilla, millaista oli seisoa laivan kannella sen uppoamisen eri vaiheissa eli kallistuskulman kasvaessa. Nähtävyyden internetsivujen perusteella etenkin tämä elämys näyttäisi olevan leikkivien lasten mieleen. Kun sama idea viedään museokontekstin ulkopuolelle, ainakin aikuisten hymy näyttää hyytyvän. Tämän saivat kokea kesäkuussa 2010 Sveitsin Ibachin pomppulinnamessujen järjestäjät, sillä 12 metriä korkea, uppoamisvaiheessa pystyyn kallistuneen Titanicin peräosan muodon toistava pomppulinna-liukumäki ei suinkaan ollut kaikkien messukävijöiden mieleen. Moni heistä piti huvitusta sairaana ja siitä käytettiin muun muassa määritelmää ”pomppuhautausmaa”21. Ibachissa ja Bransonissa koettu elämys on kuitenkin pohjimmiltaan sama, kaltevuuden synnyttämä epätasapainon tunne: sen tuomitsemiseen Sveitsissä vaikuttivat siis ensisijaisesti konteksti ja liika viihteellistäminen. Kukaan ei kuitenkaan huomannut kyseenalaistaa samoilla messuilla esillä ollutta Nooan arkki -pomppulinnaa, vaikka sen kertomuksellisena viitekehyksenä on tapahtuma, joka hukutti koko ihmiskunnan yhtä ydinperhettä lukuun ottamatta.22 21 “Titanic Bouncy Castle with Inflatable Icebergs Is a ’Bouncy Braveyard’”. The Telegraph, 30.6.2016. https://www.telegraph.co.uk/news/worldnews/europe/switzerland/7863557/Titanic-bouncy-castle-with-inflatable-icebergs-is-a-bouncy-graveyard.html. Luettu 2.4.2019. 22 1 Moos. 7–8. 98 Suomessa suunnitelman täysimittaisen Titanic-kopion rakentamisesta esitti liikemies Toivo Sukari, joka havitteli siitä vetonaulaa varsinaisen rakennushankkeelleen, Kiimingin kuntaan kaavaillulle Ideapark-kauppakeskukselle. Kieltämättä suuruudenhullun, mutta huomiotalouden oppeja tiukasti noudattelevan suunnitelman julkistaminen maaliskuussa 2009 poiki vilkkaan keskustelun, jossa väiteltiin melkein mistä muusta tahansa – muun muassa idean ”isästä”23, 30 miljoonan euron kustannuslaskelman paikkansapitävyydestä ja suunnitelman toteuttamiskelpoisuudesta – kuin siihen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Projekti kuitenkin kariutui ja Ideapark ilman Titanicia avattiin Oulun Ritaharjussa lokakuussa.24 Laivaprojektin kariutuminen on sinänsä sääli, koska idea olisi pienin muutoksin voitu lokalisoida autolautta M/S Estoniaksi, jonka uppoaminen syyskuussa 1994 Itämerellä vaati 852 kuolonuhria. Mikäli tämä matkailuvisio ihmetyttää lukijaani, on syytä muistuttaa, että Estonian uppoamisesta on kulunut enemmän aikaa kuin Koben maanjäristyksestä, ja Kobessa myös kuoli enemmän ihmisiä. Poliittinen maantiede sekä hyvät naapuruussuhteet Ruotsiin ja Viroon estäisivät todennäköisesti autolauttarekonstruktion toteuttamisen, mutta kansallisesti ajateltuna Estonia olisi vain kymmenellä suomalaisuhrillaan Titanicin neljänkymmenenkolmen tai Näsijärvellä syyskuussa 1929 höyrylaiva Kurun mukana uponneen sadankolmenkymmenenkuuden suomalaisen näkökulmasta ”neutraalimpi” vaihtoehto. Pompejin tuho – tuhkaa ja tärinää Mitä kauemmaksi ajallisesti ja maantieteellisesti lähtöpisteestä edetään, sitä todennäköisempää on, että suuren huomioarvon omaava inhimillinen tragedia on valjastettu elämysteollisuuden käyttöön. Hyvä esimerkki tästä on Busch Gardens Europe -niminen huvipuisto Williamsburgissa Yhdysvaltain Virginian osavaltiossa.25 Yksi sen huvituksista on Escape from Pompeii eli ”Pako Pompejista” -niminen jokiajelu, joka tapahtuu roomalaiseksi asuinrakennukseksi tyylitellyn rakennelman sisällä. Tasapohjaisessa veneessä kanaalia pitkin lipuvaa kävijää uhkaavat kaatuvat pylväät, hajoavat seinät ja tulenlieskat. Ajelun lopuksi ympärillä vallitsevaa kaaosta ”paetaan” laskemalla 24 metrin pudotuksen sisältävä ramppi rakennuksen ulkopuolella sijaitsevaan vesialtaaseen (kuva 3).26 Vuonna 79 jKr. tapahtunut Vesuvius-tulivuoren purkaus vaati pelkästään Pompejin kaupungissa ainakin saman verran tai peräti enemmän uhreja kuin Titanicin uppoaminen, mutta tätä huvitusta ei ole kukaan vaatimassa Ibachin pomppulinna-liukumäen tavoin suljettavaksi. ”Milloin Vesuvius purkautuu uudestaan?”, on kysymys, joka esitetään huvipuiston verkkosivujen mainostekstissä. Tekstin sisältöä tulkiten on perin 23 “Hassumaa: Sukarin Titanic-idea on varastettu”. Taloussanomat, 26.3.2009. https://www.is.fi/ taloussanomat/art-2000001624541.html (luettu 2.4.2019). 24 Ks. myös Janne Ikäheimo, ”Kulttuuriperintöpesulan isot pojat ja imaginäärinen uusmuinaisjäännös”. Muinaistutkija 4/2010, 14–21; Janne Ikäheimo & Tiina Äikäs, “Constructing a Trumped-up Future with Pastness of the Present? Neo-relics and Archaeological Heritage”. World Archaeology 49(3), 2017, 388–403. 25 Ks. myös Melotti 2011, 85–88. 26 Attractions Magazine, “Escape from Pompeii Full POV at Busch Gardens Williamsburg”. YouTube-video 11.6.2017. https://www.youtube.com/watch?v=p34tGbnlf9c (katsottu 2.4.2019). 99 Kuva 3. Pompeji-aiheinen huvipuistoelämys Williamsburgissa päättyy joka kerta onnistuneeseen, mutta kosteaan pakoon. Kuva: Piotrus – Escape from Pompeii 1 (Busch Gardens Williamsburg), Wikipedia Commons. Creative Commons Attribution-Share Alike 3.0 Unported. hankalaa välttyä ajatukselta, että ihmiskunnalle voi ja saa tapahtua hyvinkin järkyttäviä asioita, kunhan ne vain eivät vain kosketa oman jokapäiväisen toimintaympäristön viiteryhmiä. Kuolema on väistämättömyytensä kautta asia, joka joko kiehtoo tai halutaan tietoisesti unohtaa. Kaupallistamisella se voidaan kuitenkin muuntaa muotoon, jonka kautta oma kuolevaisuus on paremmin käsiteltävissä ja hyväksyttävissä.27 Edellinen esimerkki osoittaa, että tämä on kuitenkin syytä esittää etäisen tapahtuman kautta. Kukaan pohjoisamerikkalainen tuskin haluaisi kokea tai edes kokisi huvittavana ”1906 – Escape from San Francisco” tai ”Emergency 911 – the World Trade Center” -konseptille rakennettua huvipuistoelämystä. Ironisinta on, että keinotekoinen elämystuotanto sai vuonna 2010 jalan oven väliin myös Pompejin muinaiskaupungissa, joka roomalaisen maailman parhaiten säilyneenä muinaiskaupunkina ei itsessään näytä enää riittävän elämykseksi kaikille. Kaupungin ja tulivuoren suhdetta kartoittavaan näyttelyyn ”Pompei e il Vesuvio. Scienza, conoscenza ed esperienza” liitettiin Lontoon luonnonhistoriallisen museon hengessä vavahteleva taso (tavola sismica vibran- 27 Esim. Richard Sharpley & Philip Stone (ed.), The Darker Side of Travel: The Theory and Practice of Dark Tourism. Channel View Publications, Bristol 2009. 100 te),28 jonka tarkoitus oli lisätä vierailun elämyksellisyyttä simuloimalla Vesuviuksen purkaukseen liittyvä maanjäristys. Pompejiin sijoitettuna ”huvituksen” maantieteellinen, kuten myös kulttuurinen välimatka alkuperäiseen kohteeseen on olematon. Lähes kahden vuosituhannen ajallinen etäisyys tragediaan teki siitä kuitenkin hyväksyttävämmän. Lisäksi Pompejin muinaiskaupungissa on jo puolitoistavuosisataiset perinteet, mitä tulee tuhkaan hautautuneista vainajista tehtyjen kipsivalosten ihastuksen- ja inhonsekaiseen tirkistelyyn.29 Lopuksi Kolmen edellä käsitellyn esimerkin perusteella on mahdollista hahmotella yleisemmällä tasolla ne edellytykset, joilla menneisyydessä ihmiskuntaa kohdannut katastrofi on mahdollista ja sopivaa valjastaa matkailun palvelukseen. Ensimmäinen havainto esiintyi jo artikkelin johdannossa: tapa, jolla kuolema menneisyydessä valikoituu nykyisyyden esittelykappaleeksi, ei ensisilmäyksellä näyttäisi noudattavan mitään logiikkaa. Silti taustalla on lähtökohtaisesti tunteita herättävä inhimillinen tragedia – mielellään sellainen, joka sisältää useita luonteeltaan samanlaisia kertomuksia ja joissa kertomuksen ”konna” on ihmisen sijaan luontoäiti. Maanjäristys, tulivuorenpurkaus tai vaikkapa horisontin takaa salakavalasti valtamerihöyryn eteen lipunut jäävuori ovat nimenomaan tällaisia asioita. Kysymys, milloin suuronnettomuudesta on kulunut tarpeeksi kauan aikaa ja millainen kulttuurinen varoalue sille tarvitaan, jotta se on viritettävissä matkailun palvelukseen, jää tässä yhteydessä kuitenkin vaille vastausta. Elämyksen rakentuessa jonkun toisen ihmisen kärsimykselle luonnonvoimien armoilla, simuloituun mutta kuitenkin henkirievun säilyttävään versioon koettelemuksesta osallistuva kokee sekä solidaarisuutta että kiitollisuutta. ”Onneksi vastaava tilanne ei, ainakaan vielä, ole osunut omalle kohdalle”, lienee tyypillinen ajatusmalli. Ihmisryhmän toiselle aiheuttama kärsimys ja sen kulminaatiopisteenä seurannut joukkokuolema ei todellakaan olisi käsiteltävissä samoin keinoin, vaikka lopputulos olisikin yhtenevä – suuri määrä kuolleita ihmisiä. 28 Jo Berry, “Exhibition: Pompei e il Vesuvio. Scienza, conoscenza ed esperienza”. Blogging Pompeii, 29.3.2010. http://bloggingpompeii.blogspot.com/2010/03/exhibition-pompei-e-il-vesuvio-scienza.html (luettu 2.4.2019). 29 Eugene Dwyer, “The First Plaster Casts of the Pompeian Victims”. Sculpture and archaeology. Edited by Paul Bonaventura & Andrew Jones. Ashgate Publishing, Farnham 2011, 45–60. 101 Toinen jalka haudassa Juhlakirja Juhani Kostetille Toimittaneet Sanna Lipkin,Titta Kallio-Seppä, Annemari Tranberg & Tiina Väre Oulun yliopisto 2019 © Kirjoittajat Juhlakirjatoimikunta: Sanna Lipkin, Titta Kallio-Seppä, Annemari Tranberg, Tiina Väre, Timo Ylimaunu & Matti Enbuske Kansi ja taitto: Sanna Lipkin Kannen kartta: Sanson, Nicolas & Jaillot, Alexis-Hubert. "La Scandinavie, et les environs, ou sont les royaumes de Suede, de Danemarck et de Norwege, divisés en leurs principales provinces". Atlas nouveau, contenant toutes les parties du monde, Paris 1692, kuva 12. (Kansalliskirjasto: http://www.doria.fi/handle/10024/146948). Painotyö: Waasa Graphics Oulun yliopisto 2019 ISBN 978-952-62-2324-7 Kiitoksesi yhteistyöstä Juhani ”Jussi” Kostetille. Kollegalle, työkaverille, esimiehelle, oppilaalle, opettajalle, oppi-isälle, kannustajalle, ystävälle, mentorille, yhteistyökumppanille, tiedekuntahallituksen jäsenelle, esitarkastajalle, vastaväittäjälle, isälle, esikuvalle, kulttuuriperinnön tukijalle, tarinankertojalle. 3 Sisällys Tabula gratulatoria ............................................................................................6 Omalla paikallaan ..........................................................................................8 Jenna Kostet Ryhmäkylästä nykyaikaiseksi kyläyhteisöksi ......................................................11 Päivi Maaranen Rahasta asuinpaikaksi .......................................................................................19 Timo Ylimaunu Tornion taistelun muistomerkki ..........................................................................29 Titta Kallio-Seppä, Annemari Tranberg & Marika Hyttinen Tervaa, hikeä ja mätäneviä kirkkovainajia ........................................................39 Anna Wessman Levänluhdan vesikalmisto. Päättymätön tarina? .............................................49 Kuolemankulttuuri ..........................................................................................54 Jyrki Knuutila Hautaus ja kuolemankulttuuri ”aikojen saatossa” Suomessa ..........................57 Sanna Lipkin & Saara Tuovinen Huolella haudatut ..............................................................................................65 Markus Hiekkanen A Burial Cairn on the Islet of Panike in Raippaluoto, Southern Ostrobothnia 75 Eero Jarva Kotirantojen arkeologiaa ...................................................................................81 Janne Ikäheimo Sinä kuolit, jotta minä elähtyisin ........................................................................93 Henkilöitä ja heidän osiaan ..........................................................................102 Visa Immonen, Heli Etu-Sihvola & Anne-Mari Liira Pääkallon tarina ................................................................................................105 Liisa Seppänen Varastosta kappeliin ja äitinsä yhteyteen .........................................................113 Tiina Väre Oliko kirkkoherra Rungius aikansa miesihanteen ilmentymä? .........................123 Janne Vilkuna Uhtuan linturiipus eli miten varmistetaan arkeologian approbatur ................133 Tiina Kinnunen Minna Canth Suomalaisen Naisliiton muistokulttuurissa 1900-luvun alusta vuoteen 1944 ..........................................................................................143 Esineet ja ilmiöt ...............................................................................................150 Jani Oravisjärvi Oulun seudun plooturahalöydöt ......................................................................153 Päivi Pykälä-aho Käärmeikoneista Suomen muinaisuudessa ......................................................161 Milton Núñez Changing visions of the mythical reindeer in southern Europe ........................169 Timo Sironen Cuius sum – kenen olen? Kirkollista esineistöä sotasaaliina Saksasta Suomeen ja sieltä Venäjälle 1500-luvulta 1700-luvun lopulle .........................179 Jussi-Pekka Taavitsainen Täydennyksiä tietämykseemme keskiaikaisista matka-alttareista ...................193 Teemakuvat Paikka: Claes Claessonin ensimmäinen asemakaava vuodelta 1651, jäljennös Oulun kaupunginarkisto, © Oulun kaupunki 2019. Kuolemankulttuuri: Hautamuistomerkki Kálfatjarnarkirkjan hautausmaalta, Islannissa. Kuva: Sanna Lipkin. Henkilötarinoita: Juhani Kostet vuonna 1959 Oulujoen rannalla Tuulikin, Tuulan ja Ailan kanssa. Juhani Kostetin kotialbumi. Esineet ja ilmiöt: Plootuja (HY491) Oulusta. Kuva: Jani Oravisjärvi. ”Ei ole mahdollista määritellä vakioitua 'hautarauha-aikaa', jonka puitteissa inhimilliseen tragediaan ei saa kajota, ainakaan kaupallisessa tarkoituksessa.” Ikäheimo