Get ebook downloads in full at ebookmeta.

com

Social Inclusion and Mental Health Understanding

Poverty Inequality and Social Exclusion 2nd
Edition Jed Boardman

https://ebookmeta.com/product/social-inclusion-and-mental-
health-understanding-poverty-inequality-and-social-
exclusion-2nd-edition-jed-boardman/

OR CLICK BUTTON

DOWNLOAD NOW

Explore and download more ebook at https://ebookmeta.com

 Social Inclusion and Mental
Health
Second Edition

bli h d li b C b id i i
 I am delighted to welcome this new edition as essential reading for everyone working/
involved in health and social care, not just mental health services. The text expands our
understanding of the means of social exclusion, its poisonous legacy on children and
adults, and how we might change the single, main driver of mental health conditions –
poverty. The book goes beyond theoretical frameworks and the language of exclusion
(inequalities and disparities belong to different political tribes) – it brings exclusion into
the world of service users and health professionals. We learn that exclusion is not merely
economic, but race and disability (to name just two) compound multiple disadvantages. I
wish I had read a social science primer like this book at the start of my career, and can
only hope it will be taken up by the next generations.
Peter Byrne, Consultant Liaison Psychiatrist, Royal London Hospital; Co-director of
RCPsych Public Mental Health Implementation Centre
Without action, the poor may well ‘always be with us’. But as this book makes so clear,
poverty (whether defined in terms of lacking material resources, access to occupational
and leisure opportunities, civil participation, or even supportive social networks) is
partly a consequence of exclusion arising from political, economic, and social structures
but all too often through deliberate actions of individual self-interest, prejudice, and
discrimination.
This book provides a comprehensive and persuasive account of the forces at play and
more importantly what we, collectively, professionally and individually can do to tackle
the social and economic barriers that people with mental health conditions face in daily
life. This is an outstanding book that should be read by all mental health professionals as
a fundamental text for their profession.
Tom K J Craig, Professor Emeritus of Social Psychiatry, King’s College London
The second edition of this impressive volume is timely, as in the United Kingdom and
Europe we confront poverty, a conflict in Europe, and a major energy crisis, whereby
more people will not eat well and use drugs and alcohol and high fat and salt foods will go
up. We can anticipate greater levels of poor health and health crises. The central
messages of this manifesto cut through political instability and poor health literacy,
and give all policymakers and politicians an opportunity to improve the health of the
nation and reduce health inequalities. I especially enjoyed the nuanced exposition of how
as a society we fail to tackle social determinants of poor health at our peril. Poverty and
social adversity, especially child maltreatment, lead to premature mortality and poorer
life chances and quality of life, including the development of mental illnesses.
Furthermore, those with mental illness encounter prejudice, stigma, and discrimination,
all of which mean people with mental illnesses face precarity and structural violence that
deprives them of equal rights to benefit from societal opportunities and care systems. We
need systemic preventive and care interventions. This book is a clarion call to all. We
must do better to prevent mental illness, tackle social determinants, reduce stigma and
discrimination, and promote inclusive public care systems in which those with mental
illness realise their rights as citizens. Inclusive policy and practice are at the heart of
actions that might transform dystopian complacency in mental healthcare and public
mental health.
Kamaldeep Bhui, Professor of Psychiatry, University of Oxford

bli h d li b C b id i i
 Social Inclusion
and Mental Health
Second Edition
Jed Boardman
King’s College London

Helen Killaspy
University College London

Gill Mezey
St George’s Hospital Medical School, University of London

bli h d li b C b id i i
 University Printing House, Cambridge CB2 8BS, United Kingdom
One Liberty Plaza, 20th Floor, New York, NY 10006, USA
477 Williamstown Road, Port Melbourne, VIC 3207, Australia
314–321, 3rd Floor, Plot 3, Splendor Forum, Jasola District Centre,
New Delhi – 110025, India
103 Penang Road, #05–06/07, Visioncrest Commercial, Singapore 238467

Cambridge University Press is part of the University of Cambridge.

It furthers the University’s mission by disseminating knowledge in the pursuit of
education, learning, and research at the highest international levels of excellence.

www.cambridge.org
Information on this title: www.cambridge.org/9781911623595
DOI: 10.1017/9781911623601
© Royal College of Psychiatrists 2010, 2023
This publication is in copyright. Subject to statutory exception
and to the provisions of relevant collective licensing agreements,
no reproduction of any part may take place without the written
permission of Cambridge University Press.
First published 2010
Second edition 2023
A catalogue record for this publication is available from the British Library.
ISBN 978-1-911-62359-5 Paperback
Cambridge University Press has no responsibility for the persistence or accuracy of
URLs for external or third-party internet websites referred to in this publication
and does not guarantee that any content on such websites is, or will remain,
accurate or appropriate.

....................................................................................................
Every effort has been made in preparing this book to provide accurate and up-to-date information that
is in accord with accepted standards and practice at the time of publication. Although case histories are
drawn from actual cases, every effort has been made to disguise the identities of the individuals involved.
Nevertheless, the authors, editors, and publishers can make no warranties that the information
contained herein is totally free from error, not least because clinical standards are constantly changing
through research and regulation. The authors, editors, and publishers therefore disclaim all liability for
direct or consequential damages resulting from the use of material contained in this book. Readers are
strongly advised to pay careful attention to information provided by the manufacturer of any drugs or
equipment that they plan to use.

bli h d li b C b id i i
 Contents
Foreword to Second Edition vii
Foreword to First Edition (2010) ix
Preface xi
Acknowledgements xiii

1 Introduction: Poor, Excluded, and 10 Exclusion from Material

Unequal 1 Resources 194
11 Exclusion from Socially Valued
Activities 227
Section 1 Social Exclusion,
12 Exclusion from Social Relations and
Poverty, and Inequality Neighbourhoods 249
2 Social Exclusion: Basic Concepts 21
13 Exclusion from Health and Health
3 Social Exclusion: Applying the Services 274
Paradigm to People with Mental
14 Exclusion from Civic
Health Conditions – Key
Participation 290
Aspects 35
15 Social Exclusion in Specific Social
4 Poverty and Deprivation: Getting
Groups and Individuals with Mental
Under the Skin 57
Health Conditions 299
5 Poverty, Deprivation, and Social
16 Social Exclusion and People with
Exclusion in the United
Mental Health Conditions:
Kingdom 87
Developing a Clearer Picture 321
6 Poverty, Inequality, and
Health 116
Section 3 Including People
7 Social Policy, the Welfare State, and
17 Enabling Social Inclusion for People
Social Exclusion 141
with Mental Health Conditions: The
8 Mental Health Services and Policy in Role of Mental Health Services 347
the United Kingdom 161
18 Theory into Practice 359
19 Broadening an Inclusive
Section 2 Participation of Approach 374
People with Mental Health
Conditions
9 Mental Health Inequalities and
Index 387
Exclusion 187

bli h d li b C b id i i
bli h d li b C b id i i
 Foreword to Second Edition
I have long argued that the health of a society provides insight into how well that society is
functioning. This is true of physical health and life expectancy, and perhaps even more so of
mental health conditions, to use the terminology adopted here. Social inclusion is one
measure of the good society and is vital to health. The evidence on mental health shows how
that plays out.
There are at least three important ways in which society is important for mental health
conditions. The first is the social determinants of mental health. Social structures, poverty,
and inequality, acting through the life course, are important determinants of health.
Psychosocial pathways are important for both physical and mental health, but particularly
for mental health. One example is adverse childhood experiences (ACEs). Children who
experience four or more ACEs have increased risk of mental health conditions and,
probably, physical ill-health. But the frequency of ACEs is strongly linked with level of
deprivation: the greater the deprivation, the more common are most kinds of ACEs. We
therefore have a potential causal chain from the structure of society and magnitude of
inequalities in all the components that go to make up deprivation, to ACEs, to adverse
outcomes.
A second way the nature of society is crucial for mental illness is in the development of
mental health services. When people with mental illness were treated as destitute and
consigned to the workhouse, or locked away in asylums, it told us a great deal about
society’s view of mental illness. Such inhumanity may now seem extreme, but vestiges of
it are still in operation. Much lip service is devoted to parity in provision of services between
mental and physical health, but this is yet to be realised. At a more nuanced but no less
important level, there are marked differences in the conception of what mental illness is and
how it should be treated. It is not difficult to link these back to societal attitudes.
Third is the experience of people with mental health conditions. In general, the social
determinants of health operate more to the detriment of people with mental health condi-
tions and those with disabilities of various kinds. Housing, income, job prospects, and social
inclusion are all more problematic for people with mental health conditions.
The present volume gives a rich and detailed account of how all this works. It has a grand
historical sweep, pays detailed attention to each of the concepts with which it deals, and
provides a comprehensive review of the evidence. There is so much that is good here, not
just on mental health conditions but also on social inclusion, poverty, social capital, welfare
policy, capability theory, human rights, and all the features of social processes relevant to
mental health conditions. It does feel like the definitive book on the subject.

Michael Marmot, UCL Institute of Health Equity

vii

h d i 0 0 9 8 9 62360 00 bli h d li b C b id i i
h d i 0 0 9 8 9 62360 00 bli h d li b C b id i i
 Foreword to First Edition (2010)
Being part of society, contributing to it and, in return, being recognised and acknowledged,
is a core need of human beings. The impact of social factors, whether they be isolation,
unemployment, poor housing, financial hardship or debt, in the aetiology of mental and
physical ill-health and their role in its management cannot be underestimated. Whether an
individual is egocentric or socio-centric, social inclusion is of great significance in ensuring
that an individual feels part of the larger community. Mentally ill individuals often seek
employment, housing and social contacts as their key priorities and it is essential that
clinicians do not forget these goals. There is little doubt that social inclusion is often seen as
a political or moral concept, but it is much more than that: it is a quintessential basic need
that every individual has, to be accepted and to have the self-esteem and the self-confidence
which will allow the individual to deal with stress. Social inclusion for individuals has many
meanings, depending upon gender, age, sexual orientation, educational attainment or
socio-economic status, among other things. The challenge for clinicians and policy makers
is to make social inclusion work and not simply to rely on rhetoric. This book is doubly
welcome for highlighting an important topic and for guiding practitioners and policy
makers to encourage social inclusion. The book originates from a report which was devel-
oped by Jed Boardman, and for the book he has managed to attract many eminent
contributors. I hope that it will be of interest not only to clinicians but also to stakeholders,
including politicians and policy makers.

Dinesh Bhugra President, The Royal College of Psychiatrists

ix

h d i 0 0 9 8 9 62360 002 bli h d li b C b id i i

h d i 0 0 9 8 9 62360 002 bli h d li b C b id i i
 Preface
The first edition of this book, published in 2010, was based on an unpublished report written
by the Social Inclusion Scoping Group of the Royal College of Psychiatrists. The Scoping
Group was set up to examine the nature and extent of social exclusion seen in people with
mental health problems and those with learning disabilities and the implications for the
future organisation, structure and culture of mental health and learning disability services,
and for the practice and training of psychiatrists. The report was published in a shortened
form as a position statement which summarised the findings and views of the Scoping
Group (Royal College of Psychiatrists, 2009). The evidence amassed by the Scoping Group
and their deliberations were considered too good to waste and were adapted to produce the
first edition, aimed primarily at psychiatrists but also of relevance to other mental health
professionals and others working in mental health services. It was also hoped that it would
be of value to those who had an interest in mental health policy and anyone who cared about
the plight of those more vulnerable members of our society.
Included in the Scoping Group review was the full range of people with different
diagnoses represented by the specialties within the Royal College of Psychiatrists at the
time, including learning disability, drug and alcohol problems, children and adolescents,
older adults, and mentally disordered offenders. In addition, people who have co-morbid
diagnoses, such as psychotic or non-psychotic mental health conditions, alcohol and/or
drug dependence, learning disability, personality disorder, and adult neurodevelopmental
disorders (autism spectrum disorder, attention-deficit hyperactivity disorder), were
included. The review also covered the full range of age groups and social identities:
women; people from Black and minority ethnic groups; lesbian, gay, and bisexual people;
and faith groups. At the time, most of these groups were represented by the various
Faculties, Sections and Special Interest Groups of the College, and they parallel many
groups covered in the Equalities Review (2007). Furthermore, specific groups, including
prisoners, the homeless, refugees, and asylum seekers with mental health conditions, were
highlighted by the Scoping Group as they are, by the nature of their circumstances, excluded
by society.
The original Scoping Group report took a broad view of the socially inclusive perspective –
anti-discrimination laws, equality and human rights, social justice, and citizenship – in
addition to a clinical perspective. The belief was that it is only from this standpoint that the
importance of social inclusion for people with mental health problems and learning difficul-
ties, and the role that our social and political institutions have in creating exclusion, can be
truly appreciated. The unpublished report’s title, ‘From Exclusion to Inclusion: The
Transformation of Psychiatry in the 21st Century’, implied that change is needed if we are
to move from ‘exclusion’ to ‘inclusion’.
The aspiration for the Scoping Group was borrowed from the Equalities Review: that we
wish ‘to live in a society . . . which provides for each individual to realise his or her potential to
the fullest’ (Equalities Review, 2007, p. 1). The original Scoping Group confirmed what was
already well established: that people with mental health problems and learning difficulties are
socially excluded and discriminated against, and that this remains a blight on the status of
a considerable number of citizens in our society. This first edition of the book reported and

xi

h d i 0 0 9 8 9 62360 003 bli h d li b C b id i i

 xii Preface

expanded the findings of the Scoping Group, examining the ways in which this blight is
manifest and how mental health professionals and services might respond to the challenges
posed by the social exclusion of people with mental health problems and learning difficulties.
This revised edition contains some of the material from that first edition, but this has been
thoroughly updated and rewritten by the three authors. It contains many new chapters,
notably those in Section 1 of the book. Our purpose in updating this book has been to provide
a more coherent account of the position of those with mental ill-health in contemporary
society as well as the importance of the social and economic environment in creating and
maintaining the mental health and well-being of the population. Whilst our primary focus in
this new edition is on people with mental health conditions and working-age adults, we do not
exclude those with substance misuse, intellectual disability or developmental disorders, nor do
we exclude older adults or children and young people. Our focus is on the United Kingdom,
but we also extend our scope to place this in both an international and historical context.

References
Equalities Review (2007) Fairness and Freedom: Social Inclusion: Making Psychiatry and
The Final Report of the Equalities Review. The Mental Health Services Fit for the 21st
Equalities Review. www.equalrightstrust.org Century. Position Statement (PS01/2009).
/content/fairness-and-freedom-final-report- Royal College of Psychiatrists. www
equalities-review. .rcpsych.ac.uk/docs/default-source/mental-
Royal College of Psychiatrists’ Social Inclusion health/work-and-mental-health-library/pos
Scoping Group (2009) Mental Health and ition-statement-2009.pdf?sfvrsn=97bca29e_2.

h d i 0 0 9 8 9 62360 003 bli h d li b C b id i i

 Acknowledgements
Many people generously shared their time and knowledge to help us write the first edition of
this book. Their contribution has not been forgotten and our thanks still go to this group.
The original Scoping Group members all participated in the intense discussions that took
place in the group’s meetings, provided written material, made comments on drafts of the
original report and subsequent position statement and helped write the report. The Scoping
Group was chaired by Jed Boardman, and Sarah Davenport was Deputy Chair. The
members of the group were: Maurice Arbuthnott, Kam Bhui, Sophie Corlett, Angela
Greatley, Bob Grove, Naomi Hankinson, Rupert Lown, Alison Mohammed, David
Morris, Nick Niven-Jenkins, Michael Parsonage, Rachel Perkins, Chris Phillipson, Miles
Rinaldi, Liz Sayce, Tom Scharf, and Geoff Shepherd. Several others provided written
material and substantial advice, including: Roger Banks, Susan Benbow, Tania Burchardt,
Tom Carnwath, Tom Craig, Alan Currie, Ches Denman, Shaun Gravestock, Louise
Howard, George Ikkos, Paul Maklin, Kwame McKenzie, Robert Lindsay, and Jo Stubley.
Susan Brook, David Chang, Mike Osborne, and Rosemary Wilson also contributed chapters
which are not included in this edition. Without the initial kind help of these individuals
the second edition would not have been possible.

xiii

bli h d li b C b id i i
bli h d li b C b id i i
Other documents randomly have
different content
on merkinnyt: »Entwurf einer reinen Philosophie», mutta
valitettavasti tuo vihko on jäänyt — aivan tyhjäksi. Irtonaisista
paperipalasista, joihin hän on merkinnyt ajatuksen juoksuaan ja
joista — niin paljon kuin niitä on säilynytkin — suuri osa lienee
joutunut hukkaan, ei saa mitään kokonaiskäsitystä, ne ovat
aforismeja ja niiden abstraktisuudesta jää lukijalle vahva
»qvasifilosofian»[26] sivumaku. On kuitenkin myönnettävä, että
näiden ajatussirpaleiden pohjana on persoonallisia elämyksiä.
Puhtaus tuntuu olevan hänen filosofiansa ydinkäsitteitä; se ja koko
tuon filosofeeraasimisen abstraktinen luonne löytänevät selvityksen
muualtakin kuin kirjaviisaudesta: tuntuu luonnolliselta, että
aristokraattinen äiti oli lapsuudesta asti varjellut poikaansa
joutumasta liian läheiseen kosketukseen pahan maailman kanssa.
Mutta vielä useammin kuin sana puhtaus esiintyy hänen
kirjoituksissaan sana vapaus. Avioliiton alkuvuosina se sana on
ytimenä kaikissa niissä purkauksissa, joissa hän valittaa
käytännöllisen elämän asettamia kahleita ja huokaa rahallisen
raadannan alla: »Minä en anna pakottaa itseäni, tahdon päästä
käytännöllisen elämän pakkovallasta, tähden elää mielipiteilleni, tuo
käytännöllinen elämä» (Praxis) iljettää minua puolinaisuudellaan»,
hän tavan takaa ja useissa eri muodoissa toistaa.

Menemällä avioliittoon Ida Aalbergin kanssa vapaaherra Uexküll-

Gyllenband oli, niinkuin jo etukäteen oli aavistanut, joutunut
käytännöllisen elämän palvelukseen. Että hän tunsi tehneensä
suuren uhrauksen, selviää esim. seuraavista hänen kirjoittamistaan
riveistä:

»Olen siis näyttänyt, mitä paljaalla ajattelemisella voi saavuttaa.

 Sillä minulle ei anneta keinoja filosofian harrastamiseen. Ennen
kaikkea ei anneta joutoaikaa. Kun isoäitini lahjoitti minulle 10,000
markkaa, käytin siitä puolet opintoihin. Sitten olen mennyt naimisiin
ja olen käyttänyt toisen puolen tuosta summasta avioliittoni hyväksi;
siitä lähtien ovat avioliittoni edut, joskaan eivät ole olleet hallitsevina,
olleet ainakin yhtä tärkeitä kuin omat filosofiset harrastukseni.» —

Ida Aalberg ei osoittanut miehensä filosofisille harrastuksille

ymmärtämystä, sen on vapaaherra Uexküll-Gyllenband elämänsä
lopulla suurella haikeudella todennut. Päiväkirjassa vuodelta 1897
on pari alakuloista merkintää, jotka todistavat, että tässä suhteessa
aviopuolisoiden välit eivät vastanneet vapaaherran toivomuksia.
Vihon kanteen on Alexander Uexküll-Gyllenband kirjoittanut:

»Tästä on Ida ilman minun lupaani ja puhumatta siitä minulle

mitään repinyt pois sivun.»

Itse vihon sisällä on m.m. seuraava kuvaus, joka osoittaa, että

vapaaherra avioliittonsa vuoksi oli jo alkanut epäillä omaa
kutsumustaan:

»Kun olen levoton, kuljeskelen ympäri — löytämättä rauhaa

istumiseen, syömiseen, nukkumiseen. Saan rauhaa vain, kun
ajattelen. — En saa rauhaa edes lukemiseen; en edes
sanomalehden lukemiseen. Ja kun luen filosofista tekstiä, rupean
heti ajattelemaan enkä pääse alkua pitemmälle. — Ja kaiken, mitä
ajattelen, tahtoisin saada kootuksi ja kirjoitan sen muistiin; olen
kirjoittanut koreja täyteen — ilman, että niillä on mitään arvoa.»

Niin herkkä ja helposti ärtyvä hermosto kuin vapaaherra Uexküll-

Gyllenbandilla olikin, ei hänen hermostumisensa ollut tavallisten
jokapäiväisten ihmisten hermostumista. Voidaan pitää
kysymyksenalaisena, oliko hän nero — sen kysymyksen
perinpohjainen ratkaiseminen vie tutkijalta vuosikymmeniä, siksi
tuottelias oli vapaaherra Uexküll-Gyllenband — mutta varmaa on,
että hänellä oli nerojen yleinen tauti: hän oli nuoruudestaan asti
maanikko. — Hänen tarkoitusperänsä kyllä muuttuivat, mutta kun
hän sai jonkin aatteen, joka häntä innostutti, muuttui se hänelle
todelliseksi elämänkysymykseksi, hän ei nähnyt eikä tahtonut nähdä
mitään muuta, hän ei puhunut eikä tahtonut puhuttavan mistään
muusta, hän toimi hellittämättömältä tuntuvalla tarmolla sen hyväksi.

Vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband oli gentleman. »Hän ei

valehtele koskaan, ei edes leikillään», kertoi Ida Aalberg elämänsä
loppuaikoina miehestään. Ellei vapaaherra Uexküll-Gyllenband olisi
ollut niin kiihkeä luonne, ellei hän olisi ollut siinä määrin
hermoileminen kuin oli ja ellei hänellä olisi ollut avioliitosta niin
korkeata käsitystä sielujen, ajatusten ja tunteitten yhdistäjänä kuin
hänellä oli, Ida Aalberg tuskin olisi saanut myöskään tietää, että
heidän yhdyselämällään oli omat traagilliset puolensa. Ida Aalberg
sai sen tietää, ja esim. seuraavasta vapaaherran puolisolleen
osoittamasta kirjallisesta lausunnosta selviää, ettei ristiriita ollut kovin
helppo:

»30/VIII 95.

1. Sinun taiteesi ulkonaiset edellytykset, t.s. teatteri, ovat elämän,

varsinkin avioelämän (sisäisin, syvin elämänyhteys) kanssa
ristiriidassa. Teatteri, semmoisenaan, on leikkiväinen ja alhainen
(spielerisch und gemein). Tämä teatteri on ristiriidassa sinun
luonteesi kanssa. Tämä ristiriita on tehnyt sinut tarpeeksi
onnettomaksi. Et ole säilynyt puhtaana työsi vuoksi teatterissa,
vaan siitä huolimatta. Se oli taistelua. Mutta juuri tuossa taistelussa
olet kuluttanut ruumiisi ja sielusi voimat. Nyt sinä tarvitset tukea.
(Aina siihen asti, kunnes olet saanut varman kannan elämässä).
Jos nyt heität luotasi tuon turvan, niin sinä pian, ottaen huomioon
nykyiset heikot ruumiilliset ja henkiset voimasi, sorrut teatterin alle.

2. Taiteesi on ristiriidassa elämäsi kanssa. Ristiriita johtuu taiteesi

edellytyksistä (teatterista). Sinun pitää uudistaa taiteesi ottamalla
lähtökohdaksesi elämä. Ei päinvastoin. Jos tahdot menetellä
päinvastoin, muodostuu elämäsi onnettomaksi, taiteesi epätodeksi
(elämää vailla olevaksi).

3. ‒ ‒ ‒ Tuleeko taiteestasi rahanhankkimisväline? Jos niin on,

tuot ristiriidan sekä elämääsi että taiteeseesi — (sisäisin ja syvin ei
kuulu joukolle eikä sen rahalle). Samalla teet myöskin yhteisen
taloutemme mahdottomaksi.

Nämä kolme asiaa sanon sinulle ennakolta.

30 p:nä elok. 1895.

Alexander.»

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on selittänyt, että hän Ida

Aalbergin vaatimuksesta ja Ida Aalbergin taiteen hyväksi luopui
omasta filosofisesta kutsumuksestaan. Ei ole mitään syytä epäillä
tämän vakuutuksen vilpittömyyttä. Ida Aalberg kaipasi taiteessaan
aina älyllistä tukea, ja on varsin todennäköistä, että hän, niinkuin
vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband on kertonut, joskus kysyi
miehensäkin mielipidettä (vaikka tämä oli oppinut halveksimaan
teatteria), ja, havaittuaan saamansa neuvot hyviksi, alkoi niitä sitten
pyytää yhä enemmän.
 Elämänkutsumuksen menettäminen on suuripiirteistä tragiikkaa,
niin suuripiirteistä, ettei se enää tahdo saada vastakaikua tavallisen,
jokapäiväisen ihmisen sielussa. Tavallinen ihminen pikemminkin
käsittäisi niin, että tuon opettaja-oppilas-suhteen muodostumisessa
Ida Aalbergilla täytyi olla omat kipunsa ja kärsimyksensä.

Ida Aalberg oli useita vuosia miestään vanhempi. Hänellä oli

ainakin Suomessa suuren taiteilijan maine. Hän oli tunnustetusti
kansallisen näyttämötaiteen etevin edustaja kotimaassaan. Hänen
työnsä arvoa ja merkitystä oli liian usein juhlittu ja vakuutettu, jotta
hän itse olisi voinut sitä epäillä.

Lähtien omasta filosofisesta kannastaan vapaaherra Uexküll-

Gyllenband sanoi, ettei Ida Aalbergin taide vakavassa mielessä ollut
mitään. Ida Aalberg tarvitsi filosofin apua ja kouluutusta, ennenkuin
hänen »hyvä, sisäinen olemuksensa» voi tulla tehoisaksi ja
ennenkuin hän pystyi luomaan todellista taidetta.

Vain suuret uudistajat ovat ensiluokan neroja. Vapaaherra Uexküll-

Gyllenband vaati Ida Aalbergin taiteessa ja näyttämötaiteessa
yleensäkin alusta alkaen suurta uudistusta.

Mennessään avioliittoon Ida Aalbergin kanssa ja avioliittonsa ensi

vuosina vapaaherra Alexander Uexküll-Gyllenband tietenkin oli
näyttämötaiteen alalla täysi maallikko. Hän oli nähnyt teatteria vain
katsomosta. Hänen näyttämöfilosofiansa oli silloin mitä puhtainta
kamarifilosofiaa. Hän väitti, että näyttämötaide oli valheellista ja
kaipasi uudistusta, mutta miten tuon uudistuksen piti tapahtua, siitä
on mahdotonta saada mitään varmaa kuvaa, ellei tyydy sellaisiin
sanoihin kuin: »taiteen on lähdettävä elämästä», »taiteen on oltava
sisäisesti puhdasta» j.n.e.
 Työ opettaa tekijänsä. Ajan oloon, jouduttuaan Ida Aalbergin
elämänkumppanina käytännölliseen näyttämötyöhön, vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandista kehittyi mitä tyypillisin ohjaaja-taiteen
edustaja. Ida Aalberg oli mitä tyypillisin näyttelijä-taiteen. edustaja.
Varsinaisessa ammattityössä heidän etunsa ja tarkoitusperänsä
tulivat olemaan jyrkästi ristiriitaiset. Tämä ristiriita oli todellinen
ristiriita, jolle vapaaherra Uexküll-Gyllenband kuitenkin ummisti
silmänsä loppuun asti. Voimakas yksilöllinen näyttelijä ja voimakas
yksilöllinen ohjaaja eivät tahdo menestyä saman katon alla, ja suuria
näyttelijöitä ei helposti synny teattereissa, jotka toimivat
ohjaajataiteen merkeissä — se tosiasia, että joku Josef Kainz on
nuoruutensa päivinä kuulunut Meiningenin herttuan seurueeseen tai
että Moskovan taideteatterissa on ollut eräitä verraten eteviä
näyttelijöitä, ei riitä kumoamaan väitettä. Ida Aalbergin muistoksi
perustetussa teatterissa, varsinkin avajaisnäytännössä, nähtiin
hyvää, suorastaan erinomaista taidetta, mutta se oli vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandin ohjaajataidetta, joka paljon enemmän perustui
Moskovan Taide-teatterin antamiin vaikutelmiin kuin Ida Aalbergin
omaan taiteeseen. Kuka ajatteli yksityisiä näyttelijöitä tuossa
avajaisnäytännössä? Kuka ajatteli ohjaajaa, kun Ida Aalberg itse
seisoi näyttämöllä?

Yksilöllisen, voimakkaasti yksilöllisen ohjaajan käsissä näyttelijä

helposti muuttuu marionetiksi. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli
voimakkaasti yksilöllinen, jos kukaan. Ida Aalbergilla oli liian suuri
menneisyys, jotta uusi koulu olisi voinut hänet täydellisesti muuttaa.
Teoriassa hän kyllä kannatti miehensä oppeja ja toisteli kiltisti
kaikkea, mitä vapaaherra Uexküll-Gyllenband teoreettisella älyllään
oli keksinyt, mutta käytännössä hän pysyi samana diivana, joka hän
oli ollut alusta alkaen.
 Jos yksilöllinen näyttelijä ja yksilöllinen ohjaaja tahtovat toimia
yhdessä, syntyy kummankin puolelta loputon sarja kompromisseja.
Niin täytyi käydä myöskin Ida Aalbergin ja vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin yhteistoiminnassa, joskin nämä kompromissit lienee
tehty hiljaisuudessa, jopa useissa tapauksissa itsetiedottomastikin.

*****

Kun Ida Aalberg oli mennyt naimisiin saksankielisen miehen

kanssa ja joutui yksityisessä elämässään kaiket päivät käyttämään
saksaa, arvelivat Bergbomit, että hänen vanha halunsa päästä
esiintymään Keski-Euroopassa saisi siitä uutta virikettä. Niin kävikin.
Jo 1896 Ida Aalberg oli neuvotteluissa Meiningenin herttuan
seurueen kanssa, ja vähältä piti, ettei hänestä tullut silloin tuon
teatterin jäsen. Asia oli jo sovittu, kun vapaaherra Uexküll-
Gyllenband sai koko aikeen raukeamaan pitämällä itsepintaisesti
kiinni eräästä turhasta muodollisuudesta. Bertha Forsman on
kertonut, ettei Ida Aalberg koskaan voinut antaa miehelleen anteeksi
tämän silloin osoittamaa huonoa diplomatiaa, ja että vapaaherra
Uexküll-Gyllenbandkin myöhemmin katui erehdystään.

Ollessaan kesällä 1897 vaikeasti sairaana Hangossa Ida Aalberg

kirjoitti Bertha Forsmanille m.m.:

»Etten päässyt Meiningeniin, oli minulle raskas isku, oli kuin

jotain olisi murtunut minussa, — olinhan rakentanut koko tulevan
taiteellisen kehitykseni Meiningenin varaan. Se oli minulle kova isku
siksi, että minä aina panen kaiken voimani yhteen ideaan.
Harrastus puhtaaseen ja jaloon taiteeseen, harrastus, jonka tiedän
olevan vallalla Meiningenin näyttämöllä, antoi minulle uskon, että
minä panemalla taiteelliset voimani tuon teatterin käytettäväksi
voisin raivata itselleni tietä tarvitsematta nähdä sitä likaa, jota
nykyisin on niin monilla näyttämöillä ja joka on minusta niin
vastenmielistä. — Ja kuitenkin uskon nyttemmin, että oli parasta,
kun kävi niinkuin kävi. Olen lukenut muutamia tri Lindaun teoksia,
ja minä luulen, että meillä olisi ollut aivan erilaiset mielipiteet sekä
kirjallisissa että taiteellisissa kysymyksissä, ja senvuoksi olisi
yhteistyömme varmaan käynyt vaikeaksi. — Ette saa olla minulle
vihainen, että minä vasta nyt, kun kaikki on lopussa, yleensä
mainitsen Teille mitään koko Meiningen-jutusta, mutta Tehän
tiedätte, että minä vastenmielisesti puhun suunnitelmistani ja etten
milloinkaan puhu siitä, mikä on lähinnä sydäntäni. — Uskotteko,
että Meiningeniin nähden enää mitään olisi tehtävissä? — Millähän
tavoin voisi solmia siteet uudestaan.» —

Ida Aalberg oli valmistellut liittymistään Meiningenin herttuan

seurueeseen huolellisesti ja innokkaasti. Kesällä 1896 hän oli
miehensä kanssa ollut Sveitsissä ja ottanut opetusta saksan kielen
ääntämisessä kuuluisalta foneetikolta professori Edward Sieversiltä.
Hänen kirjeidensä sävy tältä ajalta on iloinen ja toivorikas, hän
kertoo tekevänsä alppivaelluksia ja olevansa tyytyväinen ja
onnellinen. Ida Aalberg ei, kuten professori Sievers myöhemmin on
kertonut, pystynyt voittamaan kielen vaikeuksia, mutta tämä ei
suinkaan ole pääsyy, jonka vuoksi on otaksuttava, ettei hän olisi
menestynyt Meiningenin näyttämöllä, vaikka olisikin tullut sen
jäseneksi. Paul Lindaun, silloisen meiningeniläisten johtajan, kirjoista
Ida Aalbergissa itsessäänkin heräsi epäilys, että hänen taiteelliset
pyrkimyksensä tähtäsivät toisaalle kuin meiningeniläisten, ja varmaa
on, että hän yhtymällä tuohon mainehikkaaseen seurueeseen olisi
joutunut aivan vieraaseen ja itselleen mahdottomaan ympäristöön.

Millaista olikaan meiningeniläisten näyttämötaide?

 Voidaan tosin väittää, ja on usein väitettykin, että se
näyttämötaide, joka 1800-luvun jälkipuoliskolla suurten yksityisten
näyttelijäin saavutuksissa vietti voittojaan Euroopassa, ei ole oikean
näyttämötaiteen ihanne. Tähtisysteemi oli syntynyt Saksan
porvarillisilla näyttämöillä köyhyyden ja taloudellisen ahdingon
vuoksi, Italiassa vakinaisten teatterien puuttumisen vuoksi ja
Ranskassa ehkä lähinnä yksityisten näyttelijäin kurittomuuden ja
oikuttelujen vuoksi. Nuo kiertelevät suuruudet merkitsevät kuitenkin
— huolimatta siitä, missä olosuhteissa olivat syntyneet ja huolimatta
siitä, että heidän työnsä ei perustunut mihinkään suureen, koko
näyttämötaidetta käsittävään ajatukseen — _näyttelijä_taiteen
huippusaavutusta.

_Ohjaus_taidetta on kernaasti taituttu pitämään suuremmassa

arvossa kuin sitä taidetta, joka ilmenee yksityisten näyttelijäin
saavutuksissa. Meiningeniläisten tavaton merkitys uudemman
näyttämötaiteen historiassa perustuu yksinomaan regian, ohjauksen
kehittämiseen. Mutta meiningeniläisten historiasta voi nähdä, ettei
tuonkaan suunnan takana ole ollut mitään syvällistä ajatusta eikä
suurta taidekäsitystä, vaan että se pikemminkin johtui erään
ruhtinaan oikusta.

Nerokkaan näyttelijän Edmund Keanin »keskinkertaisen lahjakas

poika» Charles Kean oli 1850 Princess Theatressa Lontoossa
esittänyt Shakespearen »Venetian kauppiaan» suunnattoman
loisteliaassa ja komeilevassa näyttämöasussa ja saavuttanut näillä
puhtaasti ulkonaisilla keinoillaan menestyksen, joka ei ihastuttanut
vain sen ajan englantilaisia, vaan vaikutti koko englantilaisen
näyttämötaiteen myöhäisempään suuntaan, mikä on ilmennyt
sarjana toinen toistaan loistavampia näyttämöasetuksia. Tieto tästä
suuresta, mutta todellisuudessa sangen kysymyksenalaisesta, jopa
suorastaan sangen pienestä taiteellisesta voitosta levisi
mannermaalle, ja Kean, joka »Venetian kauppiaan» jälkeen tarjosi
Lontoolle Shakespearen kuningasdraamoja kulisseina ja pukuina,
sai pian matkijoita Saksassa. Kun Coburgin hoviteatterissa 1867
esitettiin englantilaisena jäljennöksenä »Venetian kauppiasta», sattui
katsomossa istumaan nuori Meiningenin herttua Georg, joka tuosta
näytännöstä sai jumalaisen kipinän. Meiningenin herttua ei ollut
mielipuoli eikä tullutkaan siksi niinkuin ovat tulleet muutamat muut
näyttämötaidetta rajattomasti suosivat ruhtinaat, mutta mikään ei
todista, että hänen taidekäsityksensä olisi ollut erikoisen syvällinen,
kun hän muutamia vuosia myöhemmin lähetti hyvin harjoitetun ja
varustetun teatterinsa valloittamaan Eurooppaa. Meiningeniläisille
merkitsivät kulissit, ihmeen ihanat matot, tyylinmukaiset sotilaspuvut
j.n.e. enemmän kuin yksityiset näyttelijät. Heidän suurella vaivalla ja
huolella valmistettuihin joukkokohtauksiinsa, joita on paljon kiitetty,
tahtoivat yksityisen näyttelijän vuorosanat hukkua, »Venetian
kauppiaassa» ei kuultu Shylockin merkillistä puhetta, kun hän eroaa
tyttärestään, koska samaan aikaan näyttämöllä monilukuinen
avustajakunta gondoloineen ja kirjavine pukuineen veti
näyttelemisellään suurimman huomion puoleensa. Koko
meiningeniläisyys kaikkine epäilemättä suurine ansioineen ja
ankaroine töineen ei merkinnyt runoluoman syventämistä
näyttämöesityksessä, vaan sen levittämistä.

Meiningenilaisilla oli ankara kuri. Näyttelijätär, joka tänään esitti

»Orleansin neitsyttä», saattoi huomenna kuulua avustajakuntaan.
Tuntuu tuiki mahdottomalta uskoa, että Ida Aalberg olisi voinut
alistua tuohon kuriin ja koko ohjaustaiteeseen yleensäkään, jos
ohjaajana oli vieras henkilö, jota hänen ei ollut äärimmäinen pakko
totella.
 Meiningenilaisten tyyliä on, ja tuskin ilman syytä, mainittu
naturalistiseksi. Näyttämöasetuksessa tuli ovien, ikkunain,
huoneiden sisustuksen, pukujen, puiden, yleensä kaiken olla
mahdollisimman luonnollista. Heidän naturalisminsa ilmeni sentään
muussakin kuin tässä ulkonaisessa puolessa, Schillerin vuorosanoja
lausuttiin tuolta näyttämöltä juhlallisuutta ja pateettisuutta välttäen,
luonnollisuutta tavoitellen.

Meiningenilaisten vierailumatkasta Moskovaan sanotaan suureksi

osaksi johtuneen, että vuonna 1897 amatöörinäyttelijä ja
amatöörinäyttämön johtaja Konstantin Aleksejev, s.o. Stanislavski, ja
draamankirjoittaja Vladimir Nemirovits-Dantsenko päättivät perustaa
uuden teatterin, josta sittemmin kehittyi maailman maineen
saavuttanut Moskovan Taide-teatteri. Se kulki aluksi mitä
täydellisimmän naturalismin merkeissä, mutta myöhemmin on kyllä
sekä Stanislavskissa että eräissä hänen ohjaustaiteensa oppilaissa,
ennenkaikkea originellissa Meyerholdissa, tapahtunut täydellinen
luopuminen alkuperäisestä taiteellisesta kannasta. Stanislavski ei
anna yksityiselle näyttelijälle suurta merkitystä, mutta juuri hänen
teatteristaan Alexander Uexküll-Gyllenband löysi sen
näyttämötaiteen, jota hän kaikkein lämpimimmin kannatti. Sieltä hän
löysi totuuden ja sen hienouden ja yleensä ne ominaisuudet, joita
hän voi kunnioittaa taiteessa ja joiden nojalla hän voi taidetta
kunnioittaa. Moskovan Taide-teatterilla on vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin ohjaajataiteen kehittymiselle ainakin mitä tärkein, ellei
suorastaan keskeinen merkitys,[27] mutta Ida Aalbergille, ainakaan
hänen näyttelijätaiteelleen, ei moskovalaisuudella voinut olla paljon
annettavana. Hän, Ida Aalberg, kyllä tutustui henkilökohtaisestikin
Stanislavskiin, piti hänen ohjaustaiteestaan, arveli häntä neroksikin,
mutta tuo kaikki tuskin merkitsi hänelle sen enempää, varsinkin kun
ottaa huomioon, että Ida Aalberg perehtyi Moskovan taiteeseen
vasta elämänsä viimmeisinä aikoina.

Ohjaajan tultua vaikuttavaksi tekijäksi näyttämötaiteessa on tuon

taiteen luomisessa syntynyt ristiriita, joka koskee hänen ja näyttelijän
keskinäistä suhdetta. Ohjaaja voi yllyttää ja kiihoittaa näyttelijää yhä
suurempiin saavutuksiin, se on tietysti luvallista, ja se oli esim.
Kaarlo Bergbomin harvasanaisen ohjaustaiteen vahvin puoli. Mutta
ohjaaja voi myöskin pakottaa näyttelijän luopumaan itsenäisestä
käsityksestä, vaikka tämä siihen pystyisikin, tai rajoittaa hänen
luovaa mielikuvitustaan vetoamalla kokonaisuuden etuihin tai
muuten hillitsemällä häntä oman makunsa mukaiseksi. Ristiriita on
olennainen ja syvä ja niin vaikea, ettei sitä voida yleisillä laeilla ja
määräyksillä ratkaista, jää lopultakin riippumaan olosuhteista ja
psykologisesta vaistosta, minkä verran ohjaaja puuttuu yksityisen
näyttelijän työhön, ellei, niinkuin Meiningenin teatterissa tai
Stanislavskin taiteessa, näyttelijää periaatteellisesti aseteta
toisarvoiseen asemaan ja olla sitä mieltä, ettei hänen
persoonallisuutensa merkitse sen enempää draaman
tulkitsemisessa. Äärimmilleen kehitetty ohjaajataide ei edellytä vain
suurta ja yksilöllistä ohjaajapersoonallisuutta, vaan myöskin runsaita
taloudellisia mahdollisuuksia, joita voi tarjoutua vain suurissa maissa
ja suurissa, väkirikkaissa kaupungeissa, tai aineellista tukea
vallassaolijain tai rikkaiden henkilöiden kädestä.

Jos V. Meyerhold, joka nykyisin kuuluu entistä enemmän tulleen

vakuutetuksi yksityisen näyttelijän arvosta ja merkityksestä, mutta
joka jo vuosisadan vaihteessa, vaikka olikin ollut Stanislavskin
opissa, saattoi olla yhteistoiminnassa semmoisen diivan kuin
aikakauden suurimman venäläisen näyttelijättären Vera
Kommissarzevskin kanssa, olisi ollut vanhempi mies ja keksinyt
ohjaaja-ajatuksensa aikaisemmin ja jos vapaaherra Alexander
Uexküll-Gyllenband olisi tunnustautunut Meyerholdin oppien
kannattajaksi, olisi ehkä hänen ja Ida Aalbergin yhteistoiminnasta
voinut syntyä jotakin kerrassaan ihmeellistä. Mutta siihen aikaan,
kun vapaaherra Uexküll-Gyllenband luopui filosofiastaan ja alkoi
puuttua vaimonsa taiteeseen ja ohjata tätä erinomaisella tarmollaan,
ei vielä tunnettu edes Moskovan Taide-teatteria, vielä vähemmän
Meyerholdia. Aluksi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjaus siis oli
vailla kaikkia näyttämötaiteesta saatuja vaikutelmia — ellei ota
lukuun niitä vaikutelmia, joiden mukaan hän hyljeksi kaikkea
näkemäänsä näyttämötaidetta, — ja perustui hänen omaan
filosofiaansa ja puhtaasti kirjallisiin tietoihinsa.

*****

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband on epäilemättä vaikuttanut Ida

Aalbergin näyttelijätaiteeseenkin. Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli
mies, jolla oli oma tahto, jos kellään, ja joka kaikkialla halusi nähdä
oman tahtonsa toteutuvan. Henkilön, joka oli yhteistoiminnassa
hänen kanssaan, oli mahdoton välttää hänen vaikutusvoimaansa.
Vapaaherra Uexküll-Gyllenband tahtoi ulottaa määräämisvaltansa
toisen pienimpiinkin tekoihin ja ajatuksiin.

Tuommoisella voimakkaalla aggressiivisella persoonallisuudella on

omat heikkoutensa. Sen heikkous on siinä, että se helposti synnyttää
vastustusta ja vie konflikteihin. Ida Aalbergillakin oli oma voimakas
tahtonsa, sen hän oli ehkä liiankin usein osoittanut. He olivat lisäksi
kumpainenkin erinomaisen herkkähermoisia. Voisi luulla, että
yhteistyö tuommoisin edellytyksin olisi käynyt mahdottomaksi tai
ainakin kovin vaikeaksi, mutta kumpaisenkin kunniaksi on
mainittava, ettei niin suinkaan ollut laita. Kirjeistä näkee, että
vapaaherra Uexküll-Gyllenband päivä päivältä innostuu yhä
enemmän uuteen alaan ja alkaa tuntea sen omakseen ja että hän
antaa ohjeensa vaimolleen mitä rakastettavimmalla ja hienoimmalla
tavalla. Vuonna 1898 hän tunnustaa siihen asti pitäneensä jokaista
draamaa vain lukudraamana, mutta nyt alkavansa ajatella niitä
myöskin näyttämöluomina. Kuten luonnollista on, pysyvät hänen
ohjeensa edelleenkin vuosikausia kirjanoppineen selvityksinä eivätkä
näyttämöllä toimineen ammattimiehen.

Ibsen on niitä harvoja runoilijoita, jotka jo elinaikanaan saavat

opeilleen ja runoudelleen selvittäjiä. Hänen problemaattiset
draamansa tarjosivat mitä kiitollisimman kentän vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin filosofisesti kouluutetulle älylle. Häämatkallaan 1894 ja
vielä myöhemminkin hän oli käyttänyt Ibsenin elämänviisautta
melkein juristin tavoin todistaessaan lakkaamatta, kuinka väärässä
Ida Aalberg kulloinkin oli, mutta jo 1898 hänen ainoana
tarkoituksenaan tuntuu olleen vain luoda selvyyttä »Pohjan Velhon»
henkilöluomiin. Hänen saksalaisuutensa ei ilmene vain tavattomassa
perinpohjaisuudessa, jolla hän tutustuu Ibsenin draamoihin, vaan
myöskin kaavamaisuudessa ja hirvittävässä ja väsyttävässä
monisanaisuudessa, jolla hän tekee Ida Aalbergille selvää
tutkimustensa tuloksista. Niinpä esim. »Hedda Gabler-selostus
vuodelta 1898 on oiva näyte saksalaisesta kaavamaisuudesta ja
perinpohjaisuudesta. Se alkaa:

»Hedda. Synteettinen taulu.

(Kuinka yksityisistä luonnepiirteistä muodostuu

kokonaisuus ja kokonaiskuva Heddan kompliseeratusta
luonteesta).
 1) Heddan (koko toiminnan aikana yhä kasvava)
pessimismi, elämäänkyllästyminen ja inho.
2) Rotu.
3) Ylhäinen olemus.
4) Halu loistoon ja komeuteen.
5) Vallanhimo.
6) Äly; iva ja pilkka.
7) Epätoivo; demoninen viileys.
8) Mustasukkaisuus.

*****

1) Pääkohdat, joissa tämä Heddan pessimismi, inho ja

elämäänkyllästyminen näyttäytyvät, on merkitty erikoiseen paperiin.
»(Tuohon paperiin on todella koottu hartaalla vaivalla kaikki yksityiset
lauseet, missä nuo ominaisuudet voivat ilmetä).

»2) Inhosta aiheutuu pyrkimys saada lohtua kauneudesta. Mutta

todellisuudessa Hedda ei siihen usko. (Hedda ei ole sentimentaali).
Hänen älynsä pilkkaa hänen omaa inhoansakin. Todellisuudessa
Hedda uskoo vaan valtaan ja voimaan eikä estetiikkaan ja
kauneuteen. Tästä inhosta aiheutuu myöskin inho odotettavissa
olevaa skandaalia kohtaan. —

3) Ylhäinen olemus. Rotu on jotakin fyysillistä…. $en pitää ilmetä

koko olemuksessa, käynnissä liikkeissä, kynsien puhdistamisessa
j.n.e. Ylhäinen olemus tulee esiin seuraavissa kohdissa:
tohvelihistoriassa» — — — — — — j.n.e., j.n.e.

*****
 Ida Aalbergin taiteilijaluonne ei ollut älyllinen. Vapaaherra Uexküll-
Gyllenbandin intellektualismilla jota tarjottiin ylen runsaina
annoksina, oli omat vaaransa Ida Aalbergille. Neuvoja oli liian paljon,
jotta Ida Aalberg olisi voinut niitä kaikkia edullisesti hyödykseen
käyttää. Ne voivat muodostua raskaaksi painolastiksi, joka voi
hävittää hänen taiteensa suurimman vaikutusvoiman: välittömyyden
tunneilmauksissa. Hän tarvitsi Bergbomilta vain pienen vihjauksen
tai lyhykäisen lauseen ohjauksekseen, heti sanotaan hänen
joutuneen inspiratsionin valtaan, joka voimallaan ja hehkullaan ylitti
kaikki toivomukset, ja pystyneen tällöin luomaan sellaista, mitä
ohjaaja omassa mielikuvituksessaan ei ollut nähnyt, mutta johon hän
täysin yhtyi. Tuommoista hetkelliseen inspiratsioniin perustuvaa
taidetta voidaan syyttää pintapuolisuudesta, mutta älyn ylivalta vie
tehon taiteelta ja tekee esityksen kuolleeksi.

Mikä vaikutus oli vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ensimmäisien

vuosien aikana antamalla ohjauksella Ida Aalbergin taiteeseen?
Vaikuttiko hän siihen edullisesti vai ehkäisevästi?…

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli itse varma silta, että hänen

vaikutuksensa oli mitä siunauksellisin. Vuonna 1903 hän laati Ida
Aalbergin taiteesta kirjoituksen saksalaista »Die Woche» lehteä
varten kirjoituksen, joka kai olisi ollut jo aivan liian pitkäkin
voidakseen tulla julkaistuksi. Siinä hän erottaa Aalbergin taiteessa
kaksi suurta, määräävää ominaisuutta, joista toinen on eräänlainen
sisäisyys, tunneilmausten välittömyys, mutta toinen ja hänen
mielestään paljon tärkeämpi, se johdonmukaisuus, konsekvenssi,
jolla Ida Aalberg muka on tunkeutunut runoilijan ajatusten
perimmäisiinkin sopukoihin ja sulattanut kaiken eläväksi ja
yhdenmukaiseksi ja todelliseksi taideteokseksi.
 Jotkut niistä, jotka ovat tunteneet Ida Aalbergin taiteen jo
1880-luvulla, m.m. Bertha Forsman ovat väittäneet, että nuori Ida
Aalberg antoi taiteilijana paljon enemmän kuin vapaaherratar Ida
Aalberg-Uexküll-Gyllenband. Huomattava on kuitenkin, että Bertha
Forsman syytti Ida Aalbergia liiasta hillinnästä jo 1891.

Sanomalehdissä ja aikakausjulkaisuissa esiintyvät kritiikit tietävät

kertoa sangen vähän Ida Aalbergin taiteen älyllisestä puolesta.
Tietysti siitä sanotaan silloin tällöin jokin ylimalkainen fraasi, mutta
kun hänen myöhempääkin taidettaan kiitetään todellisella
innostuksella, soivat sanat temperamentin, tunnevoiman,
intoutumisen ylistystä eivätkä suinkaan loogillisten avujen.

Epäilemättä Ida Aalberg kuitenkin alusta alkaen sai jotakin hyötyä

näistä suurella ilolla ja hartaudella annetuista neuvoista, joskaan
hyöty kaiken todennäköisyyden mukaan ei muodostunut niin
ratkaisevaksi kuin antaja toivoi ja uskoi. Vielä enemmän hän
varmaan hyötyi vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin ohjauksesta, kun
tämä kehittyi ja alkoi saada todellista ammattimiehen silmää.
Vuosien kuluessa vapaaherra vapautui yhä enemmän
filosofeeraamisesta ja kirjallisesta saivartelemisesta, ja hänen
ohjauskirjansa alkoivat muistuttaa muiden ohjaajien kirjoja:
merkinnät alkoivat yhä enemmän koskea lausuntaa, mielentiloja,
asemia, ilmeitä, liikkeitä ja saada yhä käytännöllisemmän sävyn.
Niissä ei ainakaan tapaa niin paljoa kuin varhaisempien vuosien
ohjeissa perinpohjaisia selityksiä siitä, mikä on itsestään selvää tai
mitä ei ainakaan tarvitsisi monisanaisesti todistaa. Ne paksut
paperipinkat, joihin hänen muistiinpanonsa on tehty, eivät todista
ainoastaan hänen innostustaan ja tarmoaan ja älyllisen erittelynsä
terävyyttä, vaan niistä voi löytää myöskin paljon sellaista, joka
osoittaa hänellä olleen taiteilijan mielikuvituksen ja herkän
havaintokyvyn.

Eläessään yhdessä vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin kanssa Ida

Aalberg luki paljon ja luki varmaan järjestelmällisemmin kuin
milloinkaan ennen. Mutta vaikka hän näin viljeli omaa henkeään,
kadotti hän itsenäisen ajattelemisen lahjan suorastaan
hämmästyttävässä määrässä. Vuoden 1904:n jälkeen hän puhui
usein ja paljon teatterista ja taiteesta, kirjoitti niistä myöskin monesti,
mutta melkein poikkeuksetta on kaikki se, mitä hän on puhunut tai
kirjoittanut, ollut vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin todistettavasti
hänelle dikteeraamaa.

Vaikkakin Ida Aalbergin voi sanoa elämänsä loppupuolella

toimineen ehkä liian voimakkaan henkisen painostuksen alaisena,
tiedetään hänen harvoin sitä valittaneen. Vuosien kuluessa hän oppi
entistä enemmän luottamaan mieheensä, hän alistui, hän tyytyi
henkisen itsenäisyyden menetykseen, ja silloin oli kaikki hyvin, hyvin
ainakin heidän kahden kesken.
XVII.

UUDEN KOULUN VAIKUTUKSESTA IDA AALBERGIN TAITEESEEN.

Kevätkaudella 1897 Suomalaiseen teatteriin tekemänsä vierailun

jälkeen Ida Aalberg pysyi poissa näyttämöltä lähes kolme vuotta.
Näihin aikoihin hän oli epätoivoissaan terveytensä tilasta, saman
vuoden syksyllä hän sai Helsingissä kestää leikkauksen ja
myöhemmin hän koki etsiä parannusta useista ulkomaisista kylpy- ja
terveydenhoitolaitoksista. Kirjeenvaihdosta näkee, että hän oleskeli
milloin Lausannessa, milloin Dresdenissä, milloin missäkin.
Menetettyä terveyttään hän ei koskaan saanut täysin takaisin, ja
myöhemminkin tarkoittivat lakkaamatta toistuvat matkat etelään
pikemmin ruumiinhoitoa kuin henkistä virkistymistä tai huvittelua.

On täysi syy uskoa, että vapaaherra Uexküll-Gyllenbandilla oli

varsin vähäinen osuus siihen taiteeseen, jota Ida Aalberg pitkällisen
sairausaikansa jälkeen esitti vierailunäytännöissään Suomalaisessa
teatterissa. Vapaaherran tutkimukset koskivat melkein yksinomaan
Ibseniä, hänen papereissaan on ainakin tältä ajalta verraten vähän
yrityksiä etsiä johdonmukaisuutta ja syvyyttä toisten runoilijain
teoksista. Suomalaisessa teatterissa Ida Aalberg esiintyi eräissä
entisissä loisto-osissaan; uusia tehtäviä hänellä oli vain kahdessa
Sardoun kappaleessa,»Fedorassa» ja »Theodorassa», joissa
kumpaisessakin hän häikäisi helsinkiläisiä arvostelijoita ja yleisöä
teknillisellä taituruudellaan. »Fedoran» johdosta Jalmari Hahl sai
aiheen »Valvojassa» verrata Ida Aalbergin tekniikkaa Sarah
Bernhardiin tekniikkaan ja todeta, että kumpainenkin on yhtä
kehittynyttä, mutta että Sarah'n näyttelemisessä on enemmän
maneeria ja asentojen liiallista vaativaisuutta. Samaa ylivoimaisen
tekniikan ylistystä sisältää esim. Bertel Gripenbergin »Euterpeen»
»Teodorasta» kirjoittama kritiikki.

Nämä vierailunäytännöt Suomessa olivat luonteeltaan verraten

tilapäisiä ja ikäänkuin puolella sydämellä tehtyjä. Ida Aalbergin
mielessä kangasteli edelleenkin suurempi päämaali, eurooppalaisen
maineen voittaminen, ja vapaaherra Uexküll-Gyllenband tuki kaikin
voimin hänen pyrkimyksiään tässä suhteessa. Parannusmatkoilla
ollessaan Ida Aalberg vielä kerran koetti perehtyä saksankielen
ääntämiseen ja Pietarissa hän sai opetusta eräältä lausujalta, rouva
Marie Strauch-Spettiniltä.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenband oli siis muodostanut oman

teoriansa siitä, miten Ibseniä ja draamaa yleensäkin oli näyttämöltä
esitettävä. Tämän teorian ydin oli siinä, että näyttämöltä oli esitettävä
runoilijaa eikä näyttelijää. Näyttämöesityksen tuli pohjautua
perusteelliseen tutkimukseen ja erittelyyn runoluomasta, runoilijan
tarkoituksista ja ajatuksista, joita hän oli kätkenyt teokseensa. Se
hylkäsi kaiken ulkonaisen efektintavoittelun.

Vapaaherra Uexküll-Gyllenbandin teoria ei sinänsä ole mitään

uutta eikä vallankumouksellista oppia. Se on vain sangen yleisen
vaatimuksen tehostamista. Kukapa näyttelijä tai ohjaaja väittäisi
ilman muuta olevansa välinpitämätön runoilijan tarkoituksista tai