Kuolansuomalaiset
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Kuolansuomalaiset eli muurmanninsuomalaiset ovat Kuolan niemimaalla eläneitä suomalaisia. Suomalaiset uudisasukkaat saapuivat Jäämeren rannalle 1860-luvulla nälkävuosien aikaan. Aikalaisasiakirjoissa Venäjän puoleiselle Jäämeren rannalle muuttaneiden suomalaisten mainitaan, erotuksena Norjan puoleiselle Ruijanrannalle menneistä, muuttaneen Kuolaan, Venäjän Lappiin, Ryssänrannalle, Venäläiselle Jäämerelle tai Muurmannin rannalle.[1] Lisää suomalaisia tuli 1900-luvun puolella, kun Muurmannin radan rakentaminen antoi työtä.[2] Kuolansuomalaisten pääelinkeino oli kalastus, mutta kuolansuomalaiset harjoittivat myös maanviljelyä ja karjanhoitoa.[1] Myös Murmanskin edeltäjän Romanov-na-Murmanin perustaminen vuonna 1916 houkutteli asukkaita. Kuolansuomalaiset ovat osa venäjänsuomalaisia, sillä eri puolella maata asuu monia suomalaisten keskittymiä.
Kun Petsamon alue liitettiin Suomeen Tarton rauhassa vuonna 1920, osa kuolansuomalaisista siirtyi Suomen alamaisiksi. Neuvostoliiton 1930-luvun poliittiset vainot ja vuoden 1940 pakkosiirrot johtivat siihen, että Venäjän puoleisen Kuolan niemimaan suomalainen yhteisö katosi ja lakkasi olemasta.[1]
Muurmannin rannikon suomalaisasutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Muurmannin rannikolla Kuolanvuonon länsipuolella asui Muotka-, Saita-, Uura- eli Orja-, ja Kuolanvuonon varsilla yli 4 000 henkeä käsittävä kuolansuomalainen kalastajaväestö. He muodostivat lähes neljänneksen koko Kuolan niemimaan väestöstä 1914 ennen Muurmannin radan rakennustöiden alkua. Venäläisen tilaston mukaan suomalaisia oli vuoden 1897 väestönlaskennan perusteella 1 276 henkeä, mutta tuon ajan venäläisen käytännön mukaan kaikki jotka puhuivat venäjää laskettiin venäläisiksi. Samoin toinen venäläinen tilasto antaa kuolansuomalaisten lukumääräksi 2 793 henkeä, 19 prosenttia seudun kokonaisväestöstä vuonna 1915, mutta tässä on noudatettu samaa käytäntöä kuin vuoden 1897 väestönlaskennassa eli venäjää puhuvat on laskettu venäläisiksi.
Muurmannin rannalla oleskelleiden Suomen alamaisten sielunhoitoa varten myönnettiin Suomen valtionvaroista 1 200 markaa vuodesta 1884 alkaen ja siirtolaisten sielunhoitoa varten anottiin 3 000 markan palkkiota vuonna 1897. Esitys ei saanut ensiksi keisarin suostumusta, mutta lopulta sielunhoitoa varten myönnettiin 3 000 markkaa Suomen keisarillisen senaatin päätöksellä 17.2.1903.[3] Muurmannin evankelis-luterilainen seurakunta perustettiin Kuolanvuonon länsirannalla sijainneeseen Aleksandrovskin kaupunkiin 1903.[3]
Tuulomajoen ja Turjan suomalaisasutus
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Näiden lisäksi kuolansuomalaisia asui Tuulomajokivarren suomalaiskylissä sekä yhdessä karjalaisten ja venäläisten pomorien kanssa sekaisin Terin rannan kalastajakylissä Kuolan niemimaan etelärannalla Kantalahden itäpuolella. Näitä Terin eli Turjan rannan (Kannanlahden rannan) suomalais-karjalaisia kyliä olivat Kolvitsa, Porjalahti, Umpi (Umba), Metsäkylä (Lesnoi), Petrajoki (Olenitsa), Suolajoki (Salnitsa), Kaskiranta (Kaskaranta) ja Varzuga (Varsukka). Viimeksi mainitussa asui myös pomoreita.
Kun mukaan lasketaan Petsamon alueen suomalaisväestö, yli 1 400 henkeä, asui Kuolan niemimaalla Arkangelin kuvernementissa miltei 6 500 kuolansuomalaista. Näiden lisäksi pitää lukuun laskea lisää miltei 1 000 Norjan puolelta 1860-luvulla muuttanutta suomalaiset sukujuuret omaavaa kveeniä, jotka asettuivat Muurmannin länsipuolelle Vaitolahteen ja Tsipnavolakiin eli Sabbenjargaan (Tsipniemeen) Kalastajasaarennolla.
Kuolansuomalaisuus nykyään
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Eräiden arvioiden mukaan kaikista eniten Stalinin vainoissa kärsivät kuolansuomalaiset.[4]
Stalinin vainoissa 1930-luvulla sadat kuolansuomalaiset kuolivat vajaan vuosikymmenen aikana teloituspaikoilla, vankiloissa ja leireillä. Loput 4 334 henkeä pakkosiirrettiin vuonna 1940 Karjalan autonomiseen neuvostotasavaltaan, talvisodan aikaan Suomelta vallatulle Karjalankannakselle, jonne tarvittiin väestöä. Jatkosodan aikana Neuvostoliitto "evakuoi" väestön sisemmälle Venäjälle, josta myöhemmin osa on palannut Karjalan tasavaltaan. Nykyisinmilloin? Kuolan niemimaan suomalaisia on kielitaitoisina jäljellä vain parikymmentä, lähes kaikki iäkkäitä vanhuksia. Jokseenkin kaikki nuorempien sukupolvien edustajat Kuolassa ovat venäläistyneet ja suuri osa heistä asuu Murmanskissa.
Vuoden 1979 väestönlaskennan perusteella Muurmannin alueelle oli palannut ja asettunut 710 suomalaista.[5] Murmanskissa on toiminut 1990-luvun alusta uudelleen suomalaisten evankelis-luterilainen seurakunta, jonka jäsenistö on osin muurmanninsuomalaisten, osin inkeriläisten jälkeläisiä.
Tunnetuimpia kuolansuomalaisia ovat kirjailija ja taidemaalari Sven Lokka Ylä-Tuulomasta ja arkkitehti Hugo Hulkko Jyrkkinästä. Uurassa syntynyt, Suomeen ainoana perheensä jäsenenä Stalinin vainoista selvinnyt opettaja Elina Luukkainen (o.s. Takkinen), on kertonut elämänsä vaiheista teoksessaan Jäämeren myrskylintu (2014).[6]
Agnessa Haikara ja Tuntematon pohjoinen historia -teos
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Helmikuussa 2021 Suomessa julkisuutta herätti tapaus, jossa juristina toimiva kuolansuomalainen Agnessa Haikara julkaisi sukunsa kohtaloa Stalinin vainossa käsittelevän kirjan Tuntematon pohjoinen historia. Hän sai kirjaa varten pienen apurahan Murmanskin kuvernöörinvirastolta. Teoksessa Haikara kuvaa, kuinka hänen sukunsa joutui Stalinin vainoina tunnetun terrorin kohteeksi Neuvostoliiton synkimpinä aikoina 1930-luvulta lähtien. Haikari kirjoitti kirjaa kolme vuotta Suomessa. Teos kertoo 210 ihmisen tarinan, joista osa on Haikaran lähisukulaisia. Vainoja toteutti käytännössä yksi Venäjän turvallisuuspalvelu FSB:n edeltäjistä eli Neuvostoliiton turvallisuuspoliisi NKVD. Neuvostoliitto alkoi Haikaran mukaan 1930-luvulla nähdä raja-alueen rannikkoasutuksen epätoivottavana, ja maan turvallisuuspoliisin NKVD:n päätöksellä heistä tuli kansanvihollisia. Heitä syytettiin yhteyksistä Neuvostoliittoon vihamielisesti suhtautuviin Norjaan ja Suomeen. Osa alueen ihmisistä teloitettiin ja osa tuomittiin vankiloihin, työleireille tai pakkosiirrettiin muualle vuosina 1930–1945. Aikojen päästä tapahtuneet rehabilitoinnit eli syyttömästi tuomittujen arvon palauttamiset eivät uhrien jälkeläisiä paljon lohduttaneet.[4]
Silminnäkijöiden mukaan Venäjän turvallisuuspalvelu FSB takavarikoi hänen kirjansa vuoden 2020 lopussa. Kirjapainon johtaja oli hyvin yllättynyt FSB:n toiminnasta, kun aikaisin aamulla painon ovelle tuli kolme henkilöä, jotka kertoivat olevansa FSB:n alueellisesta toimistosta. He halusivat nähdä kaiken painotalossa ja kertoivat etsivänsä nimenomaan kuvernöörinviraston palkitsemaa Agnessa Haikaran kirjaa. FSB takavarikoi 25 kirjaa Haikaran sadan kappaleen painoksen tilauksesta. Ne oli määrä toimittaa Venäjän tiedeyliopistoihin. Kuvernöörinviraston kanssa tehdyn apurahaa koskevan sopimuksen vuoksi Agnessa Haikaran oli toimitettava 25 kappaletta teostaan Murmanskin tiedekirjastoon. Juuri nämä kirjat FSB kuitenkin vei.[4]
Haikara otti yhteyttä takavarikoinnin johdosta myös Murmanskin syyttäjänvirastoon, mutta ei saanut vastausta yhteenkään kysymykseensä. Myöhemmin FSB kiisti takavarikon venäläismediassa. Takavarikkoa perusteltiin Haikaran mukaan keksityillä taloudellisilla väärinkäytöksillä samoin kuin Aleksei Navalnyin tapauksessa. Koska FSB ei ole antanut takavarikosta hänelle minkäänlaista dokumenttia, Haikara ei pysty virallisesti todistamaan takavarikkoa tehdyksi tai edes kirjoja painetun. Siksi Murmanskin alueen kulttuuriministeriö katsoo Haikaran syyllistyneen sopimusrikkomukseen ja lähettää hänelle kirjeitä, joissa uhataan avustussumman takaisin perinnällä, sakoilla ja muilla sopimuksessa määritellyillä seuraamuksilla. Haikaran mukaan FSB:n toimintaa säätelevää lakia ei noudatettu, eikä poliisilla ollut hänen mukaansa tuomioistuimelta saatua etsintälupaa eikä lupaa takavarikkoon.[4]
Haikara itse ei saanut minkäänlaista tietoa siitä, miten hänen kirjansa uhkaa valtiota. Tapauksen jälkeen hän ei myöskään tiennyt, missä hänen kirjansa ovat ja mitä niille tapahtuu. Hän ei myöskään tiennyt, onko hän epäiltynä jostakin tai syytetäänkö häntä jostakin. Haikara on epäillyt olevansa etnisen vainon kohteena, koska on suomalainen.[4]
Asiantuntijat ovat katsoneet, että turvallisuuspalveluiden kannalta kyse on siitä, miten Stalinin vainoista julkaiseviin suhtaudutaan. Lisäksi on arvioitu, että turvallisuuspalvelut haluavat kieltää aiheesta keskustelun kokonaan. Kyse voi olla myös Venäjän presidentin Vladimir Putinin valtaannousun myötä alkaneesta yrityksestä luoda turvallisuuspalveluihin liittyvää kulttia, jossa yritetään luoda kuvaa, että turvallisuuspalvelut ovat koko ajan yrittäneet suojella ja pitää pystyssä Venäjää.[4]
Asiantuntija-arvioiden mukaan on arkipäiväistä, että FSB toimii vihamielisesti kansalaisyhteiskuntaa vastaan. Toisinajattelijoiden lisäksi kohteena ovat olleet myös ihmiset, jotka ovat yrittäneet säilyttää Venäjän historiallista muistia ja ennen kaikkea ihmiset, jotka ovat tutkineet Stalinin aikaisia vainovuosia. Erityisesti on painostettu aiemmin Venäjän valtion itsekin tukemaa Memorial-kansalaisjärjestöä, joka on saanut ulkomaisen agentin statuksen ja jota on mustamaalattu Venäjän valtion hallitsemassa mediassa. Memorial on keskittynyt juuri vainovuosiin liittyvään uhrien etsintään ja julkaisutoimintaan. Stalinin vainojen joukkohautoja tutkinut ja pitkän vankilatuomion saanut Juri Dmitrijev on Memorialin jäsen. Monet pitävät hänen pedofiliasta saamaansa 13 vuoden vankeustuomiota keksityin perustein tapahtuvana poliittisena vainona.[4]
Yleisradion Moskovan kirjeenvaihtajan Erkka Mikkosen mukaan Venäjän hallinto on yrittänyt tiukasti ohjata Neuvostoliiton historian tulkintaa. Esimerkiksi tammikuussa 2021 presidentti Putin antoi duumalle valmisteltavaksi lain, jolla kielletään Neuvostoliiton toimien vertaaminen natsi-Saksan toimintaan. Yleisradion ulkomaantoimituksen toimittaja Heikki Heiskasen mukaan FSB:n kokee tavallaan jatkavansa sekä tsaarien Venäjän että Neuvostoliiton turvallisuuspalvelujen kunniakasta perinnettä eikä perinteen pimeä puoli sovi kiiltokuvaan valtion pyyteettömistä puolustajista. Heiskanen on arvioinut, että nykyisessä turvallisuuspalvelussa saattaa hyvin olla NKVD:n palveluksessa olleiden ihmisten sukulaisia, niiden, jotka toteuttivat vainot, hoitivat tutkinnat ja ampumiset sekä vankileirille kuljetukset.[4]
Kuolansuomalaisia kyliä ja asuinpaikkoja
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Aara, Aleksandrovsk, Alevuono, Eina, Kakkari, Kassivuono, Kervanto, Kiltinä, Kuivakoski, Kuola, Krasnoj Selja, Lapinmukka, Launa, Likolahti, Lutto, Läätsi (Läntinen Läätsi), Maattivuono, Muotka, Muotsi, Nivankylä, Pahtahamina, Petsamo, Pummanki, Päiväjärvi (Päiväjoki), Roslikova, Räätsi, Saanivuono, Saitavuono, Salmijärvi, Serena, Stolbova, Supuska, Torossaari, Tsipnavolak, Tuuloma, Tyyvä, Uura, Vaainka, Vaitolahti, Valkeakivi (Pieloi), Varlamo, Vierukoski, Vodvora, Vuoremi.[3]
Katso myös
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]Lähteet
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- ↑ a b c Mikko Kuitula: Muurmannin rannalle ja Venäjän Lappiin. Suomalaisten siirtolaisuus Kuolan niemimaalle ja kuolansuomalaiset 1858–1917 Pro gradu -tutkielma. 2020. Helsingin yliopisto. Viitattu 21.2.2021.
- ↑ Antti Ruonaniemi: Stalin tapatti lähes kaikki Muurmannin suomalaiset keskitysleireillä yle.fi, uutiset. 31.10.2019. Viitattu 31.10.2019.
- ↑ a b c Muurmanni Tietoja Suomen seurakunnista. 3.5.2024. Suomen Sukututkimusseura. Viitattu 17.5.2024.
- ↑ a b c d e f g h Agnessa Haikara tutki sukunsa vainoa Venäjällä ja kirjoitti siitä kirjan – sitten kirjapainosta kerrottin, että turvallisuuspalvelu kiinnostui niistä Yle Uutiset. Viitattu 18.2.2021.
- ↑ Mainio, Aleksi: KANSALLISARKISTON TOTEUTTAMA ESISELVITYS SUOMALAISISTA VENÄJÄLLÄ 1917–1953 arkisto.fi. Arkistoitu 12.4.2022. Viitattu 4.12.2020.
- ↑ jore: Jäämeren myrskylintu – Elina Luukkaisen tarina vartsi.net. 11.12.2023. Viitattu 17.5.2024.
Kirjallisuutta
[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]- Sven Lokka: Missä on muuttolinnun kotimaa (Uuran kylän vaiheet). Veikko Erkkilä ky 2007
- O. V. Itkonen: Maanpakolaisen muistelmia. WSOY 1928.
- O. V. Itkonen, Muurmannin suomalainen legioona. Kansanvalta 1927.
- Robert Kolehmainen: Toivottu ja ei-toivottu suomalaisuus Carelia No 2/2003.
- Elina Luukkainen & Ilkka Markkula, Jäämeren myrskylintu. Kustannus Dosome Oy 2014. ISBN 978-952-93-3496-4
- Tarja Lappalainen & Martti Turtola, Stalinin tappamat: Muurmannin suomalaisten pitkä ja musta yö. Docendo 2019.
- Mikko Kuitula: Muurmannin rannalle ja Venäjän Lappiin. Suomalaisten siirtolaisuus Kuolan niemimaalle ja kuolansuomalaiset 1858–1917. Pro gradu -tutkielma, Helsingin yliopisto 2020. Saatavilla: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/323421 (viitattu 21.2.2021).