Tämä on lupaava artikkeli.

Pakistanin historia

Wikipediasta
Siirry navigaatioon Siirry hakuun

Pakistanin historiaa voidaan jäljittää muinaisen Indus-kulttuurin aikakaudelle, kolmannelle vuosituhannelle eaa. Indus-kulttuurin aikakauden jälkeen alueelle vaelsivat arjalaiset heimot, joiden puhumasta sanskritin kielestä polveutuvat nykyisin Pakistanissa puhutut urdun, punjabin ja sindhin kielet. Islam levisi nykyisen Pakistanin alueelle 900–1100-luvuilla ja hindulaiset hallitsijat saivat väistyä islamilaisten hallitsijoiden tieltä. Voimakkain Pakistanin ja Intian aluetta hallinnut muslimivaltio oli 1500-luvulla muodostunut Suurmogulien valtakunta. Mogulivallan jälkeen Intiaa hallitsi brittiläisten siirtomaavalta.[1]

Käsite Pakistan syntyi siirtomaavallan aikana 1930-luvulla, kun maassa syntyi ajatus oman muslimivaltion perustamisesta. Brittiläisessä Intiassa syntyneet levottomuudet hinduväestön ja muslimiväestön kesken johtivat siihen että brittien vetäydyttyä maasta Intia jaettiin muslimienemmistöiseen Pakistaniin ja hinduenemmistöiseen Intiaan vuonna 1947.[2][3]

Varhaishistoria

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varhaisimmat merkit ihmisasutuksesta nykyisen Pakistanin alueelta on ajoitettu 400 000 – 500 000 vuoden päähän paleoliittiselle kaudelle. Ajanjaksolta on löydetty useita kivityökaluja ympäri Etelä-Aasia, mutta varhaisista kulttuureista tiedetään hyvin vähän.[4][5]

Varhaisimpia merkkejä maanviljelyksen harjoittamisesta Etelä-Aasiassa on löydetty nykyisen Pakistanin Belutšistanista Mehrgarhin arkeologiselta alueelta. Mehrgarhin asukkaat rakensivat talonsa savitiilistä sekä valmistivat saviastioita ja kivi- ja luuesineitä. He pitivät myös karjaa ja kasvattivat vuohia, nautoja ja lampaita.[4][6][7]

Indus-kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]
Mohenjo-Daron arkeologinen alue sijaitsee Sindhissä.

Maanviljelysyhteisöjä alkoi muodostua 3000-luvulla eaa. etenkin Indusjoen laaksoon. Tämä johti varhaisen kaupunkikulttuurin kehittymiseen, joka nykyisin tunnetaan Indus-kulttuurina eli Harappa-kulttuurina. Sen keskuksia olivat Harappan ja Mohenjo-daron kaupungit nykyisen Pakistanin alueella.[4][5][7] Tämän varhaisen sivilisaation olemassaolo löydettiin 1920-luvulla. Indus-kulttuurilla oli kirjoitusjärjestelmä ja monipuolinen sosiaalinen ja taloudellinen järjestelmä. Harappan ja Mohenjo-daron lisäksi on löydetty useita muita pienempiä ja todennäköisesti toisiinsa yhteyksissä olleita alueita, joita oli Himalajan juurelta itään Intian Punjabiin ja Gujaratiin ja länteen Belutšistaniin.[8] Indus-kulttuuri levittäytyi näin huomattavasti Indus-joen laaksoa laajemmalle alueelle.[4][7]

Indus-kulttuuria ylläpiti maataloustuotteiden ylijäämä ja laaja kaupankäynti. Alueen asukkaat kävivät kauppaa mesopotamialaisten kanssa. Talot rakennettiin tiilistä ja kaupungit oli varustettu viemärijärjestelmillä.[8] Tavallinen kansa asui kaupungissa, kun taas hallitseva eliitti asui linnoituksissa. Mohenjo-daron ja Harappan yhteiskuntaa johti papisto.[4]

Indus-kulttuurin tuhon syistä ei ole varmuutta. Taustalla on epäilty olleen muun muassa aavikoitumista ja maaperän suolapitoisuutta. Indus-kulttuurin aikana alue oli vehreää, mutta nykyisin se on lähes täysin aavikkoa. Kaupungit oli rakennettu suuresta määrästä tiiliä, minkä valmistukseen on tarvittu runsaasti polttopuuta. Myös Induksen laattatektonisista muutoksista johtuneita tulvia on ehdotettu kulttuurin kaatumisesta. Indusjoki näyttää muuttaneen uomaansa noin vuonna 1700 eaa. Aiemmin tuhon syyksi epäiltiin Keski-Aasian suunnalta tulleita arjalaisheimoja, jotka levittäytyivät alueelle noin vuonna 1500 eaa., mutta nykyisin teoriaa ei enää pidetä todennäköisenä.[4][5][8][9]

Veda-kulttuuri

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arjalaiset olivat teknisesti kehittyneempiä kuin Indusjokilaakson asukkaat. He olivat kesyttäneet hevosen, jotka vetivät puolapyörällisiä vaunuja. Ei tiedetä varmasti, miksi arjalaiset lähtivät vaeltamaan kotiseudultaan Keski-Aasiasta Etelä-Aasiaan. Heidän vaelluksensa on kuitenkin vaikuttanut merkittävästi sekä Etelä-Aasian että Euroopan historiaan.[9] Arjalaiset eivät ole jättäneet jälkeensä arkeologisia jäänteitä, mutta heidän kirjallista kulttuuriperintöänsä ovat veda-kirjat, jotka ovat kokoelma uskonnollisia hymnejä.[9][10][8]

Arjalaisten veda-kauden kulttuurin aikana hindulaisuus kohosi arjalaisheimojen tärkeimmäksi uskonnoksi ja sen jumalat nousivat tärkeämmiksi kuin veda-uskonnon jumalat.[9] Myös kastijärjestelmä kehittyi arjalaiskauden aikana.[8] Arjalaiskauden loppupuolella kehittyivät myös buddhalaisuus ja jainalaisuus.[9]

Buddhalaiset valtakunnat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Buddhalaisten ja jainalaisten tekstien myötä nykyinen tietämys on tarkempaa noin vuodesta 600 eaa. lähtien.[8] Tällä ajanjaksolla Pohjois-Intian ja Pakistanin alueella oli useita pieniä ruhtinasvaltioita, joista käytetään myös yhteistä nimeä Mahajanapada.[9][8][11] Näistä Mahajanapada-ruhtinaskunnista sijaitsi nykyisen Pohjois-Pakistanin alueella Gandharan puoliksi itsenäinen valtakunta, jonka itäpuolella sijaitsivat Gangesin laakson valtakunnat ja länsipuolella persialaisten Akhaimenidien valtakunta. Gandhara joutui todennäköisesti persialaisten vallan alle Kyyros II Suuren valtakaudella, vuosina 559-530 eaa.[8]

Kreikkalais-buddhalainen veistos Buddhasta, joka istuu Herakleen vasemmalla puolella.

Persian valtakunta kukistui Makedonian kuninkaan Aleksanteri Suuren valloitusten aikana vuonna 330 eaa. Hänen johtamansa armeijat etenivät Lähi-idän ja Persian läpi kohti Intiaa. Vuonna 326 Aleksanteri Suuren armeija kohtasi Hydaspesjoen taistelussa Gandharan kuningas Poroksen armeijan. Aleksanteri Suuren armeija sai taistelussa murskavoiton ja eteni kohti Intiaa. Hänen armeijansa kuitenkin väsyi jatkuviin taisteluihin ja vetäytyi Intiasta. Paluumatkalla Aleksanteri Suuri kuoli Babylonissa vuonna 323 eaa.[8][12]

Maurya-valtakunta kattoi laajimmillaan nykyisen Intian, Pakistanin ja Afganistanin alueet.

Aleksanteri Suuren vetäytymisen jälkeen valtatyhjiön Intiassa onnistui täyttämään Chandragupta Maurya, joka perusti Intiaan Maurya-valtakunnan, joka liitti valtansa alle Gandharan ja Indus-jokilaakson alueet vuoteen 305 eaa. mennessä.[8][12][13] Maurya-valtakunnan kuningas Ašoka, joka hallitsi vuosina 274-236 eaa. kääntyi buddhalaiseksi ja Taksilasta tuli merkittävä buddhalaisuuden keskus.[8] Hänen kuoltuaan Maurya-valtakunta alkoi hajota.[12][13] Maurya-vallan heikennyttyä valtakunnan luoteisosissa kasvatti valtaansa Aleksanteri Suuren seuraajien perustama Kreikkalais-baktrialainen kuningaskunta ja myöhemmin Intialais-kreikkalainen kuningaskunta.[8][13][14]

Kansainvaellusten aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun Han-dynastia yhdisti Kiinan valtansa alle 200-luvulla eaa. Nykyisen Intian ja Pakistanin alueelle kohdistui uusi vaellusaalto paimentolaisheimojen siirtyessä elinalueiltaan lännemmäksi. Intialais-kreikkalainen kuningaskunta kukistui kun skyytit eli šakat muuttivat nykyisen Pakistanin pohjoisosaan ja Intian länsiosaan ja valtasivat alueen ja perustivat oman valtakuntansa. Skyyttien jälkeen alueelle saapui yuezhi-kansa, joka ajoi skyytit etelämmäs. Yuezhit asettuivat itse alueelle ja perustivat Kušana-valtakunnan. Valtakunnan merkittävin hallitsija oli vuonna 78 valtaan noussut Kaniška. Hänen valtakaudellaan Kušana-valtakunta ulottui laajimmillaan nykyisen Afganistanin alueelle lännessä ja sen vaikutusvalta kattoi suurimman osan nykyisen Intian pohjoisosaa. Kaniška kääntyi Ašokan tavoin buddhalaiseksi. Sijaintinsa ansiosta Kušana-valtakunta hallitsi keskeistä osaa idän ja lännen välisestä silkkitiestä.[13][14][8] Kušana-valtakunta kukistui valkoisten hunnien vallatessa maan pohjoisosat, Gupta-valtakunta valtasi maan itäosan ja Sassanidit länsiosan. Gupta-valtakunnan aikaa 400-700-luvuilla kutsutaan hindusivilisaation klassiseksi ajaksi, jolloin taiteet ja sanskritiläinen kirjallisuus kehittyivät, ja tieto kasvoi valtavasti tähtitieteen, matematiikan ja lääketieteen aloilla. Indus-laakson alue pysyi Gupta-valtakunnan löysässä hallinnassa. Gupta-vallan luhistuttua Pohjois-Intian alue alkoi rappeutua.[8]

Islamin leviäminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ghaznavidien valtakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Arabien valtakunta syntyi 600-luvun alussa Lähi-idässä lähinnä sassanidien Persian raunioille. 700-luvulla umaijadikalifit lähettivät kenraali Muhammad bin Qasimin johtaman retkikunnan Belutšistaniin ja Sindhiin. Arabien valloitusretket eivät vielä tuolloin ulottuneet Intiaan asti.[15][16] Kaupankäynti rannikkoseudulla ja muslimiyhteisö Sindhissä mahdollistivat kuitenkin kulttuurivaihdon ja muslimien vaikutus lisääntyi.[16] Intia säilyi muslimivalloittajilta vielä noin 300 vuoden ajan, mutta rauhan aikaa Pohjois-Intiassa ei kuitenkaan eletty, sillä maassa käytiin jatkuvia valtataisteluita valtaa pitävien rajput-klaanien kesken.[15]

Ghaznavidien valtakunta suurimmillaan, vuonna 1030.

Lähes kolme vuosisataa ensimmäisten arabien valloitusretkien jälkeen Mahmud Ghaznilaisen valtakaudella, vuosina 979-1030, Ghaznavidit hyökkäsivät Pohjois-Intiaan ryöstellen hindutemppeleitä ja rajput-valtakuntia.[17] Rajputit olivat kyvyttömiä puolustautumaan paremmin aseistettuja hyökkääjiä vastaan. Mahmudin valtakaudella Punjabista tuli osa Ghaznavidivaltakuntaa, mutta pidemmälle Intiaan muslimivalta ei ulottunut. Mahmudin kuoltua Intian hinduhallitsijat unohtivat islamin muodostaman uhan ja he jatkoivat keskinäistä valtataisteluaan. Muslimien uuden hyökkäyksen koittaessa rajputit olivat yhtä huonosti valmistautuneita kuin ennenkin.[15]

Delhin sulttaanikunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mahmudin kuoltua Ghaznavidien valta-aseman Intian luoteispuolella ottivat Ghuridit. Noin 150 vuotta Mahmud Ghaznilaisen kuoleman jälkeen Ghuridien hallitsija Muhammad jatkoi hyökkäystä Intiaan. 1180-luvulle tultaessa Ghuridien valta oli jo vakiintunut nykyisen Pakistanin alueella, mistä sotaretket jatkuivat Intiaan. 1200-luvun alussa muslimivalloittajat valtasivat Pohjois-Intian sisäisesti eripuraisilta rajput-valtakunnilta.[15][16] Ghurin Muhammad murhattiin vuonna 1206 ja hän jätti valtansa orjasoturi Qutb al-Din Aibakille, joka perusti valloitetuille alueille Pohjois-Intiaan Delhin sulttaanikunnan.[15]

Delhin sulttaanikunta laajeni nopeasti. 1200-luvun puolivälissä sen hallitsema alue käsitti Bengalin ja suuren osan Intian niemimaan keskiosia. Delhin vaikutusvaltaan kuului myös lähes koko nykyisen Pakistanin alue. Delhin sulttaaneilla oli pintapuolinen side Lähi-idän muslimihallitsijoihin, mutta heillä ei ollut mitään uskollisuutta islamin synnyinseudulle. Delhin hallitsijat perustivat lakinsa koraaniin ja šaria-lakiin, muiden uskontojen harjoittaminen sallittiin vain, mikäli siitä maksettiin jizya-veroa tai henkiveroa. Delhin sulttaanikunnan aika käynnisti Intiassa kulttuurisen renessanssin ajan, joka johtui islamin saamista hindulaisista vaikutteista. Tämän tuloksena syntyi indo-muslimikulttuuri, joka jätti jälkensä arkkitehtuuriin, kirjallisuuteen, musiikkiin ja uskontoon. Delhin sulttaanikunnan ajan merkittävimpiä tapahtumia oli, että se pystyi estämään Mongolivaltakunnan vaikutusvallan leviämisen Intian niemimaalle 1300-luvulla.[16] Delhin sulttaanikunta kukistui lopulta Suurmogulien valtakunnan vallattua sen Panipatin taistelun jälkeen vuonna 1526.[16][18]

Mogulivaltakunta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Panipatin taistelun jälkeen suurin osa Pohjois-Intiaa oli mogulivallan alla, vaikka rajputit vielä vastustivatkin mogulivaltaa. Ensimmäinen mogulihallitsija Babur kuoli pian valtakunnan perustamisen jälkeen. Hänen seuraajansa Humayunin aikana Mogulivaltakunnan suurimmaksi uhkaajaksi nousi afgaanipäällikkö Sher Shah Surin Sur-dynastia. Tämän johtamat joukot valtasivat Delhin vuonna 1540 ja sulttaani lähti maanpakoon Persiaan. Sher Shah Suri sai kuitenkin surmansa ollessaan piirittämässä rajputien Kalinjarin linnaketta. Ilman hänen kuolemaansa Mogulivaltakunta ei ehkä olisi enää palannut Intiaan.[19][20] Sher Shah Surin perintöä on nykyisessä Pakistanissa sijaitseva Rohtasin linnoitus.[21] Persialaisten avulla Humayun sai vallattua Kabulin ja Kandaharin ja myöhemmin Delhin takaisin mogulivaltaan.[19][20] Hän kuoli pian mogulivallan palauttamisen jälkeen ja häntä seurasi vallassa hänen poikansa Akbar vuonna 1556.[18]

Lahoren linnoitus rakennettiin mogulihallitsija Aurangzebin aikana.
Mogulivallan aikana rakennettu Badshahin moskeija on yksi Pakistanin suurimmista moskeijoista.

Akbarin aikana mogulivalta laajeni Intian niemimaan keskiosiin. Akbar oli kyvykäs hallitsija ja hän tiesi ettei suuri valtakunta pysy koossa, mikäli se ei saa hinduväestön tukea. Akbar lakkautti jizya-veron ja solmi avioliittoalliansseja rajputien kanssa.[19][20] Akbar julisti uskonnollisissa kysymyksissä itsensä suurimmaksi auktoriteetiksi. Hän yritti luoda uuden uskonnon, jonka hyväksyisivät sekä hindut että muslimit, mutta uusi uskonto kuoli hänen mukanaan. Akbar kuoli vuonna 1605.[19][20][18] Vuonna 1658 valtaan noussut Aurangzeb ei noudattanut yhtä suvaitsevaista politiikka. Hänen tavoitteensa oli palauttaa islamilainen ylivalta. Jizya-vero palautettiin ja hindutemppeleitä tuhottiin ja muutettiin moskeijoiksi. Aurangzebin valtakaudella Intian niemimaan eteläisimmätkin osat alistettiin mogulivallan alle, mutta valtakunta alkoi hajota sisältäpäin, sillä sen koossapitävä voima oli uskontojen ja kansojen yhdentyminen.[19][20] Nostettuaan islamin kaiken yläpuolelle, hindut alkoivat vastustaa mogulivaltaa. Rajputit ja sikhit alkoivat kapinoida pohjoisessa ja Deccanin ylänköalueella keskisessä Intiassa alkoi kapinoida marathi-kansa, joka perusti oman Marathivaltakuntansa.[18][19][20]

Aurangzeb kuoli vuonna 1707. Hänen poikansa ja seuraajansa Bahadur Shah I ei enää ehtinyt valtakaudellaan pelastaa Mogulivaltakuntaa. Bahadur Shah I oli viimeinen todellinen hallitsija, eivätkä hänen seuraajansa enää pitäneet todellista valtaa. Mogulivaltakunnan uloimmat osat alkoivat irtaantua Delhin hallinnasta.[22] 1730-luvulla Mogulivaltakunta oli jo niin heikko, että Persian šaahi Nadir Šah hyökkäsi Intiaan ja tuhosi Delhin kaupungin. Nadir Šahin kuoltua Ahmad Šah Dorrani perusti vuonna 1747 afgaanien Dorrani-valtakunnan nykyisen Pakistanin ja Afganistanin alueelle.[22][23] Afgaanit tekivät ryöstöretkiä Intiaan tietäen ettei heikko moguliarmeija kykene estämään hyökkäyksiä. Afgaanit löivät myös marathiarmeijan vuonna 1761, eikä Marathivaltakunta enää saanut valta-asemaa Pohjois-Intiassa. Pohjois-Intian Punjabissa valtaan onnistuivat pääsemään sikhit, jotka perustivat oman Sikhivaltionsa.[22][24][25]

Siirtomaa-aika

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Eurooppalaisten saapuminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Mogulivallan heikennyttyä Intian niemimaan poliittiseen tilanteeseen alkoivat puuttua myös eurooppalaiset, jotka olivat käyneet kauppaa Intiassa 1500-luvulta lähtien.[22] Portugalilaiset olivat ensimmäiset Intiaan purjehtineet eurooppalaiset, Vasco da Gaman retkikunnan saavuttua Intian niemimaan luoteisrannikolle. Portugalilaiset valtasivat Goan tukikohdakseen vuonna 1510.[22][26] Heidän jälkeensä Intiaan saapuivat myös hollantilaiset, ranskalaiset ja britit. 1700-luvulle tultaessa kauppavalta oli siirtynyt briteille.[27] Mogulivallan rapistuttua Britit ja ranskalaiset ajautuivat Intiassa keskenään karnaattisiin sotiin vuodesta 1746 lähtien, molempien ajaessa valtaistuimelle omia suosikkejaan. Samaan aikaan Euroopassa käytiin seitsenvuotista sotaa, missä Britannia ja Ranska olivat eri puolilla. Sodan jälkeen laaditun vuoden 1763 Pariisin rauhansopimuksen mukaan Ranska ei saanut pitää Intiassa sotilasjoukkoja, mikä tarkoitti sitä että mikään ei enää voisi estää brittiläisen imperiumin laajentumista Intiassa.[28][29]

Kauppakomppanian valtakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Englannin Itä-Intian kauppakomppania hallitsi aluksi vain tuotantolaitostensa ympäristöä. Todellisen alkusysäyksen brittivallan laajenemiselle antoi Bengalin valloitus vuonna 1757. Brittijoukot lähetettiin alun perin rankaisemaan Bengalin hallitsijaa Siraj-ud-Daulahia, joka oli hyökännyt Kalkutan brittisiirtokuntaan. Robert Cliven johtamat brittijoukot valtasivat koko Bengalin brittien hallintaan.[27][26][22] Kesti kuitenkin vielä noin sata vuotta, kunnes lähes koko nykyinen Intian ja Pakistanin alue oli saatu brittivallan alle.[26][30]

Brittivallan kasvaessa Intiassa, kasvattivat venäläiset omaa valtaansa Keski-Aasiassa. Englannin Itä-Intian kauppakomppania pyrki vahvistamaan omaa asemaansa alueella ja toimet johtivat ensimmäiseen afgaanisotaan. Britit valtasivat sikhiliittolaistensa avulla Kabulin ja Kandaharin ja pyrkivät asettamaan maan emiiriksi oman ehdokkaansa. Tämä osoittautui kuitenkin epäsuosituksi afgaanien keskuudessa ja britit joutuivat vetäytymään alueelta.[26]

1800-luvun alussa nykyisen Pakistanin alueesta suurin osa oli itsenäisten hallitsijoiden alaisuudessa. Sindhiä hallitsi Talpur-dynastia ja Punjabia hallitsi Sikhivaltio. Talpur-hallitsijoiden alueet liitettiin brittialueisiin vuonna 1843. Ranjit Singhin johtamat sikhit kukistuivat vasta vahvan johtajansa kuoltua kahden sikhisodan jälkeen, vuonna 1850.[26][30] Kashmirin alueen britit myivät Dogra-dynastialle, joka hallitsi aluetta brittien alaisuudessa vuoteen 1947 saakka.[26] Punjabista tuli briteille merkittävä sotilaiden rekrytointialue ja punjabilaisjoukot taistelivat brittien rinnalla sepoykapinan kukistamisessa vuosina 1857-58.[26]

Vuonna 1857 puhjennut sepoykapina muodostui merkittäväksi käänteeksi 1800-luvun Etelä-Aasian historiassa. Kapina sai alkunsa, kun brittiarmeijan Bengalin rykmentin intialaissotilaat sepoyt nousivat kapinaan puolustaakseen omaa uskontoaan ja kulttuuriaan. Kapinan alkusysäyksenä toimi armeijan uuden Lee-Enfield-kiväärin käyttöönotto, jonka patruunat piti purra ennen lataamista. Intialaissotilaiden keskuudessa levisi huhu, että patruunat oli rasvattu eläinrasvalla, mikä oli pyhäinhäväistys sekä hinduille että muslimeille, sillä lehmä on hinduille pyhä eläin ja sika muslimeille saastainen. Sepoyt valtasivat Delhin ja he pyrkivät nostamaan mogulihallitsijan jälleen valtaan. Brittijoukot saivat kapinan kukistettua seuraavana vuonna, heille yhä uskollisien sepoyjoukkojen tuella.[30][31]

Brittiläinen Intia

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kapina johti siihen, että Intian hallinto otettiin pois Englannin Itä-Intian kauppakomppanialta suoraan kruunun alaisuuteen ja Intiasta muodostettiin Brittiläinen Intia engl. British Raj.[30][31] Intian hallinto järjestettiin uudelleen. Maa jaettiin maakuntiin, joiden rajat noudattivat monissa tapauksissa Mogulivaltakunnan aikaisia rajoja.[31] Britit tekivät myös myönnytyksiä eivätkä enää puuttuneet paikallisiin tapoihin, sillä he ymmärsivät tämän olleen ensisijainen syy sepoykapinan puhkeamiseen.[30] Armeija järjestettiin myös uudelleen, jotta sepoyt eivät enää voisi nousta kapinaan. Intialaisia ei enää pääsetty upseereiksi ja vahvimmat aselajit pysyivät brittien käsissä.[30][31] Brittihallinnon alaisuudessa ololla oli suuri vaikutus maan tulevaisuuteen. Infrastruktuuri kehittyi, teollisuus kehittyi ja maasta vietiin suuria määriä maataloustuotteita. Indus-joen laaksosta tuli maailman suurin keinokastelualue ja Punjabia kutsuttiin Intian viljavarastoksi. Punjabin kastelujärjestelmien kehittämisen myötä kanavien ympärille syntyi siirtokuntia, joita asuttivat pääasiassa muslimit ja sikhit.[30][31]

Brittiläinen Intia vuonna 1860.

Brittien noudattama politiikka Intian luoteisrajalla olevia heimoja kohtaan oli varovaista. Jotkut Intian varakuninkaat vastustivat suoran hallinnon tai puolustuksen laajentamista Indusjoen yli. Toiset taas olivat laajentumispolitiikan kannattajia osittain siksi, että Venäjä laajensi edelleen vaikutusvaltaansa Keski-Aasiassa. Vuonna 1874 brittien lähetystö lähetettiin parantamaan suhteita baluchiheimoihin ja Qalatin kaaniin. Vuonna 1876 britit tekivät kaanin kanssa sopimuksen, joka toi hänen hallitsemansa alueet brittien suojelukseen. Toinen afgaanisota käytiin vuosina 1878-1880. Sen lopputuloksena Afganistanin ulkopolitiikka jäi brittien hallintaan ja Afganistanin emiiri myöntyi alueluovutuksiin. Seuraavien vuosien aikana britit valtasivat heimoalueita ja vuokrasivat pysyvästi Kalatin kaanilta Bolan Passin alueen Quettasta kaakkoon. Vuonna 1887 osia Belutšistanista liitettiin myös brittien alueiksi.[32]

Britit harjoittivat ennakoivaa politiikkaa myös nykyisen Pakistanin pohjoisosissa. He asettivat poliittisen edustajan Gilgitiin raportoimaan venäläisten toimista lähialueella ja ottivat Hunzan alueen valvontaansa palkkaamalla hallitsevan suvun palvelukseensa. Afganistanin emiiri Abdur Rahman Khanin kanssa britit tekivät sopimuksen vain osittain tutkitusta maiden rajalinjasta, niin kutsutusta Durand-linjasta. Molemmat osapuolet sitoutuivat olemaan puuttumatta toistensa asioihin. Tämä epämääräinen rajalinja halkoi vielä valloittamattomien heimojen elinalueen ja se on aiheuttanut paljon vaikeuksia tulevaisuudessa Pakistanin ja Afganistanin kesken. Britit eivät ottaneet nykyisen Pakistanin reuna-alueita suoran hallintonsa alle, kuten muissa Intian osissa. Paikalliset lait ja heimopäällikköjen hallintotavat olivat edelleen voimassa. Brittiläisen Intian luoteisrajan tarkoitus oli olla Afganistanin kanssa puskurivyöhyke brittiläisten ja venäläisten välillä.[32]

Nationalismin herääminen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1800-luvun jälkipuoliskolla intialaisten keskuudessa alkoi herätä orastava nationalismi.[33] Punjabin sepoyjoukkojen muslimit pysyivät uskollisina briteille ja sepoykapina kukistettiin heidän avullaan. Britit olivat kuitenkin hyvin epäileväisiä muslimien yläluokkaa kohtaan, joiden väitettiin olevan merkittävässä roolissa kapinan suunnittelussa. Todellisuudessa kapina oli joukko huonosti suunniteltuja ja koordinoimattomia kapinoita, joiden tärkeimmät johtajat Nana Sahib ja Tantia Tope olivat hinduja. Tämän seurauksena pohjoisintialaiset muslimit vetäytyivät kulttuuriseen eristyneisyyteen, kun taas Punjabin muslimit palkittiin brittien avustamisesta. Brittien toiveiden vastaisesti muslimit eivät tarkastelleet islamin oppeja vastaamaan kristillisten lähetyssaarnaajien oppeja, kuten hindulainen arya samaj -uudistusliike. Muslimien vastine hindulaiselle uudistusliikkeelle oli uskonoppineiden ulama-luokan johtama Deobandi-liike, joka pyrki uudistamaan islamilaisen lain opetusta. Toista linjaa kannatti Syed Ahmad Khan, jonka perustaman Aligarh-liikkeen mukaan nuorten muslimien parhaaksi oli saada brittiläinen koulutus.[34]

Muslimit olivat jäämässä Brittiläisessä Intiassa kaiken päätöksenteon ulkopuolelle. Samaan aikaan nationalistinen liikehdintä lisääntyi ja vuonna 1885 perustettiin Intian kansalliskongressi muotoilemaan poliittisia ehdotuksia ja esittelemään ne brittihallinnolle. Syed Ahmad Khanin vaatimukset brittihallinnolle olivat samankaltaisia kuin Kansalliskongressin, mutta hän kehotti seuraajiaan olemaan liittymättä kongressiin, sillä hän katsoi sen olevan hindujen hallitsema organisaatio, josta on väistämättä tulossa brittihallinnon vastainen. On väitetty että Syedin pelko hindujen dominoinnista kylvi siemeniä kahden valtakunnan teoriaa varten, jota Muslimiliitto myöhemmin kannatti.[34]

Muslimiliitto perustettiin vuonna 1906 ajamaan Intian muslimien etuja. Muslimit olivat hajallaan ympäri Intiaa, eikä heillä ollut juuri vaikutusvaltaa. Korkeimpiin hallintotehtäviin jaettiin virat maakunnittain ja muslimit olivat enemmistönä vain muutamilla alueilla.[33][35] Yhtenä sysäyksenä Muslimiliiton perustamiselle oli brittien vuonna 1905 toteuttama Bengalin jako, jonka katsottiin tehostavan hallintoa. Bengalin itäosiin jäi muslimienemmistö, kun taas länsi oli hinduenemmistöinen. Jako herätti laajaa vastustusta hindujen keskuudessa, kun taas muslimit enimmäkseen tukivat jakoa, sillä yhdistyneessä Bengalissa hindut olivat hallitsevassa asemassa kaikilla yhteiskunnan aloilla. Kansalliskongressi aloitti laajat protestit, sillä heidän mukaansa paikallisten mielipidettä ei kuunneltu. Vasta perustettu Muslimiliitto taas tuki Bengalin jakoa. Painostuksen alla britit peruivat Bengalin jaon vuonna 1912. Muslimit katsoivat tulleensa petetyiksi, mikä kasvatti muslimien ja hindujen välisiä jännitteitä ympäri maata. Muslimien näkemyksen mukaan jaon peruttaminen suosi hinduväestöä.[36][37][38]

Ensimmäisen maailmansodan syttyessä Kansalliskongressi tuki sodassa brittejä, mutta Muslimiliitto ei ollut varma kannastaan, sillä sotaa kuvattiin Intiassa islamin ja länsimaiden imperialismin välisenä vastakkainasetteluna.[38] Sodan aikana Intiassa kansallismielinen liikehdintä alkoi kasvaa ja Intiassa ajateltiin, että brittien tukeminen sodassa tuo intialaisille suuremman itsemääräämisoikeuden. Yhteisten tavoitteiden saavuttamiseksi Kansalliskongressi ja Muslimiliitto sopivat Lucknow'ssa tekemänsä sopimuksen mukaan tekevänsä yhteistyötä itsehallinnon saavuttamiseksi.[39][33][35] Kongressi hyväksyi Muslimiliiton vaatimat erilliset valitsijakunnat muslimiedustuksen saamiseksi hallintovirkoihin ja Muslimiliitto alkoi tukea kongressin vaatimaa Intian itsehallintoa.[35] Muslimeille merkittävin tavoite oli saada päätösvaltaa Intian politiikassa. Intian Merkittäväksi Muslimiliiton poliitikoksi nousi 1910-luvulla Muhammad Ali Jinnah.[35]

Sodan päätyttyä brittien tarjoamat poliittiset uudistukset eivät täyttäneet intialaisten odotuksia. Britit tukahduttivat opposition liikehdinnän ja rajoittivat lehdistön toimintaa. Tilanne johti vuonna 1919 Amritsarin verilöylyyn, missä brittien joukko-osasto avasi tulen aseetonta ihmisjoukkoa vastaan. Yli 400 ihmistä sai surmansa.[33][39][35] Tapahtuma sai myös ne intialaiset kääntymään brittejä vastaan, jotka ennen olivat brittimyönteisiä. Amritsatin tapahtumien jälkeen Intian kansallisliike otti tavoitteekseen Intian täyden itsenäisyyden. Liikkeen johtohahmoksi nousi Mahatma Gandhi.[33][35]

Liittoutuneiden ensimmäisen maailmansodan jälkeen sopima rauhansopimus Turkin kanssa nostattivat muslimien epäilyjä siitä, että liittoutuneiden tavoitteena oli lopettaa Osmanivaltakunta. Mogulivallan kukistumisen jälkeen osmanien kalifi oli ollut islamilaisen vallan ja yhtenäisyyden symboli intialaisille sunni-muslimeille. Intiaan levisi Khilafat-liikkeenä tunnettu islamilainen liike, joka torjui brittivallan Intiassa ja oikeutti näin muslimien osallistumisen Intian nationalistiseen liikkeeseen. Khilafat-liikkeen johtajat pyrkivät yhdistämään Intian muslimiväestön ja neuvottelemaan sekä brittien että Kansalliskongressin kanssa vähemmistöjen oikeuksien ja poliittisten myönnytysten tunnustamiseksi.

Deobandi- ja Aligarh-liikkeiden johtajat liittyivät Mahatma Gandhin johtamiin kansalaistottelemattomuuskampanjoihin. Gandhi hyväksyi myös Khilafat-liikkeen, mutta Khilafat-liike epäonnistui sillä Turkista tuli kalifaatin sijasta maallinen valtio. Muslimiliiton Muhammed Ali Jinnah taas vierasti uskontoon pohjautuvia massaliikkeitä. Monet muslimit taas eivät hyväksyneet hindulaista Gandhia itsenäisyysliikkeen keulakuvaksi.[35] Gandhin kampanjat eivät vielä 1920-luvulla saaneet brittihallintoa löysäämään otettaan Intian hallinnosta. Gandhin merkittävin kampanja oli vuoden 1930 suolamarssi. Hän käveli kannattajiensa kanssa 400 kilometrin matkan meren rannalle tehdäkseen suolaa. Britit olivat monopolisoineet itselleen suolan valmistuksen ja Gandhi halusi näin osoittaa miten britit veivät Intian köyhimmältäkin väestöltä elinkeinon maassa, jossa oli luontaisesti runsaasti suolaa. Gandhin suolamarssi sai intialaiset ryhtymään suuriin mielenosoituksiin ja lakkoihin. Britit joutuivat tekemään myönnytyksiä Intialle, sillä he huomasivat että he eivät muuten enää kykene pitämään Intiaa hallussaan.[33][40]

Vuonna 1935 brittihallinto sääti lain, missä Intialle tehtiin mittavia myönnytyksiä. Lain merkittävin asia oli Intialle myönnetty maakunnallinen autonomia. Britit pitivät edelleen käskyvaltaa, mutta Intian yhdentoista maakunnan hallinto annettiin vaaleilla valituille intialaisille.[35][33][40] Maakuntahallintouudistuksen myötä alkoi myös muotoutua Intian ja Pakistanin tuleva rajalinja, kun Sindh irrotettiin Bombaysta omaksi maakunnakseen. Belutšistan oli erityisalue, jolla ei ollut lainsäädäntöelintä, vaan sitä hallitsi suoraan kenraalikuvernöörille vastuussa ollut asiamies.[35]

Pakistan-liike

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

1920-luvun lopun ja 1930-luvun alkuvuosina Intian muslimien keskuudessa alkoi herätä ajatus erillisestä muslimivaltiosta. Vuonna 1929 Kansalliskongressin johtajan Motilal Nehrun johtama kaikkien osapuolien konferenssi esitti brittihallinnolle muutoksia, jotka johtaisivat Intian itsenäisyyteen. Valtaosa raportin laatineesta delegaatiosta vaati erillisen muslimien valitsijakuntajärjestelmän lakkauttamista. Muhammad Ali Jinnah ei hyväksynyt delegaation ehdotusta ja esitti vastineeksi omat vaatimuksensa muslimien etujen turvaamiseksi, jotta estettäisiin hindujen hallitsema lainsäädäntöelin. Jinnahin ehdotukset hylättiin, minkä jälkeen muslimien ja hindujen välinen yhteistyö Intian itsenäisyysliikkeessä oli vähäistä.[2]

Yksi muslimiliikkeen alullepanijoista oli runoilija ja filosofi Muhammad Iqbal. Hän kuvasi Intian olevan kuin Aasia pienoiskoossa, jonka yhtenäisyys oli enemmän kulttuurillista kuin alueellista. Hän vaati perustamaan liittoutuneen Intian, joka sisältää muslimivaltion, johon sisältyvät Belutšistan, Sindh, Punjab ja Luoteisprovinssi eli Khyber Pakhtunkhwa.[41][2] Iqbal ei antanut nimeä kehittämälleen valtioaatteelle. Sen teki joukko Cambridgessä opiskelevia opiskelijoita vuonna 1933. He vastustivat liittovaltioajatusta ja vaativat erillisen muslimivaltion perustamista Intian luoteisosaan.[2][42] He antoivat maalle nimen Pakistan, missä P tarkoitti Punjabia, A Afganiaa, eli Luoteisprovinssia, K Kashmiria, I Indus-Sindhiä, yhdistettynä -stan suffiksiin Belutšistanin mukaan.[42] Nimessä ei kuitenkaan ollut mitään Bengaliin viittaavaa, joka myöhemmin tultiin liittämään Pakistanin valtioon. Pakistanin valtion luomiseksi ei myöskään vielä ollut poliittista pyrkimystä.[41]

Muhammad Ali Jinnah.

Muslimiliiton johtoon vuonna 1934 noussut Muhammad Ali Jinnah omaksui myös syntyneen kahden valtion teorian. Vuonna 1935 myönnetyn maakunnallisen itsehallintouudistuksen mukaiset vaalit pidettiin vuonna 1937. Vaaleissa Kansalliskongressi sai enemmistön seitsemässä maakunnassa. Ainoa todellinen kilpailija Kansalliskongressille oli Muslimiliitto, joka menestyi heikommin.[40][33][2] Kongressi kieltäytyi muodostamasta koalitiohallituksia Muslimiliiton kanssa. Vaalien jälkeen Kansalliskongressin ja Muslimiliiton tavoitteet alkoivat eriytyä toisistaan yhä enemmän.[2] Jinnah ei hyväksynyt muslimien vähemmistöasemaa hinduenemmistöisessä Intiassa ja Muslimiliitto alkoi yhä äänekkäämmin vaatia erillistä muslimivaltiota. Kansalliskongressi taas halusi säilyttää Intian yhtenäisenä.[33][3] Intian jakoa vastusti erityisesti Jawaharlal Nehru, jolle ajatus uskonnollisten rajaviivojen muodostamisesta tuntui vieraalta ja demokraattisen kehityksen kieltämiseltä.[3]

Intian jako ja itsenäisyys

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Toisen maailmansodan syttyminen muodostui käännekohdaksi Intian itsenäisyystaistelussa. Intian varakuningas Victor Hope Linlithgow julisti Intian puolesta sodan Natsi-Saksaa vastaan vuonna 1939, neuvottelematta asiasta ensin maakuntia hallinneiden Kansalliskongressin ministerien kanssa. Protestiksi ministerit erosivat ja aloittivat kansalaistottelemattomuuskampanjan painostaakseen brittihallintoa lähtemään Intiasta. Britit vangitsivat 60 000 aktivistia, heidän joukossaan Mahatma Gandhi ja Jawaharlal Nehru. Jinnah tuomitsi kansalaistottelemattomuuskampanjan ja Muslimiliitto pysyi uskollisena briteille. Britit arvostivat Brittiläisen Intian armeijan uskollisuutta, jossa monet olivat Punjabin muslimeja. Kongressin poliitikkojen ollessa päätöksenteon ulkopuolella, britit kutsuivat Jinnahin mukaan hallitukseen. Jinnah esitti briteille vaatimuksensa Pakistanin valtiosta, joka muodostettaisiin Intian muslimienemmistöisistä maakunnista.[33][3]

Toisen maailmansodan jälkeen Britanniassa nousi valtaan Työväenpuolue, jonka hallintoa Intiassa rajoitti brittivallan heikkeneminen ja tarve säilyttää intialaiset osana maanpuolustusta. Kun Bombayssa puhkesi merivoimien kapina vuonna 1945, britit tulivat siihen tulokseen että Intialle myönnettävä itsenäisyys oli ainoa keino säilyttää kontrolli Intiassa.[3] Intian varakuningas Archibald Wavell aloitti neuvottelut itsenäisyydestä Intian johtajien kanssa vuonna 1945. Brittien toive oli siirtää valta yhdelle seuraajavaltiolle, mutta Kansalliskongressilla ei ollut halukkuutta jakaa valtaa Muslimiliiton kanssa. Neuvottelut katkesivat vuonna 1946, mikä sai Jinnahin kehottamaan muslimit ryhtymään mielenosoituksiin. Mielenosoitukset kehittyivät verisiksi väkivaltaisuuksiksi etenkin Bengalissa ja Biharissa. Raaimmat väkivallanteot tapahtuivat Kalkutassa, missä 5 000 ihmistä kuoli mellakoissa. Levottomuudet Kalkutassa saivat Mahatma Gandhin paikalle, joka sai Muslimiliiton Bengalin maakunnan pääministerin Huseyn Shaheed Suhrawardyn kanssa tilanteen rauhoittumaan Bengalissa, mutta levottomuudet levisivät muualle Pohjois-Intiaan ja ne jatkuivat vuoteen 1947. Tilanne alkoi jo vaikuttaa sisällissodalta.[43][3][33]

Väkivaltaisuudet lopettivat viimeisetkin toiveet siitä että Brittiläisen Intian valta voitaisiin luovuttaa vain yhdelle seuraajavaltiolle. Tälle kannalle alkoivat nyt kääntyä sekä Kansalliskongressi että brittihallitus.[43][33] Vuonna 1947 Intian varakuninkaaksi nousseen Louis Mountbattenin johdolla Intiassa aloitettiin vallansiirtoon tähtäävät neuvottelut. Mountbatten arvioi tilanteen ja oli vakuuttunut että Kongressi oli halukas hyväksymään itsenäisyyden hinnaksi maan osituksen ja sen, että Jinnah hyväksyisi pienemmän Pakistanin kuin hän vaati, eli Bengali ja Punjab kokonaisuudessaan, ja että sikhiväestö oppisi hyväksymään Punjabin jaon. Näiden ehdotusten pohjalta Yhdistyneen kuningaskunnan pääministeri Clement Attlee esitti Intian jakoon ja itsenäisyyteen tähtäävän lakiehdotuksen. Sen mukaan perustettiin itsenäiset Intian ja Pakistanin valtiot.[3] Punjab ja Bengali jaettaisiin valtioiden kesken siten että muslimienemmistöiset piirit liittyvät Pakistaniin. Intian maakuntia ja ruhtinaskuntia kehotettiin liittymään jompaankumpaan valtioon. Sindh, Belutšistan ja Luoteisprovinssi päättivät liittyä Pakistaniin.[43][3][33] Suurimman ongelman aiheuttivat ruhtinaskunnat. Keskellä Intiaa sijainnut muslimihallitsijan hallitsema, mutta hinduenemmistöinen Hyderabad ei halunnut päättää kumpaan valtioon liittyä. Tilanne ratkesi, kun Intian armeija otti Hyderabadin haltuunsa.[44] Pohjoisessa sijaitseva Jammu ja Kashmir taas aiheutti ratkaisemattoman tilanteen. Sen liittymistä jompaankumpaan valtioon ei kyetty ratkaisemaan rauhanomaisesti, ja sen määrittämätön asema aiheutti pitkäkestoisen kriisin.[3]

Pakolaisia kuljettava juna Punjabissa vuonna 1947.

Brittiläiset luopuivat vallasta virallisesti 14. elokuuta 1947, jolloin Intiasta ja Pakistanista tuli itsenäiset valtiot. Pakistanin ensimmäiseksi kenraalikuvernööri nimettiin Muhammad Ali Jinnah ja Louis Mountbattenista tuli Intian kenraalikuvernööri. Intiassa itsenäisyyttä juhlittiin loistokkain menoin, mutta maiden rajoilla sattuneet konfliktit synkensivät juhlintaa. Bengalissa eli suuri määrä hinduja ja muslimeita rinnakkain ja Punjabissa hinduja, sikhejä ja muslimeita. Maakuntien jakamisilla oli valtavat yhteiskunnalliset vaikutukset, kun ihmiset pakenivat asuinsijoiltaan. Hindut ja sikhit muuttivat Intiaan ja muslimit Pakistaniin. Pakolaisia arvioidaan olleen yhteensä noin viisi miljoonaa. Tilanne kärjistyi valtaisiin verilöylyihin ja kokonaisia kyliä tuhottiin ja ihmisiä teurastettiin julmuuksissa. Väkivallanteot olivat molemminpuolisia: muslimit hyökkäsivät hindujen ja sikhien kimppuun lännessä ja hindut ja sikhit muslimien kimppuun idässä.[33]

Pakistanin alkuvuodet

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Itsenäisyyden ongelmat

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Varsin pian itsenäistymisensä jälkeen Pakistan kohtasi useita ongelmia.[45] Pakistan ei ollut varautunut muslimien pakolaistulvaan Intian puolelle jääneiltä alueilta. Pakistaniin toivottiin saapuvan vain Itä-Punjabin puolelle jääneiden muslimien, eikä suinkaan muualta Intiasta pakenevien massojen, joiden toivottiin jäävän niille sijoilleen. Myöskään sitä ei oltu ajateltu, miksi hindujen ja sikhien pitäisi nyt hyväksyä vähemmistöasema Pakistanissa, kun muslimit eivät aiemmin olleet vastaavaa tilannetta hyväksyneet Intiassa.[46] Islamin rooli Pakistanissa aiheutti keskeisimmän ongelman, tulisiko maan olla maallinen valtio vai islamilainen valtio, joka noudattaisi šaria-lakia. Jinnahin näkemys oli että uskonto oli ihmisen henkilökohtainen asia, eikä valtion asia, mutta hänen näkemyksensä jätettiin huomioimatta.[45]

Vallan jakautuminen aiheutti myös ongelman; Pakistan jakautui Länsi- ja Itä-Pakistaniin, joita erotti 1600 kilometriä Intian aluetta. Toisen maailmansodan aikana oli vaadittu kahta itsenäistä muslimivaltiota Intian koillis- ja luoteisosiin, mutta vuonna 1946 Muslimiliitto muutti tavoitetta ja vaati yhtä yhtenäistä muslimivaltiota. Akronyyminimeksi laadittu Pakistan ei kuitenkaan sisältänyt mitään Bengaliin viittaavaa. Uudella valtiolla ei ollut syntyessään hallintokoneistoa, eikä kyvykästä henkilöstöä sen muodostamiseen. Pääkaupungiksi valikoitui Karachi. Lahore ei tullut kysymykseen, sillä se oli liian lähellä Intian rajaa.[45] Pakistanin hallinnon ytimen muodostivat Brittiläisen Intian armeijassa palvelleet muslimiupseerit.[45]

Pakolaisongelma Intian jaon jälkeen ja siihen liittyneet väkivaltaisuudet aiheuttivat myös suuren huolenaiheen, muslimien paettua Intiasta ja hindujen ja sikhien paettua Pakistanista. Maltillisimpien arvioiden mukaan väkivaltaisuuksissa kuoli 250 000 ihmistä ja 12–24 miljoonaa ihmistä joutui pakolaisiksi. Hindujen ja sikhien pako aiheutti Pakistanin taloudelle suuren menetyksen, sillä näiden käsissä oli ollut maan kaupallinen toiminta ja maanviljelysala.[45]

Kashmirin tilanne aiheutti ensimmäisen Intian ja Pakistanin välisen sodan varsin pian maiden itsenäistymisen jälkeen, vuonna 1947. Kashmirin enemmistö oli muslimeja, mutta sitä hallitsi hindumaharadza Hari Singh, eikä hän halunnut päättää kumpaan valtioon liittyä. Päätöksen viipyessä Pakistan valtasi Kashmirin pääkaupungin Srinagarin, mikä sai maharadzan pyytämään apua Intiasta. Tilanne kehittyi sodaksi intialaisten saapuessa paikalle, joka päättyi lopulta YK:n neuvottelemaan tulitaukoon vuonna 1949. Kashmirin konfliktiin ei kuitenkaan ratkaisua saatu.[44][45]

Pakistanin länsiosissa ongelmia aiheutti Afganistanin vastainen raja, jota ei ollut tarkasti määritetty. Afganistan vaati itselleen paštujen asuinaluetta Paštunistania kokonaisuudessaan, kun taas Pakistan katsoi että Afganistanin ja brittien kesken solmittu sopimus rajalinjasta oli edelleen pätevä. Suhde Afganistanin ja Pakistanin välillä säilyi vihamielisenä ja Afganistan esti Pakistanin liittymisen YK:n jäseneksi vuonna 1947.[45]

Bengalin kieliliike sai tuhannet itäpakistanilaiset osoittamaan mieltään Dhakan kaduille.

Pakistanin suurimmaksi ongelmaksi koitui kuitenkin Itä-Pakistanin ja Länsi-Pakistanin väliset ongelmat. Maan eri osilla ei ennen Intian jakoa ollut juuri mitään yhteistä.[45] Ainoa maan osia yhdistävä tekijä oli yhteinen uskonto. Itä- ja länsipakistanilaisilla oli eri kieli, kulttuuri ja etninen tausta. [47] Pakistanin tärkein vientituote oli idästä saatava juutti, jonka tuotanto oli länsipakistanilaisten käsissä. Ennen Intian jakoa juutin tuotanto oli ollut hindujen käsissä, jotka olivat paenneet Intiaan. Heidän paikkansa Itä-Pakistanin kaupankäynnissä ottivat Punjabista tai Biharista muuttaneet muslimit.[48] Punjabilaiset pitivät heidän maakuntaansa Pakistanin merkittävimpänä maakuntana. Punjabissa myös uskottiin että Itä-Pakistanin Bengalissa asui suuri määrä hinduja, joiden uskollisuus muslimimaalle oli kyseenalainen.[49] Myös kielikysymys aiheutti tyytymättömyyttä bengalilaisissa. Bengalin kielinen Itä-Pakistan oli länttä väkirikkaampi, mutta siitä huolimatta urdusta tehtiin Pakistanin ainoa virallinen kieli, vaikka suurin osa maan väestöstä puhui äidinkielenään bengalia.[50] Itä-Pakistanissa perustettiin vuonna 1949 Awamiliitto ajamaan Itä-Pakistanin autonomiaa.[51]

Ensimmäinen demokratian kausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Muhammad Ali Jinnah kuoli syyskuussa vuonna 1948, vain 13 kuukautta Pakistanin itsenäistymisen jälkeen. Jinnahin unelma valtiosta, jossa oli yhtäläiset oikeudet kaikille uskonnosta riippumatta, ei hänen elinaikanaan toteutunut.[52] Jinnahia seurasi Muslimiliiton johdossa Liaquat Ali Khan, joka otti hoitaakseen myös Pakistanin pääministerin tehtävät. Liaquatin tavoitteena oli saattaa voimaan uusi perustuslaki brittiläisen Westminster-järjestelmän mukaan.[49] Hänen tavoitteensa kuitenkin epäonnistui, sillä Muslimiliitto ja lakia säätävä kokous eivät olleet valmiita ratkaisemaan parlamentaarisesti islamin roolin ja maakuntien itsemääräämisoikeuden aiheuttamia ongelmia ja ristiriitoja.[52]

Liaquat Ali Khan murhattiin Rawalpindissa vuonna 1951 hänen ollessaan julkisessa puhetilaisuudessa.[49] Salamurhan takana olivat luultavasti punjabilaiset maanomistajat, jotka murhauttivat Liaquatin sillä he katsoivat tämän olevan esteenä omalle vallalleen.[53] Liaquat oli tullut Pakistaniin pakolaisena Intian puolelta ja hänen murhansa symboloi Intiasta paenneiden ja Pakistanin alueella jo asuneiden vastakkainasettelua. Pakolaisia pidettiin tunkeilijoina ja he olivat usein myös paremmin koulutettuja kuin alkuperäisväestö, eikä heidän suurta osuuttaan Pakistanin hallinnossa katsottu hyvällä.[53]

Liaquatin kuoltua pääministeriksi tuli Khwaja Nazimuddin ja kenraalikuvernööriksi Malik Ghulam Muhammad.[52] Jinnahin ja Liaquatin kausien jälkeen Pakistanin hallinto ajautui yhä epävakaampaan suuntaan ja maassa alkoi syntyä poliittis-sotilaallinen hallintokulttuuri. Kaoottisessa hallinnossa poliitikoille oli tärkeämpää oman maakunnan etu, kuin Pakistanin valtion etu. Muualla maassa herätti pelko siitä että maata johdettiin Punjabista käsin. Tämä herätti huolta etenkin Bengalissa. Myös maan hallinnossa näkyi maan eri osien jakautuneisuus bengalilaisen pääministerin Khwaja Nazimuddin ja punjabilaisen kenraalikuvernööri Malik Ghulam Muhammadin välillä. Tämä oli tyytymätön Nazimuddinin kyvyttömyyteen hillitä bengalilaisten vaatimuksia maakunnallisesta autonomiasta.[48] Vuonna 1953 Punjabissa islamistit aloittivat väkivaltaisuuksia rauhanomaista Ahmadiyya lahkoa vastaan.[50][54] Ghulam Muhammad piti Nazimuddinia vastuussa levottomuuksista, koska tämä ei kyennyt hillitsemään niitä ja Nazimuddin syrjäytettiin virastaan.[50] Häntä seurasi pääministerinä Mohammad Ali Bogra, hänkin bengalilainen. Maan hallinnossa korkeinta valtaa piti kuitenkin Ghulam Muhammadin kaltaiset henkilöt, jotka eivät olleet todellisia poliitikkoja.[50] Ghulam Muhammad luovutti tehtävänsä Iskander Mirzalle vuonna 1955 heikon terveytensä takia. Hän kuoli seuraavana vuonna.[52]

Sotilashallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Islamilainen tasavalta

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Iskander Mirza hallitsi maata kovalla kädellä, eikä hän antanut itäpakistanilaisten äänen tulla kuuluviin. Bengalilaiset syrjäyttivät äänestyksellä Muslimiliiton maakunnan hallinnosta vuonna 1954, mutta Mirza kieltäytyi hyväksymästä tulosta ja asetti Bengaliin kuvernöörin vallan.[50][55] Tämä oli yksi askel kohti Pakistanin hajoamista ja maan politiikan ajautumista kohti sotilashallintoa.[55]

Vuonna 1956 Pakistanissa julkistettiin perustuslaki, joka teki maasta islamilaisen tasavallan.[52] Uusi valtiomuoto kuitenkin vaati kurinalaisesti toimivia poliittisia puolueita, joita ei ollut.[56] Itä-Pakistanissa suurta kansansuosiota nauttinut Huseyn Shaheed Suhrawardy nousi bengalilaisväestön tuella Pakistanin pääministeriksi vuonna 1956. Hän ajoi Itä-Pakistanille autonomiaa, mikä teki hänestä epäsuositun länsipakistanilaisten keskuudessa.[48] Hänen johtamansa koalitiohallituksen toimintaa häiritsivät etniset levottomuudet, yhteiskunnalliset väkivaltaisuudet ja maakuntien pyrkimykset toimia vastoin keskushallinnon määräyksiä.[56] Suhrawardy pyrki estämään Länsi-Pakistanin maakuntien halun kasvattaa määräysvaltaansa, mikä aiheutti hänen suosionsa romahtamisen. Luottamuspulan vuoksi Suhrawardy syrjäytettiin pääministerin paikalta vuonna 1957. Yhteiskunnalliset levottomuudet eivät kuitenkaan päättyneet.[45]

Poliittinen sekasorto alkoi kasvaa hallitsemattomaksi ja maan politiikka alkoi militarisoitua yhä enemmän. Iskander Mirza peruutti Pakistanin armeijan tuella vuoden 1956 perustuslain ja otti käyttöön sotatilalain.[50][56] Itsensä Mirza nosti maan presidentiksi.[55] Mirza väitti että hänen aikomuksenaan oli poistaa sotatilalaki mahdollisimman pian. Vuonna 1958 hän nimitti pääministeriksi armeijan kenraali Ayub Khanin. Kolme muuta armeijan päällikköä nimettiin ministereiksi ja kahdeksan jäsenen hallitus koostui liikemiehistä ja asianajajista, heidän joukossaan tuntematon sindhiläinen Zulfikar Ali Bhutto.[57][58][59]

Ayub Khanin sotilashallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Ayub Khanista oli tullut lyhyessä ajassa merkittävä poliittinen hahmo. Hänen ansiokseen on luettu Pakistanin liittyminen Bagdadin sopimukseen, joka oli kylmän sodan aikaiseen turvajärjestelyverkosto. Tämä teki Pakistanista Yhdysvaltojen liittolaisen.[57][60][55] Ayub Khan katsoi kuitenkin että hänen nimityksensä pääministeriksi oli Mirzan tavoite saada hänet unohtamaan sotilaallinen ura ja näin jättää hänet oman valtansa varjoon. Maassa ei voinut olla samanaikaisesti kahta ylintä valtaa pitävää johtajaa samanaikaisesti, joten Ayub päätti että Mirza saa väistyä.[57] Muutamaa viikkoa sotatilahallituksen muodostamisen jälkeen armeijan kenraalit esittivät Mirzalle uhkavaatimuksen, joka ajaisi hänet joko maanpakoon tai syytetyksi sotilastuomioistuimeen. Mirza lähti heti Lontooseen, eikä palannut enää koskaan Pakistaniin.[59][57]

Ayub Khan

Ayub Khanista tuli Pakistanin ensimmäinen sotilasdiktaattori. Puolen vuoden sisällä kaikki poliittiset puolueet kiellettiin. Yhdysvallat ei vastustanut kommunisminvastaisen liittolaismaansa Pakistanin sotilasvallankaappausta, vaan antoi Ayubin toimille hyväksyntänsä.[59]

Armeijan upseerit syrjäyttivät virkamiehet ja poliitikot päätöksenteosta sotatilalain nojalla. Ayub väitti ettei Pakistan ole valmis parlamentaariseen demokratiaan ja vaati siksi ohjausta.[57] Sotatilalain aikainen Ayubin sotilashallinto ei kuitenkaan hallinnut maata ankarin ottein. Maan armeija oli tyytyväinen perinteiseen yhteiskuntajärjestykseen ja pysyi näkymättömissä.[58] Ayub toteutti hallinnollisia uudistuksia, joihin kuuluivat valtionhallinnon alapuolella toimineet alueelliset neuvostot, joihin jäsenet valittiin vaaleilla ja perustuslakivaliokunnan perustaminen.[57] Yksi tämän lakivaliokunnan uudistuksista oli uusi perhelakimääräys, joka tarjosi oikeuksia naisille ja rajoitti moniavioisuutta. Tämä uudistus herätti vastustusta konservatiivisimmissa uskonoppineissa ja heidän painostuksestaan perhelaki peruttiin.[57][58]

Ayubin hallinto hyödynsi sotatilalakia vähentääkseen häntä vastustaneiden ryhmien valtaa. Yksi tällainen ryhmä oli tilanomistajaluokka. Ayub perusti maauudistusvaliokunnan joka rajoitti tilojen kokoa. Maata jaettiin uudelleen siviili- ja sotilasvirkamiehille, mikä loi uuden keskisuuria tiloja omistaneen viljelijäluokan. Uudistus oli merkittävä maatalouden kehitykselle, mutta vähempiosaiset talonpojat eivät siitä hyötyneet.[58]

Ayubin järjestelmän aikana maatalous ja teollisuus kehittyivät ja maan talous alkoi nousta.[57] Ayub yritti puuttua Itä-Pakistanin epäkohtiin ja Bengaliin lähetettiin vain bengalilaisia virkamiehiä. Dhakasta tehtiin maan lainsäädäntöpääkaupunki ja vasta perustetusta Islamabadista hallinnollinen pääkaupunki. Julkiset investoinnit Itä-Pakistaniin lisääntyivät, vaikka yksityiset investoinnit olivat edelleen suurempia Länsi-Pakistanissa.[58] Maassa ei kuitenkaan ollut demokraattista järjestelmää ja hallinto oli niin keskittynyt Ayub Khanin sotilashallituksen ympärille, että Bengalissa katsottiin edelleen muutosten olevan vähäisiä.[57][58] Lännessä sijaitsivat kaikki tärkeimmät armeijan osastot ja upseerit olivat suurimmaksi osin länsipakistanilaisia.[57] Länsi myös hyötyi itää enemmän ulkomaankaupasta. Bengalissa katsottiin että idässä tuotetun juutin ja teen kaupasta saadut tulot valuvat Länsi-Pakistaniin. Myös vihreän vallankumouksen mukaisesta teknisestä edistymisestä ja tekstiilikaupan kasvusta hyötyi länsi enemmän. Länsi oli myös ulkomaanavun suurin hyötyjä, koska siellä istui maan hallitus.[61]

Vuonna 1962 Ayub julisti maahan uuden perustuslain ja Pakistanista muodostettiin tasavalta.[61][57] Parlamentarismin sijasta valta keskitettiin epäsuorasti valitulle presidentille. Ayub odotti perustaneensa uuden poliittisen järjestelmän ilman puolueita, mutta sotatilalain poistamisen jälkeen poliittiset puolueet aktivoituivat uudelleen.[57] Awamiliiton Huseyn Shaheed Suhrawardy kuoli vuonna 1963, minkä jälkeen puolueen johtoon nousi Sheikh Mujibur Rahman, josta tuli Itä-Pakistanin autonomialiikkeen johtohahmo.[48] Presidentinvaalit pidettiin vuonna 1965 ja ne päättyivät Ayub Khanin voittoon, mutta tuloksen varmistamiseksi vaalituloksia peukaloitiin.[62] Ainoa merkittävä vastaehdokas oli Fatima Jinnah, Muhammad Ali Jinnahin sisar.[57][62]

Vaalivuonna 1965 syttyi myös Toinen Intian–Pakistanin sota. Ulkoministerinä toiminut Zulfikar Ali Bhutto ilmoitti, että Kashmirin konflikti ratkaistaan Ayubin hallintokaudella ja Kashmir vapautetaan Intian miehityksestä tarvittaessa sotatoimin. Vihamielisyydet Kashmirissa kärjistyivät sodaksi, mutta sota ei kestänyt kauaa. Yhdysvallat asetti molemmat maat aseidenvientikieltoon, joka koski Pakistania paljon pahemmin kuin Intiaa. Ayub joutui suostumaan YK:n välittämään aselepoon, joka johti Uzbekistanin neuvostotasavallassa solmittuun Taškentin sopimukseen.[57]

Ayub Khanin suosio alkoi rapistua Taškentin sopimuksen allekirjoittamisen jälkeen. Myös Zulfikar Ali Bhutto erosi ministerin virasta ja liittyi oppositioon perustaen oman poliittisen puolueensa, Pakistanin kansanpuolueen (PPP).[57][63] Bhutton PPP oli Länsi-Pakistanissa Ayubin merkittävin oppositiovoima.[57] Itä-Pakistanissa taas Sheikh Mujibur Rahmanin Awamiliitto vaati Bengaliin poliittista ja taloudellista autonomiaa.[64] Ayub joutui hyväksymään ettei hän kykene hallitsemaan ilman poliitikkojen yhteistyötä. Yhteiskunnalliset levottomuudet joita esiintyi etenkin Itä-Pakistanissa, levisivät myös länteen. Vuonna 1969 Ayub Khan ilmoitti jäävänsä eläkkeelle ja hän luovutti valtansa kenraali Yahya Khanille. Tämä ilmoitti että hän hallitsisi maata vain vuonna 1970 pidettäviin vaaleihin asti.[57]

Vaalit järjestettiin vuonna 1970 ja ne olivat menestys Mujibur Rahmanin Awamiliitolle, joka voitti itäpakistanilaisten äänillä enemmistön kansalliskokouksen 300:sta paikasta. Yahya Khanin olisi näin ollen pitänyt pyytää Mujibia muodostamaan kansallinen hallitus. Zulfikar Ali Bhutto käytti kuitenkin vaikutusvaltaansa armeijan upseereiden kanssa estääkseen Mujibia muodostamasta hallitusta. Bhutton PPP oli saanut vaaleissa puolet niistä hallituspaikoista kuin Awamiliitto, kaikki äänet käytännössä Punjabista ja Sindhistä. Bhutto väitti ettei Mujibilla ollut kannatusta lännessä ja kyseenalaisti tämän oikeuden muodostaa hallitus. Yahya Khan yritti välittää ratkaisua kiistaan tuloksetta.[65][66] Mujib oli valmis kompromissiratkaisuun, jossa hänestä tulisi itäosan pääministeri ja Bhuttosta länsiosan.[64] Bhutto kuitenkin hylkäsi kaikki kompromissiesitykset ja Yahya Khan ilmoitti vuonna 1971 että uutta kansalliskokousta ei kutsuta koolle ja että kiistaan on etsittävä muu ratkaisu.[65][66]

Mujib julisti että Länsi-Pakistan on jälleen kerran pettänyt Bengalin ja kehotti itäpakistanilaisia ryhtymään yleislakkoon, kunnes länsi suostuu kunnioittamaan vaalitulosta.[65][64] Tilanne kehittyi väkivaltaisuuksiksi ja bengalilaiset hyökkäsivät kaikkia ei-bengalilaisia vastaan.[65] Osapuolet kävivät viimeisen kriisin ratkaisuun tähtäävän neuvottelun maaliskuun lopulla 1971. Samanaikaisesti Pakistanin Itä-Pakistanin joukko-osastoa komentanut kenraali Tikka Khan valmisteli jo sotilastoimia tilanteen rauhoittamiseksi. Neuvottelut katkesivat 25. maaliskuuta, mikä jälkeen pakkotoimet otettiin käyttöön. Pakistanin armeija hyökkäsi Itä-Pakistaniin surmaten järjestelmällisesti bengalilaisväestöä. Väkivaltaisuuksien kohteena oli etenkin Dhakan yliopisto. Väkivallantekojen levitessä tilanne alkoi muuttua sisällissodaksi. Mujib vangittiin ja lennätettiin Länsi-Pakistaniin.[66][64][65] Yahya Khan julisti Awamiliiton laittomaksi ja poliittinen toiminta kiellettiin. Lehdistösensuurin vuoksi länsipakistanilaiset olivat tietämättömiä Bengalin tapahtumista. Mujibin ollessa maanpaossa bengalilainen sotilasjohtaja Ziaur Rahman julisti Bengalin irtautuneen Pakistanista ja itsenäisen Bangladeshin valtion perustetuksi. Bangladeshin hallitus perustettiin maanpaossa Kalkutassa.[66]

Ziaur Rahmanin johdolla bengalilaiset perustivat Mukti Bahinin eli vapautusarmeijan vastustamaan Pakistanin armeijaa. Mukti Bahini oli kuitenkin voimaton Pakistanin armeijaa vastaan, joka oli huhtikuun alussa saanut haltuunsa suurimman osan Itä-Pakistanista. Yli 250 000 pakolaista pakeni Bangladeshista Intiaan sodan ensimmäisinä päivinä. Seuraavan puolen vuoden aikana pakolaisia oli jo 10 miljoonaa. Tilanne kiristi jo ennestään räjähdysherkkää suhdetta Intian ja Pakistanin välillä.[66] Hallitsematon pakolaisvirta Intiaan sai aikaan sen että Intian pääministeri Indira Gandhi antoi tukensa Mukti Bahinille.[67][44] Ennen sotatoimiin ryhtymistä Intia varmisti Neuvostoliiton tuen, sillä Kiina ja Yhdysvallat tukivat Pakistania.[44] Yhdysvallat tyytyi katsomaan tilannetta sivusta ja kehotti hakemaan tilanteeseen maltillista ratkaisua. Yhdysvaltain myöntämä taloudellinen tuli oli merkittävässä osassa Pakistanin tuloista. Bengalissa käyty sota koetteli vakavasti jo ennestään heikkoa Pakistanin taloutta.[68]

Maiden välisten jännitteiden yhä kasvaessa Pakistanin ilmavoimat hyökkäsi Pohjois-Intian sotilaallisiin kohteisiin joulukuun alussa 1971.[66] Intian armeija iski välittömästi takaisin ja hyökkäsi sekä Itä- että Länsi-Pakistaniin joulukuussa 1971. Intian armeija hyökkäsi sekä Itä- että Länsi-Pakistaniin joulukuussa 1971 maalta, mereltä ja ilmasta. Bangladeshin itsenäisyyssota johti näin Kolmannen Intian–Pakistanin sodan syttymiseen. Idän rintamalla Intia aloitti suurhyökkäyksen Mukti Bahinin tuella, eikä Pakistanin armeija kyennyt estämään intialaisten etenemistä. Pakistanilaiset joutuivat vetäytymään Dhakasta 16. joulukuuta 1971. Intian tuella Bangladeshin tasavalta sai itsenäisyytensä Pakistanista.[67][44][66]

Bhutton valtakausi

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Länsi-Pakistanissa idän sotilaallinen katastrofi nostatti väkivaltaisia mielenosoituksia sotilashallitusta vastaan. Yahya Khan erosi ja Zulfikar Ali Bhutto nousi presidentiksi. Bhutto lupasi Pakistaniin uuden perustuslain ja taloudellisia uudistuksia. Uusi perustuslaki teki hänestä itsestään maan pääministerin, eikä hän tyytynyt vähempään kuin absoluuttiseen valtaan.[66][69] Taloudellisiin uudistuksiin kuului pankkien, vakuutusyhtiöiden ja monien teollisuusyritysten kansallistaminen.[70] Nämä toimet ajoivat Bhutton maan noin kahdenkymmenen eliittiperheen epäsuosioon, jotka olivat hallinneet maan taloutta.[70][71]

Maan armeijaa uudistettiin siten että se alistettiin siviilivalvontaan, mikä tarkoitti että pääministerille annettiin ratkaiseva rooli kaikissa maanpuolustukseen liittyvissä asioissa. Armeijasta erotettiin 1400 upseeria ja luotiin myös kansalliset turvallisuusjoukot, joiden tehtävä oli taata Bhutton henkilökohtainen turvallisuus.[69][71] Tikka Khanin toimikauden jälkeen Bhutto nimesi maan armeijan johtoon vuonna 1976 Mohammad Zia ul-Haqin.[71]

Bhutton ja PPP:n hallinto sai kansanjoukkojen suosion toteutettujen talousuudistusten myötä. Hallintoa leimasi kuitenkin ryhmäkuntaisuus ja pyrkimys oman aseman turvaamiseen, erityisesti Punjabissa. Belutšistanin ja Luoteismaakunnan vaatimukset suuremmista oikeuksista oman maakuntansa asioihin jätettiin huomiotta, sillä Bhutto halusi vahvan keskushallinnon. Valtiovaltaa heikensi hallinnon joka osa-alueella rehottava korruptio valtion puututtua julkisen ja yksityisen sektorin talouteen. Poliittinen väkivalta lisääntyi; toisinajattelijoita vangittiin, pahoinpideltiin ja murhattiin. PPP oli alkujaan saanut kannatusta sotilashallinnon vastaisena liikkeenä, mutta Bhutton aikana se ei kehittynyt rauhanomaisesti toimivaksi poliittiseksi puolueeksi.[71]

Bhutton kannatus oli suurinta Punjabissa ja Sindhissä, mutta Belutšistanissa ja Luoteismaakunnassa, joissa oli suuri alueellinen ja etninen identiteetti, hän ei nauttinut yhtä suurta kansansuosiota.[71] Bengalin irtautumisen jälkeen myös muut maakunnat alkoivat vaatia suurempaa päätösvaltaa. Pitkään lepotilassa ollut Belutšistanin kriisi alkoi kärjistyä uudelleen. Belutšien elinalueet oli siirtomaa-aikana jaettu Brittiläisen Intian, Iranin ja Afganistanin kesken, mikä rajoitti heidän perinteistä nomadielämäänsä. Belutšien ei juuri annettu päättää oman elinalueensa asioista ja belutšinationalistinen Belutšistanin kansan vapautusrintama otti tavoitteekseen Belutšistanin irtaantumisen Pakistanista.[72][71]

Belutšien irtaantumishalukkuus oli ristiriidassa Bhutton kansallisen yhdentymisen tavoitteen kanssa, sillä Bengalin eron jälkeen kansakunnan yhtenäisyystavoite oli korostunut. Belutšistanin kriisin ratkaisemiseen Bhutto sai tukea Iranilta, sillä šaahi pelkäsi belutšien kapinan leviävän Iranin puolelle. Belutšit eivät saaneet tukea miltään ulkovallalta, monet hallitukset pelkäsivät että itsenäinen Belutšistan voisi antaa Neuvostoliitolle mahdollisuuden käyttää Gwadarin satamaa tukikohtanaan.[71][72] Neuvostoliitto taas ei halunnut vaarantaa vaikutusvaltaansa Pakistanissa.[71] Kotimaassa Bhutton tukena taas olivat punjabilaiset, jotka muodostivat suurimman osan maan armeijasta. Punjabilaisia oli myös muuttanut luonnonvaroiltaan rikkaaseen Belutšistaniin kaivostyöläisiksi tai elinkeinonharjoittajiksi, eikä maan hajoaminen olisi ollut heidän etujensa mukaista. Pakistanin armeija kukisti Iranin tuella Belutšistanin irtaantumishalukkuuden väkivaltaisesti.[71] Belutšistanin kriisi jäi kuitenkin kytemään Pakistanin sotatoimien raakuuden seurauksena.[72]

Bhutton hallintokauden merkittävimmät saavutukset olivat ulkopoliittisia. Hänen aikanaan Pakistanin arvovalta kasvoi Bhutton kaudella islamilaisessa maailmassa. Intian kanssa avattiin myös neuvotteluyhteys ja Bhutto sopi niiden 90 000 pakistanilaissotilaan vapauttamisesta, jotka oli vangittu Bangladeshissa Pakistanin antauduttua. Suhteet Intiaan säilyivät kuitenkin vihamielisinä.[71][73] Kun tieto Intian ydinkokeista kantautui Pakistaniin, Bhutto vastasi samalla mitalla ja katsoi välttämättömäksi että myös Pakistanin oli valmistettava ydinase. Tieto Pakistanin ydinohjelmasta vahingoitti Pakistanin suhteita Yhdysvaltoihin ja teki Bhuttosta epäsuositun Yhdysvaltain hallituksen silmissä.[74]

Ydinaseprojektista huolimatta kotimaassa riitti ongelmia. Epäonnistuneet yritysten kansallistamiset toivat Bhutton epäsuosituksi kapitalistiluokan keskuudessa ja luvatut maauudistukset jäivät tekemättä, mikä laski hänen suosiotaan köyhän talonpoikaisväestön keskuudessa, joka oli aina ollut hänen suurin kannattajakuntansa.[70][75][71] Pakistanin armeija ei myöskään ollut maan historian aikana ollut alistettuna siviilihallinnon alle, vaan se oli useasti ottanut ohjat omiin käsiinsä ja vaihtanut hallitusta. Bhutto neutraloinut tätä itseensä kohdistuvaa uhkaa muuttaakseen hallintorakenteita merkittävästi. Nämä kaikki yhdistettynä Bhutton autoritaariseen hallintoon koituivat hänen kohtalokseen.[76][74]

Bhutton poliittiset vastustajat kokosivat rivinsä ja perustivat Pakistanin kansallisen liiton (PNA) vuonna 1977, juuri ennen maan toisia kansallisia vaaleja.[69][77] Pelätessään PNA:n vaalisuosiota Bhutto valmisteli jo kansalliset turvallisuusjoukot terrorisoimaan vaalitulosta.[69] Bhutton PPP sai vaaleissa 155 edustajanpaikkaa ja PNA 36 paikkaa.[71] Luultavasti Bhutto olisi voittanut vaalit muutenkin laskeneesta suosiostaan huolimatta, joskin pienemmällä erolla.[77] Vaalitulos sai opposition vaatimaan uusia vaaleja ja äänestäjien tyytymättömyys purkautui väkivaltaisuuksina kaduilla. Protestien levitessä suurimpiin kaupunkeihin, maan armeija puuttui jälleen peliin heinäkuussa 1977 ja Bhutto laitettiin kotiarestiin. Kenraali Zia ul-Haq, joka oli Bhutton henkilökohtainen valinta armeijan päälliköksi, ilmoitti että uudet vaalit järjestetään pian. Varsin pian kävi kuitenkin selväksi ettei armeijalla ollut aikomusta päästää Bhuttoa takaisin valtaan, vaan syytti tätä poliittisen vastustajansa murhauttamisesta.[69] Murhaoikeudenkäynnissä, jossa ylimmät tuomarit oli uhkailtu toteuttamaan maan armeijan ja Zian haluama tuomio, Bhutto ja neljä muuta tuomittiin kuolemaan. Yhdysvallat tuki Ziaa, sillä ydinasetta rakentava Bhutto oli saatava pois vallasta.[78]

Zian sotilashallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Valtaan noustuaan Zia aluksi vakuutti järjestävänsä uudet vaalit, mutta myöhemmin hän peruutti luvatut vaalit sillä perusteella että edellisestä hallinnosta oli löytynyt sääntöjenvastaisuuksia. Kun vuoden 1978 vaalit peruttiin, Zia kielsi samalla poliittisen toiminnan maassa. Puolueita ei kuitenkaan kielletty ja jotkut PNA:n ja Jamaat-i-Islamin jäsenet liittyivät Zian tukijoukkoihin. PPP:n toiminta yritettiin tukahduttaa ja Bhutton leski Nusrot ja hänen tyttärensä Benazir asetettiin kotiarestiin tai vangittiin.[79]

Zia päätti uudistaa Pakistanin poliittisen järjestelmän. Hän uskoi että uskonnon perinteiden tuli ohjata Pakistanin instituutioita. Neuvostoliiton hyökkäys Afganistaniin vahvisti Zian uskoa siihen että vain islamilaisista perinteistä muslimit voivat saada yhteisen kannan taistelussa ulkomaiden aggressioita vastaan. Islamilaistamisohjelman yhtenä tavoitteena oli myös vahvistaa Zian oman valta-aseman laillisuutta. Iranin islamilainen vallankumous ja shaahin vallan kukistuminen vahvistivat samaa kehitystä myös Pakistanissa.[80] Zia otti valtakautensa alussa käyttöön islamilaiset lait ja perusti šaria-tuomioistuimet.[81] Islamilaistamiskehitys tiesi naisten oikeuksien polkemista ja naisten jo saavutettuja etuoikeuksia karsittiin.[79] Valtaa alkoi saada Zian kaudella Jamaat-i-Islam -puolue, joka ei koskaan ollut saanut enempää kuin viisi prosenttia äänistä.[82]

1980-luvulla Afganistanin sota oli kylmän sodan keskeisin näyttämö.[83] Zian hallitsemalla Pakistanilla oli keskeinen rooli Afganistanin Mujahideen-sissien tukemisessa taistelussa Neuvostoliiton Puna-armeijaa vastaan. Sotilaallisen avun lisäksi Pakistan tarjosi turvapaikan sotaa paenneille afgaaneille.[80] Suurin pakolaisvirta kohdistui Luoteismaakuntaan. Noin 3,5 miljoonaa pakolaisen saapuminen Pakistaniin oli katastrofaalinen molempien maiden kannalta. Alueelle virtasi jihad-taistelijoita arabimaista ja Pakistanin armeija löysi oivan rahoituslähteen huumekaupasta. Pakistanin suurin satamakaupunki Karachi muuttui heroiinikaupan keskukseksi, jonne maan pohjoisosissa viljeltyä unikkoa vietiin. Karachista huumeet salakuljetettiin ulkomaille vietäväksi.[83] Pakistanin sotapäälliköiden käymää huumekauppaa ei nähty ongelmana, koska huumeet menivät ulkomaille. Se aiheutti kuitenkin ongelmia myös kotimaassa, kun jengisodat ja etniset väkivaltaisuudet lisääntyivät kaupungeissa. Maan armeija joutui lopulta puuttumaan väkivaltaisuuksiin Karachissa, Quettassa ja Hyderabadissa.[81][79][80]

Kylmän sodan hengessä Pakistanilla ja Yhdysvalloilla oli yhteinen vihollinen ja Pakistan haki pakolaistilanteeseen apua muista muslimimaista ja Yhdysvalloista. Ronald Reaganin tultua presidentiksi vuonna 1981 pyyntöön myös suostuttiin ja Pakistanista tuli vuosikymmenen aikana merkittävä sotilaallisen avun saaja, siitä huolimatta että Pakistanin tiedettiin jatkavan ydinaseohjelmaansa edelleen. Yhdysvaltain tiedustelupalvelut eivät myöskään estäneet pakistanilaisia kollegoitaan työskentelemään Afganistanin radikaalimpien uskonnollisten liikkeiden kanssa.[80]

Ulkomailta tuli kuitenkin painetta Zian suuntaan demokraattisten vaalien järjestämiseksi, ja hän myöntyi siihen että vaalit järjestettäisiin vuonna 1985.[79] Poliittiset puolueet boikotoivat vaaleja syyttäen Zia diktaattorimaisesta taktiikasta ennen vaaleja, ja kehottivat myös kannattajiaan olemaan äänestämättä. Monet kuitenkin äänestivät ja vaalien jälkeen Zia nimitti Mohammad Khan Junejon maan pääministeriksi.[79][80] Saman vuoden lopulla myös sotatilalaki kumottiin ja poliittiset puolueet pyrkivät hyödyntämään tilanteen organisoitumalla uudelleen. Junejo yritti elvyttää Pakistanin muslimiliittoa, jota usein nimitetään nimellä Muslimiliitto (J), erotukseksi muista ryhmistä, jotka yrittävät käyttää hyväkseen muslimiliiton perintöä. Benazir Bhutto taas palasi maanpaosta ja alkoi organisoida PPP:n toimintaa uudelleen.[80]

Pääministerinä toimineen Junejon hallitus ei kuitenkaan noudattanut kaikkia Zian agendalla olleita päämääriä, kuten šaria-lakiehdotusta. Junejon hallitus salli myös poliittisten puolueiden uudelleen organisoitumisen, mitä Zia ei pitänyt tervetulleena kehityksenä. Ristiriidat johtivat siihen että Zia erotti Junejon pääministerin paikalta kesäkuussa 1988 ja hajotti hallituksen. Perusteina erottamiselle oli, ettei islamilaistamistavoite ollut edennyt, sekä hallinnon korruptio, lakien ja järjestyksen heikkeneminen ja huono taloushallinto. Zia viivytteli uusien vaalien järjestämistä, vaikka hänen oma perustuslakinsakin vaati järjestämään vaalit 90 päivän kuluessa. Lopulta hän päätti että vaalit pidetään marraskuussa 1988, mutta Zia itse ei niitä enää nähnyt.[79]

Zia sai surmansa 17. elokuuta 1988, kun hänen yksityislentokoneensa putosi lähellä Bahawalpuria, Pakistan. Turman syynä oli koneeseen asetettu pommi.[80][79] Koneessa oli yhteensä 28 ihmistä, jotka kaikki saivat surmansa.[79] Zian lisäksi heidän joukossaan oli Yhdysvaltain Pakistanin suurlähettiläs, pakistanilaisia kenraaleja ja yhdysvaltalaiskenraali.[80][84] Pommin asettaja ei ole vieläkään selvinnyt. Epäiltyjä oli monia. Turman on epäilty olevan venäläisten kosto Afganistanin sodasta, tai pommin asettajan on epäilty toimineen Rajiv Gandhin toimeksiannosta kostaakseen Indira Gandhin murhan. Tämän olivat murhanneet hänen omat sikhihenkivartijansa, jotka olivat luultavasti käyneet koulutuksessa Pakistanissa. Epäiltyjen listalla on ollut myös Israelin tiedustelupalvelu Mossad, ja iskun on epäilty olleen edesmenneen Zulfikar Ali Bhutton pojan Murtaza Bhutton organisoima.[84]

Siviilihallinnon vuosikymmenen

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Zian kuolema päätti Pakistanin toisen sotilashallinnon kauden.[85] Ghulam Ishaq Khan astui maan presidentin viraan ja hän julisti että vaalit järjestetään suunnitellusti marraskuussa 1988.[86] Vaaleissa Benazir Bhutton PPP sai hieman alle puolet edustajanpaikoista. Toiseksi menestynein puolue oli Zian suojatin Nawaz Sharifin Islamilainen Demokraattinen liitto (Islami Jamhoori Ittehad, IJI), joka sai neljänneksen paikoista. Muut paikat menivät riippumattomille ja pienempien puolueiden ehdokkaille, joiden avulla Bhutto kykeni muodostamaan hallituksen.[79][86][85] Bhuttosta tuli Pakistanin ensimmäinen naispääministeri, mitä islamistijärjestöt kiivaasti vastustivat.[86] Samalla hänestä tuli ensimmäinen muslimivaltiota johtanut nainen.[86]

Ulkopoliittisesti Bhutton kausi alkoi hyvin, sillä Neuvostoliitto vetäytyi Afganistanista vuonna 1989 ja Afganistanin sota päättyi. Pakistaniin jäi kuitenkin yli kolme miljoonaa afgaanipakolaista ja Afganistan jäi kommunistihallinnon valtaan.[86] Sisäpolitiikassa Bhutto ei suostunut järjestämään IJI:n kanssa koalitiohallitusta ja hän yritti syrjäyttää Pungabin pääministerinä toimineen Nawaz Sharifin. Hän alkoi pian kohdata enemmän vastustusta kuin mitä pystyi hallitsemaan.[86] Bhutton hallinto ei pystynyt saamaan läpi tärkeitä lakiuudistuksia, kuten Zian aikana määrättyjen naisten oikeuksia polkevien lakien kumoamisen.[85] Maan hallinto kärsi myös laajasta korruptiosta, kun valtaan takaisin päässeet PPP:n poliitikot ajattelivat lähinnä omaa etuaan. Vuonna 1990 presidentti Ishaq Khan käytti hänelle vuoden 1973 perustuslain nojalla annettuja valtaoikeuksia ja hajotti Bhutton hallituksen. Perusteena oli että hallitus oli menettänyt ihmisten luottamuksen. Julkinen vastustus Bhutton syrjäyttämiselle oli vähäistä.[86][85]

Seuranneissa vaaleissa Nawaz Sharifin Muslimiliitto (N), joka jatkoi IJI:n toimintaa, sai enemmistön äänistä ja hänestä tuli pääministeri.[87][85] Nawaz Sharif jatkoi Zian kauden islamilaistamisohjelmaa saadakseen tukea uskonnollisilta puolueilta. Sharif teki islamilaisista periaatteista hallintonsa tukipylvään, mutta hän ei kuitenkaan voinut jättää huomiotta omaa riippuvuuttaan Pakistanin kaupallisesta toiminnasta ja pankkialasta. Hänen koalitionsa alkoi pian murtua, koska hänen hallintonsa ei kyennyt vastaamaan eri valitsijamiesten odotuksiin.[86]

Sharif ajautui erimielisyyksiin myös presidentti Ishaq Khanin kanssa. Afganistanin kommunistihallinnon kaaduttua vuonna 1992 maan olot pysyivät epävakaina, ja Pakistanin armeija ryhtyi tukemaan vanhoillista uskonnollista järjestöä, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Taliban. Nawaz Sharif korvasi armeijan päällikön Mirza Aslam Begin Asif Nawazilla vuonna 1991. Tämä kuoli yllättäen hämärissä olosuhteissa pari vuotta myöhemmin. Presidentti Ishaq Khan otti vallan omiin käsiinsä ja nimitti armeijan johtoon Abdul Waheed Kakarin, kuulematta asiasta pääministeriä. Tapauksen jälkeen Sharif väitti tarpeelliseksi poistaa presidentiltä hänen valtuutensa, mutta ennen kuin hän ehti toimia, presidentti Ishaq Khan iski takaisin ja hajotti Sharifin hallituksen. Sharif valitti korkeimpaan oikeuteen katsoen että presidentti oli toiminut mielivaltaisesti ja vastoin perustuslakia. Ennennäkemättömien oikeudenkäyntien jälkeen maan armeija puuttui jälleen peliin ja katsoi että molemmat olivat menettäneet uskottavuutensa ja katsoi että oli maan etujen mukaista vapauttaa molemmat tehtävistään.[87]

Pääministerin ja presidentin syrjäyttämisen jälkeen maan armeija tuki uuden siviilihallinnon järjestäytymistä, mikä oli ainutkertaista maan historiassa. Väliaikaisena pääministerinä aloitti Moeen Qureshi ja presidenttinä Wasim Sajjad.[87][88] Qureshi yritti lyhyen kautensa aikana tervehdyttää maan taloutta säästötoimenpiteillä. Hallinto oli kuitenkin tehotonta ja polttoaineiden, sähkön ja elintarvikkeiden hintojen nousu nosti kritiikkiä hallintoa kohtaan.[88]

Vaalit pidettiin jälleen lokakuussa 1993. Benazir Bhutton PPP voitti jälleen suhteellisen enemmistön. Nawaz Sharifin Muslimiliitto (N) sai toiseksi suurimman äänimäärän. Bhutto palasi jälleen pääministeriksi ja hän muodosti koalitiohallituksen Mohammad Khan Junejon Muslimiliiton (J) kanssa. Sharifin puolue pystyi muodostamaan liittohallituksia maakunnissa, mutta valtiovalta oli Bhutton käsissä. Lisäksi asemaa vahvisti se että presidenttinä toimi PPP:n Farooq Leghari.[87]

Maa pysyi kuitenkin taloudellisesti epävakaana. Bhutto oli myös Yhdysvaltain suosikki maan johdossa, jolloin hän joutui tasapainoilemaan Yhdysvaltain ja kotimaan suosion välillä. Yhdysvallat painosti Bhuttoa lopettamaan Pakistanissa suositun ydinohjelman. Yhdysvallat myös tarkkaili Pakistania tarkasti, sillä Pakistanin valtion uskottiin rahoittavan terroristeja.[89]

Neuvostoliiton vetäydyttyä Afganistanista länsimaat olivat menettäneet mielenkiintonsa Afganistaniin, mutta Pakistanissa oli edelleen runsaasti afgaanipakolaisia. Pakistanin hallinto ja tiedustelupalvelu ISI oli päättänyt tehdä Taliban-järjestöstä poliittisen ja sotilaallisen voiman, joka kykenisi ottamaan vallan Afganistanissa, siitä huolimatta että Yhdysvallat suhtautui hankkeeseen vastahakoisesti. Virallisen selityksen mukaan Pakistan lähetti vain afgaanipakolaiset takaisin Afganistaniin, mutta todellisuudessa pakolaisten joukossa oli myös iskujoukkoja, joita johtivat Mullah Omarin kaltaiset mujahideenit.[90]

Sisäpolitiikassa Bhutton hallinto kohtasi monia kriisejä, maassa oli uskonnollisia levottomuuksia sunni- ja šiiamuslimien välillä ja väkivaltaisuuksia eri etnisten ryhmien välillä, jotkut väkivaltaisuudet taas liittyivät ase- ja huumekauppaan.[91] Eniten hallintoa heikensi laaja-alainen korruptio. Hallinnon arvostelijoihin liittyi pääministerin veli Murtaza Bhutto, joka syytti tämän miestä ja investointiministerinä toiminutta Asif Ali Zardaria korruptiosta. Pääministeripari oli kerännyt huomattavan omaisuuden valtaansa käyttämällä ja he joutuivat erimielisyyksiin myös presidentti Legharin kanssa, jota myös syytettiin korruptiosta.[91][92] Murtaza Bhutto ammuttiin poliisivoimien toimesta syyskuussa vuonna 1996 ja Zardarin epäiltiin olleen murhan takana. Leghari erotti tapauksen jälkeen Bhutton hallituksen saman vuoden marraskuussa.[91][93]

Lyhytaikaisen väliaikaishallituksen jälkeen Nawaz Sharif palasi pääministeriksi ylivoimaisen vaalivoiton jälkeen vuonna 1997. Vaaleissa kuitenkaan 70 prosenttia äänioikeutetuista ei äänestänyt.[89][94] Sharif sai toisella kaudellaan ajettua läpi presidentin valtaa rajoittavan lakiehdotuksen, mikä johti siihen että presidentti Leghari erosi tehtävästään. Sharif onnistui toisella kaudellaan keskittämään itselleen valtaa enemmän kuin mikään muu Pakistanin aiemmista siviilihallituksista. Opposition äänen ei myöskään annettu tulla kuuluviin. Sisäiset väkivaltaisuudet jatkuivat kuitenkin edelleen ja merkittävät uudistukset jäivät tekemättä.[89] Armeijan päälliköksi Nawaz nimitti vuonna 1998 Pervez Musharrafin, ajatellen tämän olevan helpoiten manipuloitavissa.[94][89] Armeijan johtajat olivat kuitenkin vakuuttuneita siitä että Sharif yritti politisoida armeijan.[89] Sharif yritti parantaa suhteita Intiaan, mutta samanaikaisesti Pakistanin armeijan sissejä ilmaantui Kashmiriin Intian puolelle rajaa, vuonna 1999. Intialaisille Pakistanilaisten tunkeutuminen alueelle tuli yllätyksenä, mutta varsin pian Intian armeija kokosi joukkonsa ja aloitti raskaat ilmapommitukset, mikä pakotti Pakistanin armeijan perääntymään. Sharif väitti niin kutsutun Kargilin konfliktiin johtuneen siitä että maan armeija toimi omin luvin, kun taas Musharraf sanoi että pääministeri oli tietoinen tapahtumista.[94] Kargilin konfliktin jälkeen Sharif huomasi tehneensä väärän valinnan nimittäessään Musharrafin armeijan johtoon ja hän alkoi suunnitella tämän korvaamista toisella henkilöllä.[89]

12. lokakuuta vuonna 1999 kun Musharraf oli poissa maasta, muut armeijan kenraalit pidättivät pääministeri Sharifin. Palatessaan samana päivänä Musharraf ilmoitti Sharifin hallituksen lakkauttamisesta ja perustuslain väliaikaisesta kumoamisesta. Vaikka kyseessä oli selvästi vallankaappaus, Musharraf ei julistanut sotatilalakia ja hän totesi että perustuslain takaamat perusoikeudet säilytetään. Nawazin poliittiset vastustajat toivottivat vallankaappauksen tervetulleeksi.[89][95]

Musharrafin sotilashallinto

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Musharrafin päästyä valtaan Nawaz Sharifia syytettiin suurista rikoksista ja hänet tuomittiin pitkään vankeuteen. Kansainvälisen painostuksen vuoksi hänet kuitenkin vapautettiin ja lähetettiin maanpakoon Saudi-Arabiaan. Kuten aiemmatkin sotilashallinnot, myös Musharrafin aikomus oli palata siviilihallintoon niin pian kuin mahdollista. Musharraf keskitti kuitenkin vallan itselleen ja presidentti Muhammad Rafiq Tararin jäätyä eläkkeelle 2001, Musharraf otti itse hoitaakseen presidentin tehtävät, jolloin hän oli myös hallituksen päämies sillä pääministerin tehtävä oli vapaana Sharifin syrjäyttämisen jälkeen.[96] Musharrafin hallinto oli aluksi suosittu Pakistanissa, mutta merkittäviä uudistuksia kansan elinolojen parantamiseksi hänen hallintonsa ei edes pyrkinyt tekemään.[95]

Pervez Musharraf.

Ulkovallat ottivat vastahakoisesti vastaan Pakistanin sotilasvallankaappauksen aiheuttaman vallanvaihdon. Tilanne muuttui dramaattisesti vuonna 2001 syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen. Afganistanissa, lähellä Pakistanin rajaa tukikohtaansa pitänyt al-Qaida, toimi Afganistanin Taleban-hallinnon tuella. Pakistanilla oli diplomaattisuhteet Talebaniin, mutta Musharraf epäröi painostaa Talebania pidättämään al-Qaidan johtajan Osama bin Ladenin. Yhdysvallat kuitenkin vaati Pakistanin apua ja se oli valmis ryhtymään tarvittaessa sotatoimiin Pakistania vastaan. Musharraf valitsi pakon edessä Yhdysvaltojen johtaman Talebanin vastaisen liittouman ja Pakistan avasi sotilastukikohtia Yhdysvaltain armeijan käyttöön.[96][97]

Musharraf pyrki virallistamaan asemansa valtionpäämiehenä vuonna 2002 ja hän voitti ylivoimaisesti kansanäänestyksen, joka antoi hänelle vielä viisi vuotta aikaa maan presidenttinä. Myös perustuslaki palautettiin.[96] Hänen hallintonsa ei ollut radikaalimpien islamistijärjestöjen mieleen Yhdysvaltoja tukevan politiikan johdosta. Musharraf joutui murhayritysten kohteeksi ja Pakistanissa tehtiin monia terrori-iskuja.[96][98] Pakistanin sisäinen tilanne oli menossa yhä levottomampaan suuntaan ja Musharraf ilmoitti vuonna 2004, että siviilihallintoon ei vielä siirrytä sillä maa on liian hauras. Sekasortoa pahensi kymmeniä tuhansia kuolonuhreja aiheuttanut Kashmirin maanjäristys vuonna 2005.[96]

Vuonna 2007 Musharraf pyrki hakemaan itselleen jatkokautta presidenttinä.[96] Hänen suosionsa kansan silmissä alkoi kuitenkin hiipua, sillä hän alkoi yhä enemmän turvautua perinteiseen diktaattorityyliin. Poliittisten vastustajien salaperäiset katoamiset yleistyivät etenkin Belutšistanissa, missä tilanne alkoi jälleen kiristyä. Terrorisminvastainen sota antoi mahdollisuuden päästä eroon poliittisista vastustajista.[99] Korkeimman oikeuden tuomarit vastustivat Musharrafin uudelleenvalintaa perustuslakiin viitaten. Ylimmät tuomarit kuitenkin pantiin viralta ja asetettiin kotiarestiin. Maassa alkoivat väkivaltaiset protestit ympäri maata ja Musharraf julisti maahan hätätilan marraskuussa 2007 ja perustuslaki keskeytettiin uudelleen. Myöhemmin saman kuun aikana Musharrafin itsensä valitsemat korkeimman oikeuden tuomarit vahvistivat hänen uudelleenvalintansa.[96][100]

Nawaz Sharif palasi 2007 maanpaosta, kuten myös Benazir Bhutto, joka oli asunut vapaaehtoisessa maanpaossa Dubaissa.[96][101] He alkoivat kampanjoida tulevia parlamenttivaaleja varten, mutta joulukuussa 2007 Bhutto surmattiin Rawalpindissä pidetyssä poliittisessa tilaisuudessa.[96] Bhutton murha sai aikaan raivoisia mellakoita ympäri maata. Hänen kannattajakuntansa kohdistivat vihansa maan hallintoon, kun taas ulkomaiset syyttivät radikaaleja islamistijärjestöjä.[102] Musharraf joutui asettamaan armeijan hälytystilaan ja lykkäämään vaaleja helmikuulle 2008.[96]

Paluu siviilivaltaan

[muokkaa | muokkaa wikitekstiä]

Kun vaalit lopulta pidettiin, vaalitulos osoitti selkeän epäluottamuksen Musharrafin Muslimiliittoa (Q) kohtaan. Vaalivoittoon kohosi PPP, jonka johtoon Bhutton jälkeen nousi hänen leskensä Asif Ali Zardari. PPP muodosti Nawazin Muslimiliiton (N) kanssa koalitiohallituksen ja Yousaf Raza Gilanista tuli pääministeri. Musharraf erosi presidentin virastaan elokuussa 2008.[96]

Koalitiohallitus oli eripurainen alusta alkaen ja kiistat vain kasvoivat Musharrafin lähdön jälkeen. Sharif vetäytyi PPP:n hallitsemasta koalitiosta ja ilmoitti että hänen puolueensa asettaa tuleviin presidentinvaaleihin oman ehdokkaansa. Hän ei kuitenkaan saanut tarpeeksi tukea ja syyskuun 2008 vaaleissa presidentiksi valittiin Zardari. Sharifin ja Zardarin poliittiset erimielisyydet leimasivat Zardarin presidenttikauden alkuvaiheita.[103]

Poliittisen kaaoksen lisäksi maata koetteli tulvakatastrofi vuonna 2010, kun Indusjoki tulvi yli äyräidensä. Noin neljäsosa maasta kärsi tulvasta. Tulva aiheutti maassa pulaa elintarvikkeista ja juomavedestä, hukutti viljelysmaat ja karjan laidunmaat alleen. Viljelymaiden tuhojen vuoksi tulva vaikutti vakavasti elintarvikkeiden ja raaka-aineiden, kuten puuvillan tuotantoon, mikä oli vakava isku maan tekstiiliteollisuudelle.[103]

Terrorismin vastainen sota jatkui Pakistanissa edelleen ja yksi keskeisimpiä Yhdysvaltain joukkojen kohteita oli Waziristanin pohjoinen heimoalue Afganistanin rajan läheisyydessä.[96][103] Pakistanin ja Yhdysvaltain välistä liittoa terrorismin vastaisessa sodassa hiersi terroristijohtaja Osama bin Ladenin epäilty oleskelu Pakistanissa islamilaisten militanttien suojeluksessa. Vuonna 2011 Yhdysvaltain tiedustelupalvelu jäljitti bin Ladenin piilopaikan Abbottabadissa ja helikopterijoukot surmasivat tämän.[103]

Sisäpolitiikassa Zardarin johtama hallituksen korruptio ja heikko talouskehitys aiheuttivat laajaa tyytymättömyyttä. Vuoden 2013 vaaleissa Nawaz Sharifin PML-N saavutti vaalivoiton ja Sharif palasi kolmannen kerran pääministeriksi.[103][104] Maan talous alkoi kohota Sharifin kaudella kiinalaisten investointien ansiosta. Talouskehitystä tapahtui kuitenkin lainarahalla ja maa velkaantui. Sharifin ulkomaansuhteiden hoito ei myöskään miellyttänyt maan armeijaa ja oppositiota.[104]

Maan politiikkaan kiinteästi liittyvä korruptio päätti lopulta Sharifin kolmannen pääministerikauden, niin kutsuttujen Panaman papereiden vuotaessa julkisuuteen ja paljastaessa laajan korruptioverkoston vuonna 2015. Sharif erotettiin pääministerin paikalta vuonna 2017 ja vangittiin. Pääministeriksi nimettiin hänen tilalleen Shahid Khaqan Abbasi, joka hoiti virkaa vuoden 2018 vaaleihin asti.[104]

Heinäkuussa 2018 pidettyjen parlamenttivaalien tärkeimmät poliittiset ryhmät olivat (1) populistinen, krikettitähti Imran Khanin vuonna 1996 perustama Pakistan Tehreek-I-Insaf PTI-puolue, jota kutsutaan myös Oikeuspuolueeksi, (2) ennen vuoden 2018 vaaleja maata hallinnut Pakistanin Muslimiliiga (PML-N) ja (3) keskustavasemmistolainen Pakistan People's Party PPP, johon on kuulunut poliitikkoja Bhutton suvusta kolmessa sukupolvessa.[105] Vuoden 2018 vaaleissa Pakistan Tehreek-e-Insaf -puolue saavutti vaalivoiton ja pääministeriksi nousi Imran Khan. Hänen kautensa suurimmat haasteet liittyvät maan talouden tervehdyttämiseen.[106] Khanin on sanottu olevan maan vaikutusvaltaisen armeijan tukema ehdokas.[107] Pääministeri Khanin valtakaudella Pakistanin perinteisesti läheinen suhde Kiinan kanssa on entisestään syventynyt taloudellisesti ja strategisesti, mutta myös suhteet Yhdysvaltoihin ovat kohentuneet. Suhteet Intian kanssa ovat säilyneet huonoina.[108]

  • Tammita-Delgoda, Sinharaja: Matkaopas historiaan: Intia. Suomentanut Toppi, Anne. Kustannusosakehtiö Puijo, 1996. ISBN 951-579-030-1
  • Ali, Tariq: Taistelu Pakistanista. Suomentanut Tiittula, Risto. Into, 2011. ISBN 978-952-264-083-3
  • Peter Blood (toim.): Pakistan: A Country Study. Washington DC, USA: GPO for the Library of Congress, 1994. Teoksen verkkoversio (viitattu 28.2.2019). (englanniksi)
  1. History U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  2. a b c d e f The Two Nations Theory U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  3. a b c d e f g h i Toward Partition U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  4. a b c d e f Matkaopas historiaan: Intia, s.20−38
  5. a b c Harappan Culture U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  6. Archaeological Site of Mehrgarh Unesco. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  7. a b c Arts de l'Inde et de l'Extrême orient atthalin.fr. Arkistoitu 23.4.2015. Viitattu 20.2.2019. (ranskaksi)
  8. a b c d e f g h i j k l m n Early Civilizations U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  9. a b c d e f Matkaopas historiaan: Intia, s.39−57
  10. Vedic Aryans U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  11. Kingdoms and Empires U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  12. a b c Matkaopas historiaan: Intia, s. 58−74
  13. a b c d The Mauryan Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  14. a b Matkaopas historiaan: Intia, s. 75−94
  15. a b c d e Matkaopas historiaan: Intia, s. 94−109
  16. a b c d e Islam in India U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  17. The Coming of Islam U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  18. a b c d The Mughal Period U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  19. a b c d e f Matkaopas historiaan: Intia, s. 110−141
  20. a b c d e f The Mughals U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  21. Rohtas Fort UNESCO. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  22. a b c d e f Matkaopas historiaan: Intia, s. 142−156
  23. Ahmad Shah and the Durrani Empire U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  24. The Marathas U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  25. The Sikhs U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  26. a b c d e f g Company Rule U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  27. a b The Coming of the Europeans U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  28. Complete History of Carnatic Wars In India importantindia.com. Arkistoitu 18.6.2018. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  29. Carnatic Wars Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  30. a b c d e f g Matkaopas historiaan: Intia, s. 157−180
  31. a b c d e The British Raj U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  32. a b The Forward Policy U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  33. a b c d e f g h i j k l m n Matkaopas historiaan: Intia, s. 181−199
  34. a b The Seeds of Muslim Nationalism U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  35. a b c d e f g h i Beginnings of Self-Government U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  36. The Nationalist Movement 1857−1947 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  37. The Division of Bengal, 1905−12 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  38. a b Development of the Muslim League, 1906−20 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  39. a b The Independence Movement U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  40. a b c Mahatma Gandhi U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  41. a b Two Nations Concept, 1930−47 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  42. a b Background to partition Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  43. a b c Political Impasse and Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  44. a b c d e Matkaopas historiaan: Intia, s. 200−214
  45. a b c d e f g h i Problems at Independence U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  46. Taistelu Pakistanista, s. 42
  47. Kiljunen, Kimmo: MMM Valtiot ja liput, s. 368−370. Helsinki: Otava, 2004. ISBN 951-1-18177-7
  48. a b c d Transition to Nationhood, 1947−58 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  49. a b c Liaquat Ali Khan Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  50. a b c d e f Political decline and bureaucratic ascendancy Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  51. Bangladesh profile − Timeline BBC. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  52. a b c d e Constitutional Beginnings U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  53. a b Taistelu Pakistanista, s. 63−64
  54. Taistelu Pakistanista, s. 56−59
  55. a b c d Taistelu Pakistanista, s. 65
  56. a b c Collapse of the Parliamentary system U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  57. a b c d e f g h i j k l m n o p q Military government Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  58. a b c d e f Ayub Khan U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  59. a b c Taistelu Pakistanista, s. 67
  60. Early Foreign Policy U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  61. a b The Revolution of Ayub Khan U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  62. a b Taistelu Pakistanista, s. 69
  63. Taistelu Pakistanista, s. 71
  64. a b c d Emerging Discontent, 1966-70 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  65. a b c d e Civil war Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  66. a b c d e f g h Yahya Khan and Bangladesh U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  67. a b The War for Bangladeshi Independence, 1971 U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  68. Taistelu Pakistanista, s. 91−92
  69. a b c d e Zulfikar Ali Bhutto Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  70. a b c Taistelu Pakistanista, s. 104
  71. a b c d e f g h i j k l Zulfiqar Ali Bhutto U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  72. a b c Taistelu Pakistanista, s. 107
  73. Taistelu Pakistanista, s. 111−112
  74. a b Taistelu Pakistanista, s. 112v116
  75. Taistelu Pakistanista, s. 108−109
  76. Taistelu Pakistanista, s. 105
  77. a b Taistelu Pakistanista, s. 113
  78. Taistelu Pakistanista, s. 118−120
  79. a b c d e f g h i Zia ul-Haq U.S. Library of Congress. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  80. a b c d e f g h Zia ul-Haq Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  81. a b Taistelu Pakistanista, s. 126
  82. Taistelu Pakistanista, s. 127
  83. a b Taistelu Pakistanista, s. 125
  84. a b Taistelu Pakistanista, s. 133−134
  85. a b c d e Taistelu Pakistanista, s. 136−137
  86. a b c d e f g h The first administration of Benazir Bhutto Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  87. a b c d The first administration of Nawaz Sharif Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  88. a b The interim government Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  89. a b c d e f g The second administration of Nawaz Sharif Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  90. Taistelu Pakistanista, s. 138
  91. a b c The second administration of Benazir Bhutto Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  92. Taistelu Pakistanista, s. 139−141
  93. Taistelu Pakistanista, s. 174−177
  94. a b c Taistelu Pakistanista, s. 141−142
  95. a b Taistelu Pakistanista, s. 144−145
  96. a b c d e f g h i j k l The Pervez Musharraf government Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  97. Taistelu Pakistanista, s. 146−148
  98. Taistelu Pakistanista, s. 150
  99. Taistelu Pakistanista, s. 157
  100. Taistelu Pakistanista, s. 163−164
  101. Taistelu Pakistanista, s. 162
  102. Taistelu Pakistanista, s. 182
  103. a b c d e The Pervez Musharraf government Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  104. a b c The third administration of Nawaz Sharif Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  105. Krikettisankari Imran Khanin puolue julistautui voittajaksi Pakistanin vaaleissa Yle Uutiset. Viitattu 15.3.2020.
  106. Imran Khan's premiership Encyclopædia Britannica. Viitattu 20.2.2019. (englanniksi)
  107. Pakistan country profile BBC News. 18.2.2019. Viitattu 15.3.2020. (englanti)
  108. Prashanth Parameswaran: Touqir Hussain on Pakistan Foreign Policy Under Imran Khan thediplomat.com. Viitattu 15.3.2020. (englanti)