Kaisa Kortekallio
Spekulatiivinen
kokemuksellisuus toisluonnollisessa tilanteessa
Arkikokemus ei helposti saa kiinni kaukana sulavista jäätiköistä tai kapitalistisista tuotantoketjuista päivittäisten appelsiiniemme takana. Antroposeenikeskustelussa kuuluu usein
väitettävän, että tällaiset ilmiöt ovat ruumiillisen kokemuksen ”tuolla puolen”, liian suuria,
hitaita, hajaantuneita tai kaukaisia. Mutta entä jos kokemuksen heikkous onkin vain yrityksen puutetta? Entä jos oleellinen kysymys ei olekaan ”mitä kokemukselle tapahtuu”
vaan ”mitä kokemukselle voidaan tehdä”? Spekulatiivinen fiktio, vaikkapa Paolo Bacigalupin The Windup Girl, voi auttaa tekemään kokemuksesta oudompaa ja siten auttaa pääsemään kiinni antroposeenin ilmiöihin.1
1MME%YXMSNimetöRWEVNEWXE:EVMEXMSRSJ;LMXI
L
ähitulevaisuudessa, ja jo nykyisyydessäkin,
on käynnissä kaksi kehityskulkua, jotka
muuttavat elonkirjoa radikaalisti: yhtäältä
geneettisesti muunneltujen organismien vaikutukset sekä ekologisiin järjestelmiin että
ruokajärjestelmiin ja toisaalta kuudes sukupuuttoaalto,
joka uhkaa pyyhkiä mennessään jopa neljäsosan maapallon nykyisistä eläin- ja kasvilajeista2. Kumpikin kehityskulku on lähtemättömästi kietoutunut yhteen ihmisen
toiminnan kanssa: ihminen (tekno-tieteellisinä ja kuluttavina kollektiiveina) muuntelee ja tuhoaa organismeja
ja elinympäristöjä. On jo väitetty, että maapallolla ei ole
enää luontoa, johon ihminen ei olisi vaikuttanut, ja että
tässä olisi antroposeenin ydin3.
Tässä ”jälkiluonnollisessa” tai ”tois-luonnollisessa”
tilanteessa vaikuttaa siltä, että inhimillinen arkikokemus ei ole muuttunut materiaalisten tosiasioiden
mukana4. Arkikokemus jäsentää edelleen helposti
luonnon joksikin ihmisestä erilliseksi, vapaaksi, ja
tavan ihminen hakeutuu viettämään vapaa-aikaansa
(yhä vaikeammin löydettäviin) ihmisperäiseltä tuholta
suojeltuihin ympäristöihin. On myöskin vaikeaa kokea
itseään osalliseksi kapitalististen tuotantoketjujen tai
globaalin ympäristökatastrofin kaltaisiin materiaalisiin
ilmiöihin. Antroposeenin teoreetikot kuten Timothy
Clark tai Amitav Ghosh väittävät, että ne ovat eletyn
kokemuksen kannalta liian laajoja, liian etäällä ja liian
hitaita – ja kuitenkin Timothy Morton voi kirjoittaa
”[K]asvihuoneilmiö polttaa niskani ihoa.”5 Ikään kuin
ihmisyksilöllä olisi, esseisti Daisy Hildyardin sanoin,
”toinen ruumis”, joka on ”taivaalla aiheuttamassa
myrskyjä ja meressä ajamassa valaita kohti rantaa” –
eikä tämän toisen ruumiin olemassaoloa voi tuntea ensimmäisessä ruumiissaan6.
Clark ja Ghosh väittävät myös, että kokemuksellinen
kyvyttömyys tarttua antroposeenin ilmiöihin juontaa
suurelta osin länsimaisen kirjallisuuden perinteestä, joka
on liiaksi sitoutunut inhimillisen subjektin kokemukselliseen mittakaavaan7. Kumpikaan näistä paljon siteeratuista teoreetikoista ei kuitenkaan mieti kirjallisuutta,
joka on aina ollut kiinnostunut ihmistä laajemmista ja
pienemmistä maailmoista – spekulatiivista fiktiota. On
siis syytä miettiä, mitä spekulaatio tai ”kognitiivinen
vieraannuttaminen” voivat kokemukselle tehdä8. Kirjallisuudentutkija Karoliina Lummaa on ehdottanut, että
juuri kirjallisuuden spekulatiiviset ja kokeilevat aspektit
– kriittisesti kohdattuina – voivat auttaa rakentamaan
”vaihtoehtoisia ajattelemisen ja toiminnan tapoja” antroposeenissa9. Juuri Mortonin ja Hildyardin spekulatiiviset luonnehdinnat ihmisruumiiden materiaalisista
kytköksistä ympäristökatastrofiin nostattavat outoja
tuntemuksia lukevassa ruumiissa. Ehkä aurinko tosiaan
paahtaa hieman vihamielisemmin kuin ennen? Ehkä
tosiaan tunnen kudoksissani toisen ruumiini vetisen,
mikromuovia pyörteissään jauhavan haamun?
Jos minulla ylipäätään voi olla ruumiillista kokemusta antroposeenista ja kuluttavan ruumiini etäisistä
vaikutuksista, tämä kokemus on outoa ja erilaisten mediakytkeytymisten myötä kehkeytyvää. Kirjallisuuden,
teoriakirjallisuudenkin, kanssa painiskelu saa aikaan
paitsi uusia ajatuksia myös uusia tuntemuksia: ikään kuin
olisin kytkeytyneempi, ikään kuin kantaisin raskaampaa
sitkaiden vaikutussuhteiden lastia. Voitaisiinko siis ajatella, että kirjallisuudella on tehtävänsä antroposeenin
tois-luonnollisen tilanteen ymmärtämisessä – ei niinkään
tietämisen ja ideoiden tasolla, vaan tuntoisuustaitojen kehittämisessä? Tässä artikkelissa ehdotan, että spekulatiivinen fiktio voi auttaa lukijoita tuntemaan antroposeenin
1/2020 niin & näin 75
”Voitaisiinko siis ajatella, että
kirjallisuudella on tehtävänsä
antroposeenin tois-luonnollisen
tilanteen ymmärtämisessä – ei
niinkään tietämisen ja ideoiden
tasolla, vaan tuntoisuustaitojen
kehittämisessä?”
osana ruumiillista kokemusta, outona ja keinotekoisena.
Luen erityisesti yhdysvaltalaiskirjailija Paolo Bacigalupin
romaania The Windup Girl (2009), joka yhdistää poikkeuksellisella tavalla sukupuuton ja keinoelämän teemat.
Kuolleista nostetut hedelmät
Postapokalyptiset dystopiat käsittelevät usein ihmisen
aiheuttamia muutoksia ympäristössä, mutta harva niistä
kuvailee sellaisia antroposeenisiä vuorovaikutussuhteita,
joissa ihmiset ja muut lajit muuntuvat jatkuvasti suhteessa toisiinsa10. Bacigalupi onnistuu tekemään niin
tavalla, joka korostaa kaikkien lajien haavoittuvuutta ja
keskinäisriippuvuutta kaihtamatta kuitenkaan ihmisen
ratkaisevaa roolia muiden lajien säätelijänä, muovaajana
ja tuhoajana. The Windup Girl -romaani onkin moneen
kertaan palkittu tästä maailmanrakennustyöstään, ja aiemmat tulkinnat ovat ehdottaneet, että se pystyy sekä
purkamaan luonnon ja ihmisen käsitteitä että käsittelemään geenimuunneltuja organismeja tavalla, joka ei
turvaudu ”inhon estetiikkaan”11.
The Windup Girlin 2300-luvun maailmassa ollaan
tilanteessa, jossa suurin osa niin villeistä kuin kesyistäkin eläin- ja kasvilajeista on kuollut sukupuuttoon.
Myös ihmispopulaatiot ovat romahtaneet. Jäljelle jääneiden ihmisten ruokahuolto perustuu harvalukuisiin
geenimanipuloituihin ruokakasvilajikkeisiin, joiden
kehitys ja jakelu on muutaman ylikansallisen suuryrityksen hallussa. Vain näiden lajikkeiden uusimmat
versiot selviytyvät arvaamattomista sääolosuhteista ja
kasvitautiepidemioista, jotka uhkaavat sekä ruokakasvisatoja että ihmisten terveyttä. Geenitekniikkaa luonnehditaan romaanissa ”mereksi, jossa kaikki uivat” ja
”elämän väliaineeksi”, ja vaikka teollinen maatalous
näyttäytyy yhtenä syynä sukupuuttoihin, maaperän
köyhtymiseen ja vastustuskykyisiin kasvitauteihin, on
se samalla myös käytännöllisin – ja ehkä ainoa – keino
selviytyä niiden aiheuttamasta ahdingosta12. Tässä läpeensä bioteknologisessa riskiyhteiskunnassa yksilön
kannalta turvallisin valinta on ostaa ja syödä suuryritysten siemenistä kasvatettuja ruoka-aineita: U-Texriisiä, SoyPRO-soijaa ja Total Nutrient Wheat -vehnää.
Arvioissa ja tutkimuksessa romaanin teemat onkin toistuvasti yhdistetty Monsanton ja muiden suurten maatalousyritysten pyrkimyksiin patentoida ja hallita yhä
suurempaa siemenkantaa13.
Romaanin tapahtumat sijoittuvat Thaimaahan, joka
edelleen vastustaa suuryritysten valta-asemaa noudattamalla tiukkaa protektionistista rajojen hallintaa. Tällä
Thaimaalla on myös kaksi valttikorttia, joiden avulla
se pystyy vastustamaan suuryritysten painetta: valtava
kansallinen siemenpankki, johon on tallennettu sukupuuttoon kuolleiden lajien ”geneettiset pohjapiirrokset”, ja maanalainen ”geenihakkereiden” joukko, joka
tuo kuolleita lajeja takaisin elon piiriin geenitekniikan
keinoja hyödyntäen. Uudelleensyntyneet lajit eivät aina
täysin vastaa edeltäjiään – mutta se tuskin haittaa ketään,
koska niin harvalla enää on aistimuistoja vaikkapa sitruunoista tai tomaateista. Romaani alkaa kohtauksella, jossa
yksi päähenkilöistä kohtaa torilla uudenlaisen hedelmän,
ngawin:
”Yhdenkään näistä karvaisista hedelmistä ei pitäisi olla olemassa; hän voisi aivan yhtä hyvin punnita kädessään säkillistä trilobiitteja. Jos hänen arvauksensa ngawin alkuperästä
osuu oikeaan, sen paluu kuolleista on yhtä hurja kuin jos
76 niin & näin 1/2020
”Mitä nämä ihmiset oikein
syövät, jos perunakin on
eksoottinen?”
Tyrannosaurus tallustelisi pitkin Thanon Sukhumvit -katua.
Toisaalta sama pätee myös perunoihin, tomaatteihin ja chileihin, jotka täyttävät torin upeissa runsaissa pinoissaan.
Näin hedelmällistä koisokasvien valikoimaa kukaan ei ole
nähnyt sukupolviin. Tässä hukkuvassa kaupungissa kaikki
vaikuttaa mahdolliselta.”14
Tässä otteessa, joka on kerrottu AgriGen-suuryrityksen
agentti Anderson Laken näkökulmasta, luetellaan häkellyttävä joukko outoja lajeja: trilobiitit, ngaw, Tyrannosaurus, perunat, tomaatit ja chilit. Ruokakasvien asettaminen samalle viivalle muinaisten fossiilien kanssa on
tehokas tapa kuvata tämän kuvitteellisen Bangkokin kokemuksellista tilannetta: useimmat näistä kasveista ovat
tosiaan olleet yhtä ”tuplakuolleita”15 kuin trilobiitit ja
dinosaurukset, mutta nyt ne ovat palanneet tavalla, joka
herättää aikalaisissa innostusta ja ihmetystä. Anderson
Lake ostaa kaksi kiloa ngaw-hedelmiä eikä vaivaudu edes
tinkimään.16
Lukiessaan tarinaa, joka heti alkuun vieraannuttaa
nykyaikaisen ruokavalion perustarvikkeet, lukijat eivät
voi olettaa tarinamaailmasta paljoakaan. Mitä nämä ihmiset oikein syövät, jos perunakin on eksoottinen? Vähitellen selviää, että syöminen on tässä maailmassa aina
riskialtista. Erityisesti uusiin lajikkeisiin on syytä suhtautua epäilyksellä, jos haluaa välttää sairastumasta ”rakkoruosteeseen” tai ”cibiscosikseen”. Romaanissa tällaiset
epäilyksen hetket toistuvat niin usein, että lukija alkaa
ymmärtää kaihtamisen ja epäluulon ruumiillisten liikahdusten rutinoituneen jokapäiväisyyden.
Anderson Lake vie ngaw-säkkinsä liikekumppaneilleen ja vakuuttaa heille, että myyjällä oli hallussaan
tarpeelliset ympäristöministeriön myöntämät sertifi-
kaatit. Hedelmät ovat jopa ”puhtaampia kuin U-Tex”17.
Suuryrityksen agentille hedelmä on mysteeri, jonka alkuperän jäljittäminen voi auttaa myös murentamaan
Thaimaan ruokapoliittista itseriittoisuutta, ja tämä salapoliisitehtävä muodostaakin yhden romaanin keskeisistä
tarinalinjoista.
Kuinka kokea geenimuuntelua?
Torikuvausta kaiutellaan myöhemmässä kerronnan jaksossa, jossa lukijoiden nykyisyys esitetään ”tulevaisuuden
historiana”18. Anderson Lake tutustuu ngaw-hedelmän
historiaan ”Laajentumisen” ajan tietokirjojen avulla,
joiden valokuvissa toripöydät notkuvat sittemmin kadonneita hedelmiä ja hyvinsyöneet turistit vaeltelevat
runsauden keskellä.
”Lajeja on ainakin kolmekymmentä: mangostaneja, ananaksia, kookospähkinöitä, tietenkin… mutta nykyään missään ei ole appelsiineja. Eikä näitä… näitä… lohikäärmehedelmiä, näitä pomeloita, eikä näitä keltaisia… sitruunoita.
Ei mitään näistä.”19
Andersonin ärtymys menneisyyden – tai lukijoiden nykyisyyden – tuhlailevia ihmisiä kohtaan läpäisee kerronnan sävyn. Samalla sivulla menneisyyden rikkaita
valkoisia ihmisiä kutsutaan ”lihaviksi, itseensä tyytyväisiksi tolloiksi”, jotka Anderson haluaisi heittää alas parvekkeeltaan ”samoin kuin he varmasti heittivät syrjään
minkä tahansa vähänkään kolhiintuneen hedelmän”20.
Tämä ajallinen vieraannuttaminen on omiaan aiheuttamaan aikalaislukijoissa kognitiivista vieraantumista,
siis saamaan heidät näkemään oman eletyn maailmansa
1/2020 niin & näin 77
entistä oudompana21. Hedelmien yltäkylläisyys ja lihava
itsetyytyväisyys näyttäytyvät historiallisena erityistilanteena, eivät enää itsestäänselvyyksinä.
Voidaan myös väittää, että Anderson Laken spekulatiiviseen tulevaisuuteen sijoitettu näkökulma voi saada
lukijat kiinnittämään enemmän huomiota supermarketkeskeisen ruokakulttuurin teknologisiin ja logistisiin
puoliin ja omaan rooliinsa niiden osana. Hedelmien ja
muiden ruokakasvien paljous saapuu rikkaan pohjoisen
ihmisille monimutkaisten ja erikoistuneiden tuotannon,
kaupan ja logistiikan verkostojen kautta, ja aina, kun
joku ostaa ja syö appelsiinin tai kookospähkinän, hän
toimii osana näitä verkostoja. Vaikka kaikki rikkaaseen
pohjoiseen rahdatut hedelmät eivät olekaan geenimuunneltuja, suurin osa niistä on silti läpeensä teknologisia
tässä laajemmassa systeemisessä merkityksessä. Bacigalupi
korostaa tämän globaalin teknologisen verkoston kaikkiallisuutta esittelemällä lukijoille tarinamaailman, jossa
se on niin sanotusti kaupungin ainoa peli: kun ekosysteemien terveys on romahtanut kaikkialla, ei ole pakoa
lähiluomuun tai marjanpoimintaan. Ainoa romaanin
avaama tie monimuotoisuuden palauttamiseen on geeniteknologia, jonka ansiosta ”kaikki vaikuttaa mahdolliselta”.
Ngaw toimii tarinaa keskittävänä motiivina ja merkitysten nippuna, joka kietoo yhteen materiaalisia, ekologisia, kaupallisia ja poliittisia rihmoja. Sillä on, kuten
uusmaterialistinen teoreetikko Jane Bennett sanoisi,
”olio-voimaa” tai ”materiaalisuudelle ominaista eläväisyyttä”, joka on toisaalta ihmissubjektista riippumatonta ja toisaalta havaittavissa omaksumalla eräänlainen
”odottava valmius […] havainnon tyyli, joka on avoin
olio-voiman ilmiintymiselle”22. Ngawin outous ja uutuus
havahduttaa fiktiiviset maistajat tällaiseen havainnon
tyyliin. Hedelmän maistelu saa Anderson Laken liikekumppaneissa aikaan monenlaisia vaikutuksia: heidän
silmänsä laajenevat ja hymyt ilmestyvät heidän kasvoilleen. Yksi heistä ”pureskelee mietteliäästi” ja muistelee toista hedelmää, litsiä, jota hän on kerran saanut
maistaa osana alkoholijuomaa.23 Hedelmän avaaminen,
maistelu ja ydinkiven ulossylkeminen kuvaillaan yksityiskohtaisesti, ja lukijat voivat eläytyä näihin ruumiillisiin
tekoihin ammentamalla omista hedelmänsyöntikokemuksistaan. Näin fiktiivinen hedelmä voi vetää myös
lukijat mukaan olio-voiman ihmetykseen.
Ngawin aistilliset ominaisuudet herättävät siis ruumiillisia tuntemuksia ja muistoja, mutta samalla geenimuunneltu hedelmä herättää kysymyksiä, joihin aistit
eivät vastaa – ainakaan suoraan. Rakkoruostetta ei voi havaita paljaalla silmällä, ja sama pätee hedelmän geneettistekniseen historiaan ja kaupallis-poliittiseen tulevaisuuteen.24 ”Olio-voiman” vaikutuksille alttiin ruumiillisen
havainnon tyylin täytyy siis kyetä kytkeytymään myös
aistihavainnon tuolla puolella oleviin voimiin. Bennett ja
muut poliittisesti orientoituneet uusmaterialistit tunnustavat tämän metodologisen haasteen, joka vaatii tarkentamaan, mihin ja millä ehdoilla ruumiillinen kokemus
riittää. Jotkut, kuten Stacy Alaimo ja Astrida Neimanis,
pyrkivätkin teoretisoimaan ruumiillista kokemusta
”luonnollista” ihmisruumista laajemmin termein ”transruumiillisena” ja ”altistuneena”25. Alaimon mukaan ”altistunut subjekti on aina jo sellaisten ainesten ja voimien
läpäisemä, joita ei voida koskaan kunnolla selittää, ja siitä
etiikan ja politiikan on lähdettävä”26. Ngawin muunneltua DNA:ta ja kaupallis-poliittisia kytköksiä voidaan
pitää tällaisina ”aineksina ja voimina”. Sekä maistamisen
kuvitteellisissa kokemuksissa että lukukokemuksessa aistihavainnot, muistot ja spekulaatiot ovat jo toisiinsa kietoutuneita.
Kognitiivisessa kertomuksentutkimuksessa hedelmänsyöntikuvauksen herättämiä tuntemuksia voidaan
kuvata kokemuksellisuuden (experientiality) käsitteen
avulla: kertomuksen muodolliset ja sisällölliset vihjeet
herättävät lukijan ruumiillisessa mielessä kaikuja menneistä kokemuksista27. Kuolleista nousseen hedelmän ja
aineenvaihdunnalliselta perustaltaan järkkyneen kokemusmaailman kuvittelu kuitenkin haastaa sen kognitivistien keskuudessa yleisen oletuksen, että ruumiillinen
kokemus pohjautuu jokseenkin vakiintuneisiin ja universaaleihin, evolutiivisen teoriakehyksen kautta ymmärrettyihin ruumiin kykyihin ja taipumuksiin. Kuinka kokemuksen käy, jos kaikki ympäristössä onkin toisin kuin
ennen? Kuinka ”luonnolliseen” kokemukseen perustuva
lukeminen voisi muuttua ”tois-luonnolliseksi”?
Ehkäpä on uusmaterialistisesti orientoituneen kirjallisuudentutkimuksen tehtävä pohtia näitä kysymyksiä,
spekulatiivisestikin. Uusmaterialistisessa kehyksessä
kirjallisuudelle altistuminen voi tulla osaksi yksilöruumista laajempaa kokemusta, ja kirjallisuuden käyttämät
tekniikat voivat laajentaa ja muuttaa lukevia ruumiita.
Tässä se voi hyötyä Neimanisin metodologiasta, jossa
taideteokset ja kertomukset ”välittävät” (mediate),
”herkistävät” (sensitize) ja ”vahvistavat” (amplify) kokemusta eletyn ruumiin ja muiden ruumiiden välisistä
vuorovaikutuksista. Jokainen kokemusta ”vahvistava”
apuväline myös sulkee pois joitakin toisia kokemuksen
aspekteja, ja apuvälineen vaikutus riippuu aina kokemuksen kokonaistilanteesta. Tällaisessa tilanteessa
kokemuksellisuuskaan ei enää palaudu universaaliin
ihmisruumiiseen.28
Tämän artikkelin tarkoituksen kannalta oleellista on
ymmärtää, että tällaisessa teoriakehyksessä tunteminen
näyttäytyy ennen kaikkea tekemisenä – ja usein myös
tekemisenä, jossa on mukana yksilöruumiin lisäksi muitakin osallistujia. Ruumis ymmärretään näin välittäjänä,
jonka kautta affektit tulevat koetuiksi ruumiillisina toimintoina, kuten itkemisenä tai jännittymisenä.29 Ehdotan, että kirjallisuuden aistilliset ja affektiiviset voimat
voivatkin tulla osaksi tuntoisuuden käytäntöjä, joissa
esimerkiksi hedelmä koetaan kaikessa teknokapitalistisessa outoudessaan. Näin myös lukija on ymmärrettävä
läpeensä teknologisoituneena, tois-luonnollisena toimijana.
Seuraavassa kehittelen spekulatiivis-kokeellista lukijapositiota, eläytyvää lukijaa, johon asettuminen on yksi
keino kehittää tois-luonnollista toimijuutta. Eläytyvä
78 niin & näin 1/2020
lukeminen on kerronnallisen kokemuksellisuuden tunnustelua, johon sisältyy olennaisesti posthumanistinen
esiymmärrys lukevasta ruumiista yksilöä laajempien
voimien läpäisemänä. Lukevan ja kokevan ruumiin tuntemukset ymmärretään siis eräänlaisina jälkinä tai painaumina, joiden tarkastelu auttaa huomioimaan kokemuksen tois-luonnollisia piirteitä.30
Eläytyvä lukija ja keinotekoisen
ruumiin kärsimys
The Windup Girlin Bangkokissa ei juuri ole ihmisestä
irrallista luontoa, mutta luonnon kategorialla on silti
tehtävänsä. Läpeensä teknologisoituneesta ruokajärjestelmästä huolimatta niin kansalaiset kuin viranomaisetkin
– erityisesti ympäristöministeriö, jolla on omat poliisivoimat – luokittelevat osan olennoista luonnollisiksi
(jolloin niillä on sielu ja ne ovat kansallisen moraalin
kannalta hyväksyttäviä) ja osan luonnottomiksi (jolloin
niillä ei ole sielua ja ne voidaan tappaa ilman tunnontuskia). Romaani asettaa näin käsitteellisen rakenteen,
jota vastaan lukijan tuntoinen kokemus törmäytetään
tois-luonnollisten, kategorioihin huonosti sopivien olioiden avulla31. Tässä avautuu mahdollisuus eläytyvään
lukemiseen.
Ngawin kaltaiset uushedelmät hyväksytään outoudestaan huolimatta vähitellen osaksi ruokavaliota. Oudommat tapaukset, kuten kotikissasta muunnellut, lähes
näkymättömät ”irvikissat” (cheshires, Lewis Carrollin
Liisa Ihmemaassa -romaanin mukaan) ja orjaluokaksi
tuotetut geenimuunnellut ihmiset, jotka tunnetaan halventavasti ”vieterileluina” (windups) tai neutraalimmin
”Uusina Ihmisinä” (New People), ovat alituisessa hengenvaarassa. Kissoja tapetaan aina kun kiinni saadaan (usein
ei saada), ja keinoihmisten asema on tarkasti säädelty
kalliilla tuonti- ja hallussapitoluvilla. Emiko, tarinan nimihenkilö, on tuotu maahan japanilaisen liikemiehen
”assistenttina” – mutta liikemiehen palattua kotimaahansa hän jää jälkeen kuin toissavuotinen matkapuhelin,
ja luvat umpeutuvat. Emikon elämä Bangkokissa on
kiikkerää tasapainottelua, jossa ainoa keino selviytyä on
seksiorjuus. Ilman voimassaolevia lupia Emiko on ”vieraslajin” (invasive species) asemassa, ja vain hänen omistajansa maksamat lahjukset suojelevat häntä ympäristöministeriön virkamiehiltä.32
Ehdotan, että Emiko on eläytyvälle, tuntoisuuttaan
kehittävälle lukijalle reitti geenimuunneltujen organismien elettyyn tilanteeseen. Ne ovat toisaalta vihattuja ja pelättyjä ja niihin sekaantumista pidetään
moraalisesti arveluttavana, mutta toisaalta ne ovat läsnä
jokapäiväisessä elämässä tavoilla, joihin yksilön tai yhteisönkään on lähes mahdotonta vaikuttaa. Moraalisäännöistä piittaamatta Thaimaan köyhdytetty maaperä
puskee geenimuunneltuja ruokakasveja, ja jokainen
perhe on jo rakkoruosteen kurittama. Uudet Ihmiset
ovat yhtälailla osa yhteiskunnan koneistoa: suuri osa
tehdastuotannosta on joko heidän tai lainsuojattomien
malesiankiinalaisten siirtolaisten varassa. Emikon näkö-
kulmasta thait ”keskittyvät Nooan arkkiin, vaikka tulva
on jo noussut”33.
Emikon kokemuksellinen perspektiivi tarjoaa lukijoille jatkuvaa ruumiillisen ahdingon kuvausta: hän
kärsii väkivallasta, kuumuudesta, turvattomuudesta ja
jatkuvasta oman ruumiinsa kieltämisestä. Ruumiin kieltäminen kytkeytyy sekä Emikon geneettis-tekniseen historiaan että Bangkokin sosiaaliseen hierarkiaan. Geenimuunneltujen ihmisten yksi erityispiirre on heidän liikkeidensä mekaaninen nykivyys, ja siinä missä esimerkiksi
Japanissa tätä piirrettä arvostetaan ja estetisoidaan, Thaimaassa se on pidettävä piilossa. Emiko harjoittaa siis jatkuvaa ruumiinhallintaa etenkin julkisilla paikoilla. Tämä
jännite säilyy osana eläytyvää lukukokemusta aina dramaattiseen käänteeseen saakka, jossa jokin vieteri katkeaa
ja Emiko vapautuu liikkumaan ilman pidäkkeitä.
Mekaaninen ruumiintyyli yhdistää Emikon pitkään
keinotekoisten naishahmojen historiaan ja samalla laajempaan välineellistämisen teemaan. Jo Metropolis-elokuvan (1927) Hel-robotti kuvotti ja kiihotti yleisöään
nykivillä tanssiliikkeillään, ja Blade Runnerin (1982) Prisandroidi vääntyi asentoihin, joihin ei ihminen pysty.34 The
Windup Girl viittaa Emikoon usein esineellistävin termein,
halpana leluna ja ”typeränä marionettina”, jonka oikeat
ihmiset voivat halutessaan rikkoakin35. On kuitenkin
muistettava, että Emiko edustaa ennen kaikkea biologista
elämää, joka on kaupallisista ja poliittisista syistä muokattu vaikuttamaan mekaaniselta. Scott Selisker on huomauttanut, että geenimuuntelua käsitellessään The Windup
Girl ”sitoo geenimuuntelun vaikutukset yhteen ohjelmoitavuuden logiikan kanssa […] romaani esittää genetiikan
ikään kuin ohjelmana, joka voi sallia tai pakottaa ruumiin
tekemään mitä vain mitä tietokoneohjelma saa tietokoneen tekemään”36. Sekä geenitutkimus että genetiikan
populaarit kuvaukset ovat vahvistaneet käsitystä genomeista ohjelmoitavina käskyjen kokoelmina37. Selisker
korostaa, että Emikon nukkemaiset liikkeet ovat osa tätä
ohjelmoitavuuden logiikkaa.
Jos Emikon nykivät liikkeet ovatkin esimerkki tarkoituksellisista ja onnistuneesti toteutetuista ominaisuuksista (ohjelmointislangilla: features), hänen ruumiillisuudestaan löytyy myös tahattomia ominaisuuksia, joita
voidaan pitää ohjelmointivirheinä (bugs). Tärkein näistä
virheistä on Emikon kyvyttömyys toimia kuumissa olosuhteissa. Hänen ihohuokosensa on suunniteltu esteettisistä syistä niin pieniksi, että ne eivät pysty välittämään
kosteutta. Toisin sanoen: Emiko ei hikoile vaan ylikuumenee, ja Bangkokin monsuunia edeltävässä helteessä
tämä suunnitteluvirhe tekee hänestä erityisen haavoittuvaisen. Ohjelmoitavuuden logiikka rinnastaa siis Emikon
tietokoneohjelmiin ja automaatteihin, ja hänen ruumiinsa ylikuumeneminen korostaa korkean teknologian
haurautta tilanteissa, joissa tiettyyn käyttötarkoitukseen
ja -kontekstiin suunniteltu teknologinen tuote ei pysty
sopeutumaan uusiin olosuhteisiin. Näin Emiko voidaan
ymmärtää esineenä.
Kokemuksellisten kuvaustensa ansiosta romaani
antaa kuitenkin samalla mahdollisuuden luentaan, jossa
1/2020 niin & näin 79
”Kun luen kuvauksia Emikon
hallituista liikkeistä väkijoukon
keskellä, tunnen kireyttä omissa
lihaksissani.”
Emiko rinnastuu pitkälle jalostettuihin eläimiin, kuten
broilereihin ja rotukoiriin – joilla on usein huomattavaa
kärsimystä aiheuttavia ruumiinrakenteellisia ongelmia,
kuten Emikollakin. Eläytyvä lukija tuntee tukahduttavaa
ahdistusta lukiessaan kuvauksia Emikon ylikuumenevasta kehosta, ja tämä tukahtumisen tunne voi osaltaan
laajentaa ymmärrystä pilalle jalostetun rotukoiran kokemuksellisesta tilanteesta.38
Selisker kysyy: ”jos kaikki elämänmuodot ovat kirjaimellisesti DNA:n ohjelmoimia (ennaltakirjoitettuja),
millä subjektiivisen kokemuksen tasolla tämä ennaltamääräytyminen voisi tuntua ohjelmoinnilta?”39 Selisker
vastaa kysymykseensä vain Emikon kokemukseen keskittyen, mutta ehkäpä on paikallaan yrittää antaa myös
eläytyvän lukijan kokemukseen pureutuva vastaus.
Lukukokemus, jossa henkilöhahmo on ymmärrettävä yhtäältä suunniteltuna laitteena ja toisaalta
elävänä olentona, on omiaan aiheuttamaan unheimlichin tuntua40 ja kognitiivista dissonanssia41, mutta se
myös muistuttaa sekä jalostettujen eläinten että fiktiivisten henkilöhahmojen ontologisesta kaksinaisuudesta42. Kirjallisuudentutkija Lisa Zunshine on kognitiivisessa henkilöhahmoteoriassaan ehdottanut, että
androidien kaltaiset henkilöhahmot ovat mahdoton
tehtävä ihmismielen neuraalisperäisille kategorisoiville
taipumuksille: lukiessaan Emikon kaltaista henkilöhahmoa mieli jää eräänlaiseen heiluriliikkeeseen yrittäessään ahtaa lukemaansa joko ”esineen” tai ”elävän
olennon” kategoriaan43. Asetun tässä vastahankaan ja
ehdotan, että juuri The Windup Girlin kaltaiset kertomukset voivat harjoittaa lukijoissa taitoa ymmärtää
olento yhtä aikaa sekä keinotekoisena että elävänä.
Tämän mahdollistaa osaltaan myös se, että kertomus
asettuu avoimesti osaksi tiettyä kerronnallisten keinojen
perinnettä – tässä tapauksessa siis spekulatiivisen fiktion
perinnettä.
Kun luen kuvauksia Emikon hallituista liikkeistä
väkijoukon keskellä, tunnen kireyttä omissa lihaksissani. Tulen tietoisemmaksi asennostani, siitä miten
ristin jalkani ja liikutan kättäni kääntäessäni sivua, ja
huomioni suuntautuu kohti mahdollisia, liikkeisiini
suunnattuja arvioivia katseita. Kun luen kuvauksia
Emikon kokemasta seksuaalisesta väkivallasta, tunnen
sekä inhotusta että kiihotusta. Ja kun kiinnitän huomioni näihin lukukokemuksen piirteisiin, ne jäsentyvät
eräänlaisena ohjelmoiduksi tulemisena, manipulaationa
– jonain, mihin en voi itse vaikuttaa. Evoluutiopsykologiasta ammentavat kirjallisuudentutkijat kiirehtisivät
tässä huomauttamaan, että romaanin kerronnalliset
keinot todellakin käyttävät hyväkseen taipumuksia,
jotka ihmislajin kehitys on minunkin psykofyysiseen
järjestelmääni ohjelmoinut44. Neurologisten kokeiden
perusteella voidaan olettaa, että kun luen toimintaan ja
ruumiilliseen kokemukseen liittyviä verbejä, aivoissani
aktivoituvat samat alueet kuin jos toimisin tai kokisin
itse45. Tällä neurologisella, yleensä ei-tietoisella tasolla
tekstin kohtaaminen on sekä materiaalista että evolutiiviseen historiaan kytkeytyvää, ja tietyllä tapaa ennalta
määrättyä.
Toisaalta olen myös kulttuurisesti ohjelmoitu taipuvaiseksi tiettyihin vastaanoton tyyleihin: keinotekoisten
naishahmojen pitkä historia ohjaa minua sekä huomaamaan mekaanisen nykimisen kaltaiset motiivit että
tuntemaan ne kaikessa kiusallisessa seksistisyydessään.
Juuri Emikon henkilöhahmon korostettu karikatyyrimäisyys saa tämän eläytymisen tuntumaan manipulaa-
80 niin & näin 1/2020
”Lukijoiden on tiedostettava
ja jossain määrin hyväksyttävä
se, että teos vetelee heidän
tuntemustensa naruja.”
tiolta, sillä romaani ohjailee ruumiillista kokemustani
käyttämällä genrelle tyypillisiä affektiivisen vaikuttamisen
keinoja vaivautumatta edes peittelemään niitä. Nukkemaisen hahmon kokemukseen eläytyminen nostattaa siis
minussa nukkemaisen kokemuksellisen rakenteen, jossa
teos vetelee tuntemusteni naruja.
Miten tällainen kokemuksellinen rakenne sitten
auttaa ymmärtämään geenimuunneltuja organismeja?
Ehdotan, että yhdistettynä ngaw-hedelmän olio-voimaiseen kokemuksellisuuteen Emikon henkilöhahmon
nostattamat ruumiilliset tuntemukset voivat auttaa tunnistamaan, että tavallinenkin ihmisruumis on monenlaisten keinotekoisten vaikutusten muovaama. Siirtymä
geenimuunnellun olennon kokemukselliseen todellisuuteen on spekulatiivinen mutta ei hyppäyksellinen.
Olkoonkin, että jokaisella oliolla on erityisyytensä,
geenimuunnellun organismin keinotekoisuus on samalla materiaalisella jatkumolla rotukoiran keinotekoisuuden ja kulttuurisen, kapitalistisin tuotantoketjuin
ruokitun ihmisruumiin keinotekoisuuden kanssa.
Spekulatiivisen tunnustelun avulla jokin ihmisellekin
avautuva taho geenimuunnellun organismin teknologisesta kytkeytyneisyydestä voidaan tuoda kokemuksen
piiriin.
Lukemisesta (tois-luonnollisessa tilanteessa)
Emikon henkilöhahmo on ongelmallinen sekä tarinamaailman uskottavuuden että romaanin feministisen
luennan kannalta. Kyberpunk-kliseitä toistava keinotekoisen naisen karikatyyri ei tunnu istuvan Bacigalupin
muuten tarkkanäköiseen skenaarioon niukkuuden
maailmasta.46 The Windup Girl ei kokonaisuutena
ohjaa postmodernin tiedostavaan luentaan vaan ennemminkin trillereille tyypilliseen immersiivisyyteen.
Romaanin muut kerronnalliset näkökulmat ohjaavat
omaksumaan realistisen tulkintakehyksen, mutta
Emikon lukeminen vaatii lukijoilta itsereflektiivisen populaarikulttuuritietoista tulkintakehystä. Vain tällaisesta
kehyksestä käsin lukijat voivat hyväksyä sekä Emikon
ruumiillisuuden nukkemaisuuden että sen, että henkilöhahmo manipuloi lukijoiden kokemusta niin ilmeisellä tavalla.47
Juuri Emikon keinotekoisuus tarjoaa mahdollisuuden posthumanistisen kokemuksen kehittämiseen.
Lukijoiden on tiedostettava ja jossain määrin hyväksyttävä se, että teos vetelee heidän tuntemustensa
naruja. Tämä kokemus voi olla outo ja ärsyttävä, ja
juuri outous ja ärsyttävyys kytkee Emikon henkilöhahmon vaikuttavuuden muiden romaanin keinotekoisten organismien vaikuttavuuteen. Irvikissat ja
ngaw ovat aivan yhtä keinotekoisia kuin nukkemainen
nainenkin, ja niidenkin kuvaukset herättävät lukijoissa
ruumiillisia tuntemuksia – eivät samalla tavalla kokemuksellisia kuin ihmisruumiin muotoon ja liikkeisiin
kytkeytyvät kuvaukset, mutta kokemuksellisia yhtä
kaikki. Korostamalla kuvaamiensa eliöiden keinotekoista luonnetta The Windup Girl ohjaa tunnistamaan
myös lukijoiden eletyssä todellisuudessa vaikuttavan
elämän, ja erityisesti ruoantuotannon, läpeensä teknologisena. Eläytyvä lukeminen, ja erityisesti outouden ja
hankaluuden tuntemuksiin pysähtyminen, on erityisen
tärkeää tässä tunnistamistyössä. Yhden spekulatiivisen
romaanin kanssa painiminen tuskin saa aikaan mitään
mullistavaa toiseksi-tulemisen kokemusta, mutta
käyhän se harjoituksesta.
1/2020 niin & näin 81
Viitteet
1
2
3
4
5
6
7
8
9
10
11
12
13
14
Artikkeli pohjautuu tekijän
väitöstutkimukseen (Kortekallio 2020).
Tekijä työskentelee ”Välineelliset
kertomukset: tarinankerronnan rajat ja
uusi aikalaiskriittinen kertomusteoria”
-konsortioprojektissa (2018–2022),
jota rahoittaa Suomen Akatemia (no.
315052).
Geenimuuntelusta ks. esim. Cressey
2013; Bardocz 2018; Fox 2017.
Sukupuuttoaallosta ks. esim. IPBES
2019, 11.
Antroposeenin käsitteestä, ks. esim.
Chakrabarty 2009; Pelttari ja Toivanen
2017; Lummaa 2017.
Termeistä, ks. Lummaa 2017, 74.
Clark 2015; Ghosh 2016; Morton 2013,
27. ”[G]lobal warming burns the skin
on the back of my neck.”
Hildyard 2017, 19. ”You are stuck in
your body right here, but in a technical
way you could be said to be in India or
Iraq, you are in the sky causing storms,
and you are in the sea herding whales
towards the beach.”
Clark 2015; Ghosh 2016.
Kognitiivinen vieraannuttaminen on
spekulatiivisen fiktion tutkimuksen
ydintermejä. Termi kuvaa
kokemuksellista käännettä, jossa oudon
fiktiivisen maailman kohtaaminen
saa aikaan sen, että eletty maailma
vaikuttaa aiempaa oudommalta. Usein
termiä käytetään myös kuvaamaan
sellaisia kerronnallisia strategioita ja
tekniikoita, jotka saavat aikaan tällaisen
kokemuksen. Termin historiasta ja
häilyvyydestä, ks. esim. Spiegel 2008.
Lummaa 2017, 75; vrt. Polvinen 2017.
Poikkeuksina mainittakoon Kim Stanley
Robinsonin Mars-trilogia (1992–1996)
ja muu maankaltaistamista käsittelevä
fiktio sekä N. K. Jemisinin Broken Earth
-trilogia (2016–2018). Myös Johanna
Sinisalon teokset Enkelten verta (2011)
ja Auringon ydin (2013) käsittelevät
teollisen maatalouden ja jalostuksen
teemoja.
Hageman 2012; Selisker 2015, 501.
”It is the ocean they all swim in. The
very medium of life.” Bacigalupi 2009,
69.
Hageman 2012; Lähde 2014; Selisker
2015.
”Not a single one of these furry fruits
should exist; he might as well be hefting
a sack of trilobites. If his guess about
the ngaw’s origin is correct, it represents
a return from extinction as shocking as
if a Tyrannosaurus were stalking down
Thanon Sukhumvit. But then, the same
is true of the potatoes and tomatoes and
chiles that fill the market, all piled in such
splendid abundance, an array of fecund
nightshades that no one has seen in generations. In this drowning city, all things
seem possible.” Bacigalupi 2009, 5.
15
16
17
18
19
20
21
22
23
24
25
26
27
28
29
30
31
32
33
Rose 2006.
Ngaw (Nephelium lappaceum) tunnetaan
myös kansainvälisemmällä nimellään
rambutan.
”[T]he lady who sold them […] [h]ad
the certificates […] cleaner than U-Tex.”
Bacigalupi 2009, 129.
Jameson 1991, 296.
”[The market] has thirty varieties
of fruit: mangosteens, pineapples,
coconuts, certainly… but there are no
oranges, now. None of these… these…
dragon fruits, none of these pomelos,
none of these yellow things… lemons.
None of them. So many of these things
are simply gone.” Bacigalupi 2009, 93.
”[F]at, self-contented fools”; ”the way
they undoubtedly tossed aside fruit
that was even the slightest bit bruised.”
Sama.
Ks. Spiegel 2008.
”[T]he vitality intrinsic to materiality”;
”a certain anticipatory readiness”; ”a
perceptual style open to the appearance
of thing-power.” Bennett 2010, 5.
”Eyes widen”; “[s]miles appear”; ”chews
thoughtfully.” Bacigalupi 2009, 129.
Selisker huomauttaa, että tieteisfiktio
esittää geenimuunnellut organismit
useimmiten outoina ja inhottavina, ja
lukijoiden voi siksi olla vaikea yhdistää
näitä fiktiivisiä olentoja eletyssä
todellisuudessa kohdattuihin, aivan
tavallisen näköisiin geenimuunneltuihin
kasveihin ja eläimiin. Selisker 2015,
504–505.
Alaimo 2016; Neimanis 2017.
”The exposed subject is always already
penetrated by substances and forces that
can never be properly accounted for –
ethics and politics must proceed from
there.” Alaimo 2016, 5.
Ks. esim. Caracciolo 2014.
Neimanis 2017, 61; ks. myös Coole &
Frost 2010.
Warhol 2003, 10; ks. myös Vermeulen
2014. Lukukokemuksen affektiivisuutta
on tarkasteltu ns. affektiivisen käänteen
jälkeen paljonkin, ks. esim. Helle
& Hollsten 2016, ja ekokriittisessä
kontekstissa Weik von Mossner 2017.
Olen aiemmin jäsentänyt vastaavaa
lukemisen metodia termillä performative
enactivism (Kortekallio 2020). Metodissa
sovelletaan lukemisen käytäntöön
lukemisen ja kognition ruumiillisista
aspekteista ammentavia teorioita (esim.
Caracciolo 2014; Cave 2016) sekä
posthumanistisia ja uusmaterialistisia
teorioita subjektiivisuudesta (esim.
Hayles 1999; Coole & Frost 2010;
Neimanis 2017).
Huonosti sopivia olioita käsittelee
esimerkiksi Haraway 1992.
Tämä asetelma avaisi mahdollisuuden
myös siirtolaisten toiseuttamista
käsittelevään analyysiin, johon en tämän
artikkelin puitteissa kuitenkaan ryhdy.
”[F]ocused on their Noah’s ark, after the
82 niin & näin 1/2020
34
35
36
37
38
39
40
41
42
43
44
45
46
47
flood has already happened.” Bacigalupi
2009, 165.
Keinotekoisen naisen historia ulottuu
toki pitemmälle kirjallisuushistoriaan,
ja elävillä nukeilla on vahva asemansa
psykoanalyyttisen teorian kehityksessä.
Ks. esim. Toikkanen 2011.
”[A] piece of genetic trash […] a toy
for them to play with, to break even”,
Bacigalupi 2009, 53; ”nothing but a silly
marionette creature”; ”nothing but a
wind-up”, sama, 54.
The Windup Girl ”weds the effects
of genetic modification to a logic of
programmability […] the novel treats
genetics like a program that might allow
or compel the body to do anything that
a computer program might allow a computer to do” (Selisker 2015, 508).
Ks. esim. Hayles 1999; Kay 2000.
Selisker (2015, 505) huomauttaa,
että myös Monsanto korostaa
markkinoinnissaan jatkumoa
perinteisen jalostustoiminnan ja
geenimuuntelutekniikoiden välillä ja
että geenimuuntelun kritiikkiä on näin
ollen vaikea perustaa sille, että se ei olisi
”luonnollista”. Ks. myös Cressey 2013.
”[I]f all forms of life are literally
programmed (written in advance) by
DNA, at what subjective level could that
determination feel like programming?”
Selisker 2015, 511, kursivointi lisätty
suomennokseen.
Esim. Toikkanen 2011.
Zunshine 2008, 79.
Varis 2019.
Zunshine 2008, 65, 79.
Ks. esim. Carroll 2008; kritiikeistä
Easterlin 2012. Terence Cave (2016)
on huomauttanut, että tällaiset
esikokemukselliset ”nopeat vastineet”
voidaan tuoda kokemuksen piiriin
tarkoituksellisella lukukokemuksen
havainnoinnin hidastamisella.
Pulvermüller 2005.
Ks. Lähde 2014; feministisestä luennasta
myös Kortekallio 2020.
Bacigalupi on aiemmassa
tuotannossaan hyödyntänyt muitakin
populaarikulttuurin kuluneesta
kuvastosta perittyjä tyyppejä ja ohjannut
niiden avulla lukijoiden urautuneita
odotuksia uusiin suuntiin. Esimerkiksi
novelli ”The People of Sand and Slag”
(2004) alkaa räjähtävällä toiminnalla,
joka ohjaa lukijoita eläytymään
kyberneettisesti kohennettujen
henkilöhahmojen voimakkaaseen
ruumiilliseen liikkeeseen ja
innokkaaseen toiminnan tyyliin. Novelli
kuitenkin vie tällaisen ”postihmisen”
kehittelyn julmiin äärimmäisyyksiinsä ja
voi samalla auttaa lukijoita huomaamaan
kertomuksen manipulatiivisen voiman.
Ks. Kortekallio 2020.
Kirjallisuus
Alaimo, Stacy, Exposed. Environmental
Politics & Pleasures in Posthuman
Times. University of Minnesota Press,
Minneapolis 2016.
Bacigalupi, Paolo, The Windup Girl. Night
Shade Books, New York 2009.
Bardocz, Zsuzsanna, Genetically Modified
Crops. Seeds of Hope or Deception?
Committee on World Food Security,
27.2.2018. Verkossa: fao.org/cfs/home/
blog/blog-articles/article/en/c/1104228.
Bennett, Jane, Vibrant Matter. A Political
Ecology of Things. Duke University Press,
Durham (N.C.) 2010.
Caracciolo, Marco, The Experientiality of
Narrative. An Enactivist Approach. De
Gruyter, Berlin 2014.
Carroll, Joseph, An Evolutionary Paradigm
for Literary Study. Style. Vol. 42, No.
2–3, 2008, 103–135.
Cave, Terence, Thinking with Literature.
Towards a Cognitive Criticism. Oxford
University Press, Cambridge 2016.
Chakrabarty, Dipesh, The Climate of History.
Four Theses. Critical Inquiry. Vol. 35,
No. 2, 2009, 197–222.
Clark, Timothy, Ecocriticism on the Edge. The
Anthropocene as a Threshold Concept.
Bloomsbury Academic, London 2015.
Coole, Diana & Frost, Samantha, Introducing
the New Materialisms. Teoksessa New
Materialisms. Ontology, Agency, and
Politics. Toim. Diana Coole & Samantha
Frost. Duke University Press, Durham
(N.C.) 2010, 1–43.
Cressey, Daniel, Transgenics. A New Breed.
Nature. Vol. 497, No. 7447, 2013,
27–29.
Easterlin, Nancy, A Biocultural Approach
to Literary Theory and Interpretation.
The Johns Hopkins University Press,
Baltimore 2012.
Fox, Justin, Genetically Modified Crops. The
Seeds of Hope. Committee on World Food
Security, 14.3.2017. Verkossa: fao.org/
cfs/cfs-home/blog/blog-articles/article/
zh/c/522689
Ghosh, Amitav, The Great Derangement.
Climate Change and the Unthinkable.
University of Chicago Press, Chicago
2016.
Hageman, Andrew, The Challenge of
Imagining Ecological Futures. Paolo
Bacigalupi’s The Windup Girl. Science
Fiction Studies. Vol. 39, No. 2, 2012,
283–303.
Haraway, Donna J., The Promises of
Monsters. A Regenerative Politics for
Inappropriate/d Others. Teoksessa
Cultural Studies. Toim. Lawrence Grossberg ym. Routledge, New York 1992,
295–337.
Hayles, Katherine N., How We Became
Posthuman. Virtual Bodies in Cybernetics,
Literature, and Informatics. University of
Chicago Press, Chicago 1999.
Helle, Anna & Hollsten, Anna, Tunnetko
kirjallisuutta? Suomalaisen kirjallisuuden tutkimus tunteiden ja tuntemusten
näkökulmasta. Teoksessa Tunteita ja
tuntemuksia suomalaisessa kirjallisuudessa.
Toim. Anna Helle & Anna Hollsten.
SKS:n toimituksia 1425. Suomalaisen
Kirjallisuuden Seura, Helsinki 2016,
7–33.
Hildyard, Daisy, The Second Body. Fitzcarraldo
Editions, London 2017.
IPBES, Summary for Policymakers of the Global
Assessment Report on Biodiversity and
Ecosystem Services of the Intergovernmental Science-Policy Platform on Biodiversity
and Ecosystem Services. Toim. Sandra
Díaz ym. IPBES Secretariat, Bonn 2019.
Verkossa: ipbes.net/global-assessmentreport-biodiversity-ecosystem-services
Jameson, Fredric, Postmodernism, or, The
Cultural Logic of Late Capitalism. Duke
University Press, Durham (N.C.) 1991.
Kay, Lily, Who Wrote The Book of Life? A
History of the Genetic Code. Stanford
University Press, Stanford 2000.
Kortekallio, Kaisa, Reading Mutant Narratives. The Bodily Experientiality
of Contemporary Ecological Science
Fiction. Väit. Helsingin yliopisto,
Helsinki 2020. Verkossa: urn.fi/
URN:ISBN:978-951-51-5776-8
Lummaa, Karoliina, Antroposeeni.
Ihmisen aika geologiassa ja
kirjallisuudentutkimuksessa.
Kirjallisuudentutkimuksen aikakauslehti
Avain 1/2017, 68–77.
Lähde, Ville, Tekeletyttö ja energiaelefantit.
Voima 3/2014. Verkossa: voima.fi/blog/
arkisto-voima/tekeletytto-energiaelefantit
Morton, Timothy, Hyperobjects. Philosophy
and Ecology after the End of the
World. University of Minnesota Press,
Minneapolis 2013.
Neimanis, Astrida, Bodies of Water. Posthuman
Feminist Phenomenology. Bloomsbury,
London 2017.
Pelttari, Mikko & Toivanen, Tero, Tämä
ihmisen maailma? Planeetan hätätila,
antroposeenikertomuksen kritiikki ja
antroposeenin vaihtoehtoinen historia.
Tiede ja edistys 1/2017, 6–35.
Polvinen, Merja, Cognitive Science and The
Double Vision of Fiction. Teoksessa
Cognitive Literary Science. Dialogues
Between Literature and Cognition. Toim.
Michael Burke & Emily T. Troscianko.
Oxford University Press, Oxford 2017,
135–150.
Pulvermüller, Friedemann, Brain Mechanisms
Linking Language and Action. Nature
Reviews. Neuroscience. Vol. 6, No. 7,
2005, 576–82.
Rose, Deborah Bird, What if the Angel of
History Were a Dog? Cultural Studies
Review. Vol. 12, No. 1, 2006, 67–78.
Selisker, Scott, ”Stutter-Stop Flash-Bulb
Strange”: GMOs and the Aesthetics of
Scale in Paolo Bacigalupi’s The Windup
Girl. Science Fiction Studies 42, 2015,
500–518.
Spiegel, Simon, Things Made Strange. On the
Concept of ’Estrangement’ in Science
Fiction Theory. Science Fiction Studies
35, 2008, 369–385.
1/2020 niin & näin 83
Toikkanen, Jarkko, Kleistin Nukketeatteri.
niin & näin 1/2011, 37–43.
Varis, Essi, The Monster Analogy. Why
Fictional Characters are Frankenstein’s
Monsters. SubStance. Vol. 48, No. 1,
2019, 63–86.
Vermeulen, Pieter, Posthuman Affect.
European Journal of English Studies. Vol.
18, No. 2, 2014, 121–134.
Warhol, Robyn, Having A Good Cry.
Effeminate Feelings and Pop-Culture
Forms. The Ohio State University Press,
Columbus 2003.
Weik von Mossner, Alexa, Affective Ecologies.
Empathy, Emotion, and Environmental
Narrative. The Ohio State University
Press, Columbus 2017.
Zunshine, Lisa, Strange Concepts and the
Stories They Make Possible. Johns
Hopkins University Press, Baltimore,
2008.