Paikallisuus

Tässä kirjoituksessa tarkastellaan kulttuurin, talouden ja paikallisuuden leikkauskohtaa eli tarkemmin ilmaistuna kulttuurin ja taiteen merkitystä kaupunkien elinvoiman ja elinkeinoelämän kehittämiselle. Pyrkimys on hahmottaa erityisesti sitä,  millaisia lähestymistapoja kulttuurivetoisen kehittämistoiminnan tiimoilta on syntynyt.

Kyseisen ilmiön taustoista todettakoon, että suomalainen kulttuuripolitiikka oli pitkään lähinnä korkeakulttuurin ja taiteen edistämistä, joka institutionalisoitui osaksi hyvinvointivaltiokehitystä. Tätä seurasi kulttuurin, taiteen ja luovuuden taloudellista merkitystä korostava vaihe 2000-luvun jälkipuoliskolla, jossa avauduttiin kansainvälisille vaikutteille ja markkinoille. Olennainen muutos tapahtui kun ”kulttuuriteollisuudesta” huomio kiinnittyi luoviin toimialoihin ja niitä syvällisemmin vielä luovaan talouteen ja sen sisäisen dynamiikan ymmärtämiseen. Tässä suhteessa suomalainen luovien alojen kehittäminen heijastelee pitkälti yleismaailmallista kehitystä. Yksi aluekehitykseen liittyvä tärkeä erityispiirre on se, että kulttuurin talouden yritykset ja työpaikat keskittyvät pitkälti suurille kaupunkiseuduille, mikä korostaa kaupunkien roolia luovassa taloudessa.

Kirjoituksessa hahmotetaan maininnallisesti erilaisia lähestymistapoja kulttuurivetoiseen elinvoiman ja elinkeinojen edistämiseen, jotka jäsentyvät lähinnä kulttuuriresursseja korostavan ja innovaatiotaloutta korostavan ääripään välille, paradigmaattisina esimerkkeinä kulttuuriresurssien johtaminen, kulttuurin taloustiede, kulttuuri osana yhteisöllisiä voimavaroja, inklusiivinen luova kaupunki, osallistava ja integroiva luova kaupunki (Charles Landry), luovien alojen kehittäminen ja luovan luokan houkuttelu. Eri lähestymistapojen kenttä muodostaa vaikeasti jäsennettävän kokonaisuuden, josta tässä kirjoituksessa esitellään vain tärkeimpiä suuntauksia kokonaiskuvan hahmottamiseksi.

Suomessa vastuu infrastruktuurien rakentamisesta ja ylläpidosta on perinteisesti kuulunut kunnille. Julkisen sektorin talous- ja tehokkuusongelmien lisääntyessä nousee esiin kysymys, millä tavalla erilaiset käyttäjälähtöiset, modulaariset ja hajautetusti toimivat eli niin kutsutut käänteiset infrastruktuurit, voisivat täydentää tai osin jopa korvata nykyistä infrastruktuuria. Tutkimuksessa empiirisenä tapaustutkimuskohteena ovat Ikaalisten vesiosuuskunnat. Käänteisen infrastruktuurin lisääntyvä merkitys johtaa hajautuksen, modulaarisuuden, itseohjautuvuuden ja redundanssin lisääntymiseen sekä luoviin ratkaisumahdollisuuksiin ja innovatiivisiin toimintatapoihin. Koska käänteisellä infrastruktuurilla on kuitenkin omat ongelmansa, tulisi käyttäjälähtöisten infrastruktuuripalvelujen toimintaedellytyksiin kiinnittää huomiota. Nämä seikat edellyttävät julkiselta sektorilta uudenlaista otetta infrastruktuuripolitiikkaan.