Resilienssi

Puhuttaessa nuorten kansainvälisestä liikkuvuudesta, keskustelu keskittyy yleensä opiskelijavaihdon, työharjoittelun tai matkailun ympärille. Näitä ilmiöitä määrittää ja yhdistää paitsi tarkoitushakuinen kansainvälistyminen ja sen kautta potentiaalisesti saavutettava lisäkompetenssi ja maailmankuvan avartaminen, mutta myös ajatus selkeästä lähtömaasta ja kohdemaasta. Vaikka yhä useampi nuori aikuinen muuttaakin ulkomaille jäädäkseen, tai päätyy jäämään opiskelu- tai kesätyömaahansa pysyvästi esimerkiksi puolison löytämisen myötä, kansainvälinen liikkuvuus on edelleen suurimmaksi osaksi kaksisuuntaista liikettä jotain kohti ja sieltä takaisin.

Tässä tutkimuksessa tarkastellaan nuoria, joille kansainvälinen liikkuvuus ei ole vapaaehtoinen ja erillinen projekti alkuineen ja loppuineen, vaan joille vanhempien työn edellyttämä transnationalismi ja muuttoliike ovat arkea, vanhempien enemmän tai vähemmän suunnitellusti valitsema elämäntapa, jonka määrittämässä viitekehyksessä lasten ja nuorten elämä muokkautuu. Heidän muuttoliikettään kuvaa jatkuva muutos, arjen ollessa vain löyhästi aikaan ja paikkaan sidottua, ja asuinmaan vaihtuessa muutaman vuoden välein. Artikkelissa pohditaan, millaista on elää jatkuvassa kansainvälisessä liikkeessä maailmassa, jossa globalisoitumisesta huolimatta yksilö edelleen pitkälti määritellään kansalaisuuden ja ’kotimaan’ perusteella. Millaisena nuoret kokevat jatkuvan muuttamisen ja sen arkielämään mukanaan tuomat muutokset? Minkälaisia selviytymisstrategioita he käyttävät siirtyessään toistuvasti vanhasta ja tutusta uuteen ja tuntemattomaan?

Tämä artikkeli pohjautuu kansainvälisesti liikkuvien nuorten kokemuksia tarkastelevaan väitöstutkimusaineistoon. Tutkimus sijoittuu monikulttuurisen kasvatuksen ja psykologian kentille ja lähestyy aihetta fenomenologisesta tulokulmasta, jossa kokemusten ja elämysten pohtiminen nähdään merkityksellisenä uuden tiedon rakentumisen kannalta. Tutkimusjoukkoon valittiin 13-17–vuotiaita nuoria, jotka ovat muuttaneet valtioidenvälisesti useamman kerran lapsuutensa aikana ja joilla on vanhempiensa taustojen näkökulmasta ’monikulttuurinen’ perhe. Tutkimusmenetelmänä käytettiin teemahaastatteluja, joita täydensivät nuorten itse valitsemat valokuvat sekä Life Grid –taulukko. Aineisto analysoitiin tulkitsevan fenomenologisen analyysin (IPA / Smith et al. 2009) avulla. Tutkimuksen tavoitteena on syventää ymmärrystä nuorten kokemuksista ylirajaisuudesta ja omakohtaisesta jatkuvasta muuttoliikkeestä, sekä tarkastella millaisia merkityksiä kansainvälisyys, kuuluvuudet ja jäsenyydet eri ryhmissä saavat nuorten identiteettipuheessa.

Hermeneuttisesti edenneessä analyysissa tutkittavien tulkinnat jaettiin neljän pääteeman alle. Tässä artikkelissa avaamme näistä kahta. Ensinnäkin (1),  ’Kansainvälisyys oletusasetuksena elämässä’ –teema tarkastelee muuttoliikettä ja rajallista aika-paikka –ulottuvuutta nuorten elämässä. Toiseksi (2), teema ’Odota hetki ja käynnistä uudelleen’ kartoittaa muuttoihin liittyviä selviytymisstrategioita, joiden avulla nuoret jälleenrakentavat arkielämänsä ja sosiaalisen verkostonsa aina uudelleen. Tulosten tarkastelussa tuodaan vahvasti esiin nuorten oma ääni ja annetaan tilaa nuorten kokemusten ja merkityksenantojen eroavuuksille ja yhteneväisyyksille.

Vanhempiensa työn vuoksi säännöllisin väliajoin muuttavia nuoria on tutkittu ’kolmannen kulttuurin lapsina’ (Useem, Useem & Donoghue 1963), globaaleina vaeltajina (McCaig 1999) ja suomalaisessa kontekstissa ’matkalaukkulapsina’ (Marttinen 1992) tai ekspatriaattinuorina (Warinowski 2012). Vaikka näiden nuorten kansainvälinen liikkuvuus on tyypillisesti pitkäkestoista ja moniulotteista, on useimmissa aiemmissa tutkimuksissa perusparametreina perheen kotimaa, sieltä ’poissaolo’ ja mahdollinen kotiinpaluu. Näiden nuorten identiteettineuvotteluissa korostuvat tällöin samastuminen ja/tai vieraantuminen kansallisesta identiteetistä sekä oman paikan hakeminen yhteiskunnan kapeiden kategorioiden sisällä. Tässä artikkelissa käsiteltävien nuorten on kuitenkin vaikeaa, usein jopa mahdotonta määritellä itselleen yksittäistä kotimaata, koska he ovat muuttaneet koko lapsuutensa ajan. Kotimaa ei määrity automaattisesti myöskään vanhempien kansalaisuuden perusteella, koska jo heidän vanhempansa edustavat vähintään kahta eri lähtömaata. Tästä huolimatta vaikuttaa siltä, että koska kansainvälinen liikkuvuus on heidän elämässään jo eräänlainen lähtökohtainen oletusasetus, aihe tuntuu olevan merkityksellisempi muille kuin näille nuorille itselleen. Nämä ulkopuoliset, usein tiettyyn paikkaan kiinnittyneet ’muut’ toimivatkin tietynlaisina identiteettipeileinä tutkimuskentän nuorille. Nuorten tulkinnoissa korostuvat toiseuden kokemukset ja oman itsen rakentaminen sen perusteella, ’mitä ei ole’ ja ’millaiseksi ei tule’. Toisin kuin useat aiemmat tutkimukset antavat ymmärtää, tällaisissa perheissä kasvavat nuoret eivät ole homogeeninen ryhmä. Kansainvälisyys ja muutosten tuomien haasteiden kanssa eläminen toki määrittävät pitkälle näiden nuorten elämää, mutta tämän tutkimuksen aineisto havainnollistaa, että jokaisella heistä on erilaiset yksilölliset ja sosiaaliset lähtökohdat, resurssit ja strategiansa niiden kohtaamiseen. Vaikka kansainvälisyyden tuomat myönteiset attribuutit nousevatkin kertomuksissa vahvasti esiin, myös tunne kaiken väliaikaisuudesta sekä voimattomuus omaa elämää koskevissa valinnoissa toistuvat nuorten nostamissa teemoissa.

Globaali koronaviruspandemia on vakavin poliittista päätöksentekoa kohdannut kriisi vuosikymmeniin. Nykypolitiikassa kriiseihin vastaamista ja niistä toipumista hahmotetaan usein resilienssin kä-sitteen avulla, joka viittaa kriisinsietokykyyn ja kriisiä seuraavaan mukautumisprosessiin. Tässä artikkelissa koronapandemian hoitoa Suomessa arvioidaan resilienssikirjallisuuden käsitteiden avulla. Muotoilemme "kokonaisresilienssin" viitekehyksen, jota voidaan soveltaa kriisipolitiikan empiiriseen, analyyttiseen ja normatiiviseen arviointiin. Viitekehyksen avulla tarkastelemme Suomen hallituksen keväällä 2020 soveltaman kriisinhallintalinjan piirteitä ja painotuksia. Erityisesti kiinnitämme huomi-ota siihen, (1) painottuvatko kriisinhallintatoimissa uhkakuvaspesifit vastineet vai yleisen resilienssikyvyn kehittäminen, (2) asettuuko ajallinen painopiste yksinomaan akuutin kriisinsietokyvyn ajalle, vai ilmentävätkö toimet myös huolta pitkän aikavälin oppimisprosessista, ja (3) kuinka läpileikkaavaksi kriisin ilmentämä uudistumistarve mielletään. Tarkastelumme käsittelee Suomen politiikkalin-jauksia yleisellä tasolla ja keskittyy erityisesti informaatiohallinnan, luottamuksen ja demokratian kysymyksiin. Analyysin perusteella toteamme, että koronakriisin hoidon ensimmäisten kuukausien aikana politiikkatoimet ovat keskittyneet vahvasti yhteiskunnan iskunkestävyyttä ilmentäviin piirteisin. Keskustelu yhteiskunnan sopeutumista ja mukautuvaa oppimista edesauttavista sopeutuvan resilienssi piirteistä on toistaiseksi ollut vähäistä.