Ydinaseet

Toisen ydinaseaikakauden orastuksesta lienee puhuttu siitä saakka, kun Kiina ja Ranska to-teuttivat ensimmäiset ydinkokeensa 1960-luvulla. Kylmän sodan jälkeen käsitys ydinasepo-litiikan muutoksesta on yhdistetty erityisesti alueellisiin ydinasevarustelupaineisiin, joiden polttopisteet sijaitsevat Lähi-idässä sekä Etelä-ja Itä-Aasiassa. Massachusetts Institute of Technologyn apulaisprofessori Vipin Narangin teos alueellisten valtojen ydinasestrategisista valinnoista tarjoaa ajankohtaisen ja analyyttisen lisän paikoitellen varsin hälyttävissä sävyissä kulkevaan ydinasepolitiikkaa käsittelevään tutkimuskirjallisuuteen. Narangin teoksen lähtökohtana on, että ydinasestrategioita ja peloteoppia käsittelevän tutkimuskirjallisuuden käsitys ydinasepolitiikan olemuksesta mukailee edelleen liiaksi kyl-män sodan kaksinapaisesta järjestelmästä nousevia kokemuksia. Ydinasestrategioiden tutki-mus on toisin sanoen jumittunut suurvaltalähtöiseen tarkasteluun. Alueellisia ydinasevaltoja käsittelevässä kirjallisuudessa on tämän vinouman johdosta keskitytty lähinnä ydinaseiden hankintapäätösten sekä tästä välittömästi aiheutuvien seurausten tutkimukseen. Hankinta-päätöksiin liittyvät strategiset valinnat – niiden rajoitteet ja vaikutukset – ovat jääneet tutki-muksessa toissijaiseen asemaan. Tämän aukon täyttämiseksi Narang tarkastelee teoksessaan kuuden alueellisen ydinase-vallan ydinasedoktriinien kehitystä ja muutosta. Tarkasteltavista valtioista Pakistanilla, In-tialla, Kiinalla, Ranskalla ja Israelilla on edelleen ydinaseita, kun taas Etelä-Afrikka luopui alkeellisesta ydinasekapasiteetistaan 1990-luvun alussa. Yhdysvaltain ydinasesuunnitteluun kytköksissä olevaa Britanniaa Narang ei luokittele itsenäiseksi ydinasevallaksi. Nousevat ja potentiaaliset ydinasevallat Narang puolestaan ohittaa vetoamalla empiirisen tiedon vähyy-teen, joskin aivan teoksensa lopussa Narang soveltaa teoriaansa myös Pohjois-Korean sekä Iranin muodostumassa olevien ja/tai mahdollisten ydinasestrategisten valintojen arviointiin. Ydinasepelotteen optimointiteoria Toisin kuin ydinasepelotteensa kattavuuden kautta globaalin tason ydinasevalloiksi luokitel-tavat Venäjä ja Yhdysvallat, alueelliset ydinasevallat joutuvat resurssien rajallisuudesta sekä turvallisuusympäristön haastavammasta luonteesta johtuen optimoimaan ydinasekapasiteet-tinsa piirteet sekä niiden käyttöä ohjaavat operationaaliset valinnat. Narang kutsuu tähän premissiin palautuvaa teoriaansa alueellisten valtojen ydinaseiden käyttöopin sekä strategis-ten valintojen operatiivisen sisällön optimointiteoriaksi (posture optimization theory).

Aloite Pohjolan ydinaseettomasta vyöhykkeestä vakiintui kylmän sodan edetessä lähes pysyvältä vaikuttavaksi osaksi Suomen ydinaseriisuntapolitiikkaa. Ydinaseriisuntapoliittisen asiantuntijaprofiilin vahvistamisen lisäksi alueelliset ydinasevalvonta-aloitteet tarjosivat Suomelle ulkopoliittisen kanavan suurvaltojen ydinasepolitiikan Pohjolaan tuottamien heijastevaikutusten käsittelemiseksi. Tultaessa 1980-luvulle vyöhykealoitteen ympärille kypsyi Pohjoismaiden välinen käytäntöyhteys, jonka ylläpitämisestä muodostui Suomen ulkopolitiikassa lähes itseisarvoinen tavoite. Käytännön kypsyessä siihen limittynyt kokemusperäinen tieto alkoi myös ohjata Suomessa tehtyjä tulkintoja ydinasepolitiikassa sekä eurooppalaisessa turvallisuusjärjestyksessä tapahtuneiden heilahdusten vaikutuksista Pohjolan vakauspolitiikkaan. Suomen Pohjolan ydinaseetonta vyöhykettä koskevan politiikan historia tarjoaakin mielenkiintoisen esimerkin itseään toistavan tavanomaisuuden logiikan sekä käytännöllisen viisauden välisestä jännitteestä ulkopolitiikan tekemisessä ja käytännöissä.