Harri Huovinen

The word dιάκονος and its inflections are recurrently featured eight times in both the Catechetical Lectures of Cyril of Jerusalem and the Mystagogical Catecheses attributed to him. This essay endeavors to address a fundamental inquiry: What, according to Cyril, constitute the tasks of deacons?
Cyril predominantly associates the term dιάκονος with a ministry or ecclesiastical office that operates alongside bishops and presbyters. He holds that deacons partake in the gifts of the Holy Spirit and serve as stewards of His grace. Additionally, the catechist references the entire clergy as deacons. Nonetheless, the sources indicate that within the Cyrilline tradition, the responsibilities of deacons are closely intertwined with the service of the church's sacramental life: First, as deacons of Christ, clergy members officiate baptisms, thereby functioning akin to gatekeepers, facilitating the incorporation of the enlightened into the church's full membership. Secondly, deacons assist bishops and presbyters in conducting the liturgy of the Eucharist.
It is inferred that the contemporary perception of deacons as caritative workers does not align with the understanding of the author(s). Instead, the tasks of deacons within Cyril's congregation resemble the liturgical roles of deacons in the Antiochian tradition of the same era, as delineated in the Apostolic Constitutions.

Previous scholarship inadequately acknowledged the diverse ways in which Cyril of Jerusalem employed the breath-related vocabulary related to or derived from Gen 2:7. A systematic analysis of Cyril's catechetical homilies revealed that in his rhetoric, this vocabulary was utilized in several distinct contexts. First, it was used to describe the creation of humans as living beings. Secondly, the vocabulary depicted a pre-Pentecost mediation of the Holy Spirit. Thirdly, the Pentecostal outpouring of the Spirit could be interpreted as another form of "breathing". Fourthly, breath-related vocabulary was employed in reference to three ecclesiastical rites of initiation, indicating their pneumatological significance. This collective utilization of Biblical accounts of breathing, alongside depictions of post-Biblical ecclesiastical rites, formed a coherent narrative aimed at instructing catechetical audiences about the historical sequence of human creation. This narrative encompassed the divine vivification of the tangible body and postlapsarian revivification through the Holy Spirit. Simultaneously, it became evident that Cyril's use of this vocabulary aligned with his overall allusionary approach to employing Scripture in catechesis.

While many contemporary studies on Christian conversion address the subjective experiences of the converts, the theological content and significance of church membership have often been insufficiently addressed. In the history of Christianity, the examination of conversion has predominantly taken the opposite approach, emphasizing its theological essence. To offer a glimpse into this matter, the present article focuses on two interrelated perspectives gleaned from the patristic sources of late antiquity.

Online access:

https://blogs.uef.fi/eastmeetswest/2023/12/18/when-is-christian-conversion-genuine/

Väitöskirjassani "Images of Divine Participation: A Reappraisal of Fourth Century Views on Church Membership" (2022) tarkastelin kirkon jäsenyyden luonnetta ja merkitystä 300-luvun loppupuolen patristisissa lähteissä. Käsillä oleva katsausartikkeli valottaa tämän tutkimukseni taustaa ja keskeistä antia suomalaiselle lukijakunnalle. Ensiksi kirjoituksessa selvitetään, mitä myöhäisantiikin kirjoittajat pitivät kirkon jäsenyydessä keskeisimpänä. Toiseksi tarkastellaan patristisen kuvakielen kirkko-opillista latausta ja sen merkitystä. Lopuksi pohditaan vielä varhaiskristillisen tradition mahdollista antia nykykirkon elämälle.

Vapauden käsite implikoi luonnollisesti autonomian puutteen mahdollisuutta. Tällainen puute on yksi Johannes Krysostomoksen katekeettisen tuotannon toistuvista teemoista. Krysostomoksen katekeettisessa retoriikassa vapauden puute koskee ihmisen sisäistä, hengellistä ulottuvuutta. Se on vihollisen ja passioiden orjuutta. Aiheen käsittelyn varsinaisena motiivina Krysostomoksella on kuitenkin osoittaa kuulijoille ulospääsy tästä tilasta, tie sisäiseen vapauteen. Hän luonnehtii katekeettisen ohjelmansa päämäärää juuri vapautumiseksi. Tämä päämäärä saavutetaan vähittäin initiaatioprosessin eri osien, kuten eksorkismien ja lopulta kasteen välityksellä. Toisaalta Krysostomos katsoo, että kristityksi tulemisen yhteydessä tapahtuva sisäinen vapautuminen ei vielä poista vapauden menettämisen uhkaa. Hän painottaa toistuvasti, että kristittyjen elämään niin yhdessä kuin erikseenkin kuuluu olennaisena osana taistelu tätä vapautta uhkaavia vihollisia vastaan. Täten Krysostomoksen ajattelussa ihmisen sisäiseen, hengelliseen vapauteen liittyy paradoksi: kristityksi tulemisessa tapahtuva sisäinen vapautuminen on kyllä todellista, mutta ei vielä varmaa sanan lopullisessa merkityksessä.

Cyril of Jerusalem’s notion of ecclesiastical music and praise has received very little attention in academic research. When mapping this territory, I found that the Cyrilline gradation between each stage of the ecclesial initiatory process was reflected in the author’s view of the ability of the catechetical audience to participate in psalmody. First, the early-stage catechumens were not mentioned as participants in psalmody or praise. Secondly, the baptismal candidates were exhorted to magnify the Lord. Nevertheless, at the pre-baptismal stage, the candidates were mainly regarded as “students” of psalmody. Thirdly, psalmody and praise were discussed chiefly in the context of the congregation of baptized Christians. In Cyril’s view, the Hagiopolite liturgies of baptism and eucharist included a celestial dimension as well. In the liturgies, the fully initiated members of the church—neophytes and authorized cantors alike—were, in effect, granted participation in celestial doxology in the presence of angels. This article fills a significant gap in the research on the mid-to- late fourth century theology of psalmody. It reveals a Patristic view of the relationship between participation in psalmody and church membership, thus emphasizing the markedly ecclesiastical nature of Christian song.

Jerusalemin piispa Kyrillos (n. 315–387) viittaa yhteensä seitsemässätoista homiliassaan paratiisiin tai paratiisilliseen elämään. Kuvausten suuri määrä herättää kysymyksen, johon ei tähänastisessa tutkimuksessa ole annettu riittävää vastausta: Millainen funktio paratiisiretoriikalla on Kyrilloksen katekeettisessa ohjelmassa? Kyrilloksen homilioiden systemaattinen analyysi osoittaa, että katekeetta käsittelee paratiisia neljällä historiallisella tasolla. Ensimmäisen tason muodostaa opetus alkuparatiisista, josta ensimmäiset ihmiset joutuivat lähtemään. Paratiisin toinen taso voidaan nähdä Kyrilloksen kuvauksissa Golgatasta ja Getsemanesta. Molempia näistä Jerusalemin pyhistä paikoista katekeetta kuvaa puutarhaksi sekä niiden ulkoisen olemuksen perusteella että niihin liittyvän pelastushistorian vuoksi. Kolmas paratiisin tasoista liittyy niin ikään pyhän kaupungin topografiaan: Liturginen elämä, joka Kyrilloksen omana aikana toteutuu Golgatan ja Getsemanen historiallisille paikoille rakennetussa kirkossa, tarjoaa ihmisille yhteyden kristilliseen Kirkkoon. Kyrilloksen mukaan ajassa elävä Kirkko on paitsi itsessään hengellinen paratiisi myös esikuva paratiisin neljännestä tasosta, taivaallisesta Jerusalemista, johon Kirkon jäsenet aikojen lopussa johdatetaan. Edellä kuvatun jaottelun äärellä voidaan todeta, että Kyrilloksen paratiisiretoriikalla on kaksi keskeistä funktiota. Yhtäältä piispa puhuu paratiisista opettaakseen kasteoppilailleen kristillisen pelastushistorian menneitä ja tulevia tapahtumia sekä painottaakseen niiden reaalisuutta ja keskinäistä yhteyttä. Toisaalta hän tarjoaa Jerusalemin Pyhän haudan kirkkoon kokoontuneille kuulijoilleen mahdollisuuden päästä itsekin mukaan tähän historialliseen kertomukseen: tällä pyhällä paikalla heidät otetaan Kirkon jäseniksi; täällä heidät palautetaan jumalallisen elämän yhteyteen, istutetaan hengelliseen paratiisiin.

Patristisen initiaatioteologian nykytutkimusta ohjaa implisiittinen perusolettamus, jonka mukaan kirkon rajat on tarkasti määriteltävissä. Tämä olettamus perustuu raamatullisiin ja varhaiskristillisiin aineistoihin, jotka kuvaavat kastetta eräänlaisena rajana kirkon ulkopuolisen ja sisäpuolisen todellisuuden välillä. Tutkimuksessa ei kuitenkaan ole riittävästi huomioitu, että 300-luvun merkittävien katekeettojen Kyrillos Jerusalemilaisen ja Johannes Krysostomoksen tuotannossa kirkon rajat eivät näyttäydy ainoastaan tarkkoina, vaan myös hieman epätarkkoina. Vaikka katekeetat toki pitävät initiaatioprosessin loppuvaiheen siirtymäriittejä luovuttamattomina kristillisen identiteetin välittäjinä, he kuitenkin samalla näkevät myös koko edeltävän prosessin efektiivisenä, kirkon täyttä jäsenyyttä kohti muuttavana. Kirkon jäsenyyden tämänkaltaisesta progressiivisuudesta seuraa, että initiaatioprosessia läpikäyvien katekumeenien ja kastekandidaattien ekklesiologista statusta ei ole mahdollista määritellä eksaktisti ulko- tai sisäpuolisuuden kategorioiden puitteissa.
Käsillä olevan tutkimuksen pääkysymys kuuluu: millaisena Kyrillos ja Krysostomos näkevät kirkon rajan ylitysvaiheessa olevien kastekandidaattien teologis-ekklesiologisen aseman? Tähän kysymykseen vastattuaan tutkimus osoittaa myös miksi kirkon rajojen määrittely on muodostunut ongelmaksi systemaattisen teologian nykytutkijoille. Lopuksi esityksessä luodaan katsaus mahdollisuuksiin, joita kirkon rajojen monimuotoisempi tarkastelu voi tarjota oman aikamme ortodoksiselle kirkolliselle elämälle.

This dissertation investigated the nature and significance of church membership in the metaphorical rhetoric of three mid-to-late fourth century ecclesiastical authors, Cyril of Jerusalem, Basil of Caesarea, and John Chrysostom. The study consisted of an introductory article, and four research articles each analyzing one genre of imagery employed in the sources from the viewpoint of its ecclesiological relevance.

After brief discussions of vocabulary, application of the methods of systematic theology to the analysis of Patristic texts, and the background of the late antique symbolic approach, the introductory article focused on the two main outcomes of the dissertation. First, it was argued that the authors depict the nature and significance of church membership not only by means of the traditional metaphors of the church, but also by utilizing therapeutic, illuminatory and martial imageries, whose ecclesiological weight, up to now, has been insufficiently recognized. Secondly, the authors’ use of ecclesial imagery revealed a dual approach to church membership. On the one hand, they adhere to the traditional dichotomy between members and non-members. On the other hand membership is attained progressively, in a gradual process, the partakers of which are not easily classifiable into these two categories. The comparative analysis of these approaches provided unprecedented evidence of the ecclesiological import of the pre-baptismal process of initiation. It also elucidated the authors’ views of the importance of church membership both for individual members and for the ecclesial community. Furthermore, some implications of these findings for contemporary ecclesiology and ecumenism were proposed.

The key data of this study was presented in four research articles. Article 1 focused on the connection between therapeutic imagery and church membership, apparent in all three authors. It also disclosed the connection between the spiritual healing of the individual and the traditional, bodily imagery of the church.

Article 2 concentrated on the ecclesiological significance of Basil’s rhetoric of spiritual illumination. The imagery of light was revealed as a miniature ecclesiology that encompassed several aspects of the participation in and union with the Divine, ranging from its inception in Christian initiation to its outward expressions in the communal life of the church and the world at large. The article also pointed out a parallel between the Basilian and the early Lutheran views on spiritual illumination, thereby indicating a new door for ecumenical dialogue between the Orthodox church and Lutheran church bodies.

Next, Article 3 argued that in Cyril, the use of familial terminology was not limited to that of the Biblical and Patristic models, i.e. fully initiated members of the church. He applied it to unbaptized candidates as well. By virtue of their participation in the initiatory process, they share in a primal yet real membership of the ecclesial family. The candidates are progressively brought into church membership through the individual rites of initiation, each contributing to a growing transformation in them.

Similarly, Article 4 postulated that Chrysostom employed martial imagery not only to describe the baptized members of the church, but also to depict baptismal candidates as occupying some degree of membership in the ecclesial community. Further, acknowledging the ecclesiological weight of this imagery shed new light upon the dynamic between the corporate nature of church membership, and the personal nature of the consequent spiritual responsibilities of each member.

In summation, by providing some novel evidence on the three authors’ use of metaphoric language, this dissertation constituted a reappraisal of their image-based approach to the church, and consequently, of fourth century views on church membership.

Previous scholarship did not sufficiently recognize the two manners in which John Chrysostom utilized martial imagery. In his catechetical rhetoric, this imagery was used for highlighting the corporate nature of Church membership: Baptismal candidates and neophytes alike had a shared status as soldiers in the ecclesial army. Martial imagery was also used for depicting the spiritual struggle of each member. While this individualistic aspect was emphasized, it too was based upon the sacramental, corporate vision of Church membership. This completer understanding of Chrysostom’s ecclesiological use of martial rhetoric involved a broader treatment of both aspects.

Daavidilla on huomattava asema niiden Vanhan testamentin pyhien joukossa, joita Kyrillos Jerusalemilainen (n. 315–387) käsittelee katekeettisessa tuotannossaan. Pyhän kaupungin piispan nimellä tunnetuissa opetuspuheissa esiintyy lähes viisikymmentä viittausta tähän Vanhan testamentin kuninkaaseen, sekä lukuisia lainauksia teksteihin, joilla on katsottu olevan daavidilainen alkuperä. On ilmeistä, ettei kirkkoisä ole sattumalta nostanut Daavidia näin keskeiseen asemaan opetuksessaan. Käsillä olevan tutkimuksen tarkoituksena on vastata seuraavaan kysymykseen: Mikä on Daavidin rooli Kyrillos Jerusalemilaisen katekeettisissa opetuspuheissa?
Artikkelissa osoitetaan, että Kyrilloksen ajattelussa Daavidilla on kolme merkittävää roolia. Ensimmäisissä ja laajimmissa viittauksissaan Daavidiin Kyrillos asettaa hänet parannuksen esikuvaksi. Inhimillisenä ja erehtyvänä, mutta jatkuvaan parannukseen suostuvana tämä Vanhan testamentin autuas mies soveltuu piispan katumusta koskevan opetuksen esimerkkitapaukseksi. Toiseksi Kyrillos painottaa Daavidin roolia Kristuksen esi-isänä. Tässä yhteydessä esitetyt viittaukset Daavidiin palvelevat kaksiluonto-opin perusteluina. Samalla ne avaavat näkymän myös Kyrilloksen homileettiseen ohjelmaan painottaa kristinuskon asemaa juutalaisen uskonnon täyttymyksenä. Daavidin kolmas rooli liittyy hänen asemaansa Vanhan testamentin profeettana. Tämän roolin yhteydessä jatkokysymykseksi nousee se, millaisen katekeettisen funktion Kyrillos antaa opetukselleen, jonka mukaan Daavid on paitsi parannusta tarvitseva myös profeetalliseen tehtävään kutsuttu ihminen. Lisäksi tutkimus avaa näkökulman myös Jerusalemin piispan käsitykseen daavidilaisen pääkaupungin topografisesta merkityksestä kristillisen uskonharjoituksen keskuksessa.

There is too little study of Cyril of Jerusalem’s notion of the ecclesiological identity of baptismal candidates. I found that his use of familial terminology was not simply limited to that of the Biblical and Patristic models, i.e., fully initiated members of the church. He applied it to unbaptized candidates as well. They shared in a primal yet real membership of the ecclesial family. They were progressively brought into church membership through the individual rites of initiation, each contributing to a growing transformation in the candidates. They could be identified as family even prior to their ultimate, baptismal adoption as members. This article fills a significant gap in research on the late fourth century theology of initiation. It provides present-day catechists with a deeper understanding of their baptismal candidates’ ecclesiological status. It opens a Patristic and ecumenical vista into the relationship of non-Orthodox Christians with the Orthodox church.

The purpose of this article is to answer the following question: In the theology of Cyril of Jerusalem, Basil of Caesarea, and John Chrysostom, what is the relationship between the healing of the soul of the individual and church membership? It is argued that, in the context of their ecclesiology, the healing of the soul has a single goal: participation in the sacramental life of the church. The realization of this objective, however, occurs in two phases: first, in the context of Christian initiation, and secondly, in the context of and in relation to the liturgical life of the church.

The imagery of light plays a key role in Basil of Caesarea’s narrative of God and salvation. Curiously, the communal aspects of this imagery have received little attention in scholarship. A systematic analysis of De Spiritu Sancto reveals that in Basil’s understanding, participation in divine light functions as a parallel concept to Church membership. To begin with, the corporate nature of participation in divine light is evident from the ecclesial rites of initiation whereby this participation is bestowed. Furthermore, Basil uses the imagery of light to underscore the corporate nature of both the mystical union between God and the baptized, and the outward expressions of the believers’ lives in the divine light: worship and public witness. In addition to shedding new light on the Basilian notion of Church membership, the study offers a fresh outlook into the ecumenical dialogue between the Orthodox Church and Lutheran Church bodies on the theology of initiation.

Origenes Aleksandrialaisen ehtoollista käsittelevien tekstikatkelmien äärellä osoitetaan, että hänen sakramenttia koskevat käsityksensä sijoittuvat johdonmukaisella tavalla hänen teologisen ajattelunsa laajempaan kokonaisuuteen. Mitä tulee perustavaan opetukseen sakramentin sisällöstä, ehtoollisriituksen liturgisiin käytänteisiin taikka kysymykseen admissiosta, Origenes haluaa seurata kristillisen tradition viitoittamaa tietä. Toisaalta ehtoollisen hengellistä sisältöä koskevan opetuksen Aleksandrialainen vie pidemmälle kuin monet edeltäjänsä. Tässä yhteydessä myös hänen ajattelunsa platoninen tendenssi tulee ilmeisellä tavalla näkyviin. Hänen käsityksensä ehtoollisen korporeaalisen ulottuvuuden ja Jumalan Sanan suhteesta näyttäytyy analogisena hänen opetukselleen Logoksen inkarnaatiosta sekä läsnäolosta pyhissä kirjoituksissa. Tähän liittyen hän paitsi kirjoitusten myös juuri ehtoollisen yhteydessä päätyy painottamaan vastaanottajan hengellisen edistyneisyyden tasoa sakramentissa läsnä olevan sanan tavoittamisen edellytyksenä. Edelleen hän korostaa vastaanottajan sisäisen puhtauden merkitystä. Lopulta ehtoollisen ja sen oikean nauttimisen päämääränä on päästä osalliseksi taivaallisesta pääsiäisateriasta.

Käsillä olevan tutkimuksen tavoitteena on selvittää Origenes Aleksandrialaisen (n. 185-254) käsitystä kristinuskon pyhien kirjoitusten jumalallisuudesta. Tutkimuskysymyksenä on, missä mielessä vanhan ja uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat Origeneen ajattelussa Jumalan sanaa.
Origeneen käsitys kirjoitusten jumalallisuudesta käy ymmärrettäväksi siitä dikotomisesta peruslähtökohdasta käsin, joka hallitsee koko hänen teologista ajatteluaan. Aleksandrialainen tekee selvän erottelun jumalallisen ja inhimillisen, ikuisen ja ajallisen sekä intelligiibelin ja sensiibelin välille. Siten hänen mukaansa myös kirjoituksissa on yhtäältä hengellinen ja jumalallinen sisältö, toisaalta myös kirjaimellinen ja historiallinen ulottuvuus.
Origeneen teologiassa kaiken raamatuntutkimuksen lähtökohtana on käsitys kirjoitusten kirjaimellisesta ja historiallisesta ulottuvuudesta. Aleksandrialainen näkee kirjoitusten litteran analogisena Kristuksen inkarnatorisen, inhimillisen luonnon kanssa. Samalla tavoin kuin Jumalan ikuinen Poika, Kristus-Logos omaksui ihmisruumiin, samoin Jumalan Logos, persoonallinen Sana on myös kirjoituksissa omaksunut näkyvän, aistein havaittavan muodon. Näin hän on tehnyt voidakseen tulla konkreettisessa maailmassa elävien ihmisten luo, heidän luettavakseen ja siten myös heidän pelastuksekseen. Origeneen mukaan sekä vanhan että uuden liiton pyhät kirjoitukset ovat pienintä yksityiskohtaa myöten Pyhän Hengen inspiroimat. Siksi kaikki kirjoitusten tekstit ovat täynnä samaa jumalallista Sanaa, Ihmisen Poikaa. Tämä Jumalan Sanan läsnäolo kirjoituksissa on kuitenkin kätkettyä. Jumalan hengelliset mysteerit ylittävät inhimillisen kielen ilmaisukyvyn ja sen vuoksi tavalliset sanat voivat ainoastaan viitata niihin tai olla merkkejä niistä. Sen vuoksi keskeisintä raamatuntutkimuksessa tai kirjoitusten käytössä ei ole jäädä katselemaan raamatullisen tekstin ulkoista, inhimillistä muotoa. Tavoittaakseen kirjoitusten varsinaisen olemuksen lukijan on päästävä ikään kuin kirjoitusten litteran tuolle puolen, niiden hengellisen sisällön katselemiseen.
Jotta lukija voi konkreettisen tekstin äärellä tavoittaa kirjoitusten varsinaisen ja hengellisen sisällön, häneltä vaaditaan hengellistä näkökykyä. Tämä näkökyky taas on suhteessa lukijan henkilökohtaiseen edistyneisyyteen hänen spirituaalisessa prosessissaan kohti jumalallista alkuperäänsä. Origeneen mukaan yksinkertaiselle kristitylle riittää rakennukseksi pelkkä kirjoitusten kirjaimellinen merkitys, kun taas pidemmälle edistyneelle tekstistä aukeaa syvempi, moraalinen merkitys. Kypsä kristitty voi puolestaan nähdä kirjoituksista Jumalan ikuiset salaisuudet ja Kristuksessa olevan pelastuksen mysteerin. Ilman omaa hengellistä edistymistä ihminen ei kirjoitusten äärelläkään voi tavoittaa niiden varsinaista sisältöä; vain hengellinen ihminen voi nähdä tekstiin sisältyvän ja Hengen inspiroiman Jumalan ikuisen Sanan. Toisaalta juuri pyhät kirjoitukset vaikuttavat lukijaansa ja nostavat hänet kirjaimen tuolle puolen, varsinaisen sisältönsä katselemiseen. Ihminen, joka tällä tavoin pääsee ikään kuin ulos ruumiillisista aisteistaan kirjoitusten sisällön hengelliseen näkemiseen, saavuttaa luotuisuutensa ikuisen päämäärän, osallisuuden todelliseen elämään Jumalan yhteydessä. Tällaisen jumalallistumisen myötä ihmisestä itsestään tulee Jumalan Sanan kantaja. Tämä kirjoitusten äärellä tapahtuva hengellinen prosessi tulee täyttymykseensä viimeistään eskatologisessa konsummaatiossa, jolloin sensiibeli maailma katoaa muuttuen hengelliseksi. Silloin myös kirjoitusten konkreettinen muoto menettää merkityksensä. Jumala voidaan nähdä kasvoista kasvoihin, ilman välittäjänä toimivaa katoavaa ihmiskieltä tai kirjoitettua sanaa.
Edellä esitetyllä tavalla Origeneen sananteologian dikotominen luonne käy ymmärrettäväksi hänen kristologiastaan käsin, mutta toisaalta se selittyy myös hänen ajattelunsa hellenistisestä virittyneisyydestä käsin. Yhtäältä Origenes kristittynä teologina pitäytyy käsitykseen, jonka mukaan sekä Jeesuksen Kristuksen persoonalla että pyhillä kirjoituksilla on tietty dyofysiittinen luonne, jolla on edelleen soteriologinen motivaatio. Niin kuin Jeesuksen inhimillisessä ruumiissa Jumalan ikuinen Sana oli läsnä todellisesti mutta toisaalta ruumiillisilta silmiltä kätkettynä, samalla tavoin jumalallinen Sana on läsnä myös kirjoitusten litterassa todellisesti, joskin vain hengellisen näkökyvyn tavoitettavana. Lisäksi, niin Kristuksen kuin kirjoitustenkin olemuksessa Aleksandrialainen näkee keskeisenä nimenomaan jumalallisen ja ikuisen Sanan, sensiibelin ja korporeaalisen ulottuvuuden puolestaan jäädessä sinänsä tärkeään mutta kuitenkin alempaan välittäjän asemaan. Toisaalta Aleksandrialaisen teologiassa on myös selvä yhteys uusplatoniseen ajatteluun. Tästä lähtökohdasta hän ajattelee, että näkyvät ja ajalliset asiat voivat olla vain kuvaa näkymättömästä ja ikuisesta todellisuudesta. Itsessään nämä katoavat asiat ovat olemukseltaan jumalallista alkuperäänsä alempaa. Mainitut kaksi tasoa eivät kuitenkaan ole täysin erossa toisistaan, vaan tällaisen viittaus- ja partisipaatiosuhteen myötä niiden välillä vallitsee tietty jatkuvuus: jumalallinen on paitsi intelligiibelissä todellisuudessa, se on myös läsnä sensiibelissä heijastuksessaan. Näin Origenes voi sekä kristillisestä että filosofisesta taustastaan käsin perustella näkemystään, jonka mukaan pyhien kirjoitusten jumalallinen sisältö voi olla läsnä tekstien kirjamellisessa ja historiallisessa merkityksessä. Tämän Sanan tavoittaminen hengellisessä näkemisessä riippuu siitä, miten pitkälle lukija on päässyt hengellisessä nousussaan kohti ikuista päämääräänsä, jumalallisuutta. Mitä enemmän ihminen on kirjoitusten kautta tekemisissä Jumalan sanojen kanssa, sitä lähemmäs hän pääsee omaa jumalallista alkuperäänsä. Sitä selvemmin hän myös voi nähdä ikuisen todellisuuden, ensin immanentissa heijastuksessaan, lopulta kasvoista kasvoihin.

Patristisen initiaatioteologian nykytutkimusta ohjaa implisiittinen perusolettamus, jonka mukaan kirkon rajat voidaan määritellä tarkasti. Tämä olettamus perustuu raamatullisiin ja varhaiskristillisiin aineistoihin, jotka kuvaavat kastetta eräänlaisena rajana kirkon ulkopuolisen ja sisäpuolisen todellisuuden välillä. Tutkimuksessa ei kuitenkaan ole riittävästi huomioitu, että 300-luvun merkittävien katekeettojen Kyrillos Jerusalemilaisen ja Johannes Krysostomoksen tuotannossa kirkon rajat eivät näyttäydy ainoastaan tarkkoina, vaan myös hieman epätarkkoina. Vaikka katekeetat toki pitävät initiaatioprosessin loppuvaiheen siirtymäriittejä luovuttamattomina kristillisen identiteetin välittäjinä, he kuitenkin samalla näkevät myös koko edeltävän prosessin efektiivisenä, kirkon täyttä jäsenyyttä kohti muuttavana. Kirkon jäsenyyden tämänkaltaisesta progressiivisuudesta seuraa, että initiaatioprosessia läpikäyvien katekumeenien ja kastekandidaattien ekklesiologista statusta ei ole mahdollista määritellä eksaktisti ulko- tai sisäpuolisuuden kategorioiden puitteissa.
Käsillä olevan tutkimuksen pääkysymys kuuluu: millaisena Kyrillos ja Krysostomos näkevät kirkon rajan ylitysvaiheessa olevien kastekandidaattien teologis-ekklesiologisen aseman? Tähän kysymykseen vastattuaan tutkimus osoittaa myös miksi kirkon rajojen määrittely on muodostunut ongelmaksi systemaattisen teologian nykytutkijoille. Lopuksi esityksessä luodaan katsaus mahdollisuuksiin, joita kirkon rajojen monimuotoisempi tarkastelu voi tarjota oman aikamme ortodoksiselle kirkolliselle elämälle.

The aim of this presentation was to examine how the tasks of deacons are portrayed by the author(s) of the works traditionally attributed to Cyril of Jerusalem (c. 315–387). The investigation was based on a survey of words of the διακον- group that appear in the Cyrilline corpus. The eight occurrences of these words were organized into three categories:
1. general uses of the διακον- words
2. the διάκονοι and Christian initiation
3. the διάκονος and the eucharistic liturgy
The examination revealed that for the Cyrilline author(s), the ecclesiastical tasks of deacons are inseparably connected with the sacramental life of the church. Instead of explicitly giving deacons caritative tasks associated with diakonia in the modern protestant sense, the sources depict their role mainly as liturgical.

This dissertation investigated the nature and significance of church membership in the metaphorical rhetoric of three mid-to-late fourth century ecclesiastical authors, Cyril of Jerusalem, Basil of Caesarea, and John Chrysostom. The study consisted of an introductory article, and four research articles each analyzing one genre of imagery employed in the sources from the viewpoint of its ecclesiological relevance.

After brief discussions of vocabulary, application of the methods of systematic theology to the analysis of Patristic texts, and the background of the late antique symbolic approach, the introductory article focused on the two main outcomes of the dissertation. First, it was argued that the authors depict the nature and significance of church membership not only by means of the traditional metaphors of the church, but also by utilizing therapeutic, illuminatory and martial imageries, whose ecclesiological weight, up to now, has been insufficiently recognized. Secondly, the authors’ use of ecclesial imagery revealed a dual approach to church membership. On the one hand, they adhere to the traditional dichotomy between members and non-members. On the other hand membership is attained progressively, in a gradual process, the partakers of which are not easily classifiable into these two categories. The comparative analysis of these approaches provided unprecedented evidence of the ecclesiological import of the pre-baptismal process of initiation. It also elucidated the authors’ views of the importance of church membership both for individual members and for the ecclesial community. Furthermore, some implications of these findings for contemporary ecclesiology and ecumenism were proposed.

The key data of this study was presented in four research articles. Article 1 focused on the connection between therapeutic imagery and church membership, apparent in all three authors. It also disclosed the connection between the spiritual healing of the individual and the traditional, bodily imagery of the church.

Article 2 concentrated on the ecclesiological significance of Basil’s rhetoric of spiritual illumination. The imagery of light was revealed as a miniature ecclesiology that encompassed several aspects of the participation in and union with the Divine, ranging from its inception in Christian initiation to its outward expressions in the communal life of the church and the world at large. The article also pointed out a parallel between the Basilian and the early Lutheran views on spiritual illumination, thereby indicating a new door for ecumenical dialogue between the Orthodox church and Lutheran church bodies.

Next, Article 3 argued that in Cyril, the use of familial terminology was not limited to that of the Biblical and Patristic models, i.e. fully initiated members of the church. He applied it to unbaptized candidates as well. By virtue of their participation in the initiatory process, they share in a primal yet real membership of the ecclesial family. The candidates are progressively brought into church membership through the individual rites of initiation, each contributing to a growing transformation in them.

Similarly, Article 4 postulated that Chrysostom employed martial imagery not only to describe the baptized members of the church, but also to depict baptismal candidates as occupying some degree of membership in the ecclesial community. Further, acknowledging the ecclesiological weight of this imagery shed new light upon the dynamic between the corporate nature of church membership, and the personal nature of the consequent spiritual responsibilities of each member.

In summation, by providing some novel evidence on the three authors’ use of metaphoric language, this dissertation constituted a reappraisal of their image-based approach to the church, and consequently, of fourth century views on church membership.