Jarkko Pylväs

Tarinointi Orfeuksesta ja Eurydikestä keskittyy hyvin usein kaunokirjallisuudessa ja muissa taiteenlajeissa vain ja ainoastaan yhteen myyttiseen aspektiin: Heidän traagiseen rakkauteensa. Seuraa kuitenkin kysymys: Oliko Orfeuksella klassisen mytologian valossa elämää ennen kuin hän tapasi Eurydiken?  Toiseksi: Kysymys voidaan asettaa myös toisin päin: Oliko Eurydikellä kenties elämää ennen kuin hän tapasi Orfeuksen? Kolmanneksi: Onko Orfeus-myytti klassisen antiikin mytologisissa traditioissa kauttaaltaan yhteneväinen vai onko niissä ilmeisiä ristitiitaisuuksia kun ne kertovat Orfeuksesta ja/tai Eurydikestä? Neljänneksi: Miten myyttiä Orfeuksesta ja Eurydikestä tulkittiin antiikin Kreikassa institutionalisoidun orfilaisen mysteeriuskonnon piirissä? Viidenneksi voidaan tässä yhteydessä viitata antiikin Kreikan filosofioiden ja uskontojen tutkija William Keith Chambers Guthrien (1906-1981) näkemykseen, jonka mukaan ”Orfeusta voidaan pitää ihmiskunnan ensimmäisen mysteeriuskonnon perustajana ja ensimmäisenä, joka opetti ihmiselle mysteeri- ja puhdistumisriittejä.” Hyväksyykö nykytutkimus yhä W. K. C. Guthrien radikaalin väitteen? Entäpä millaisia dogmaattisia näkemyksiä antiikin gnostilaisuus omaksui muinaisen Kreikan orfilaisuudesta? Seitsemänneksi kiinnitän huomiota klassisen antiikin Orfeus-myytin ja kalevalaisen mytologian Lemminkäistä koskevien tarinoiden yhtymäkohtiin; Mikä voisi selittää näiden hyvin ilmeiset samankaltaisuudet? Nämä ovat seitsemän keskeisintä tutkimuskysymystä, joihin yritän vastata tämän suppean tieteellisen tekstini puitteissa.

2024.

Hugo Simberg (1873-1917) oli kaksikielinen, suomenruotsalainen kuvataiteilija aikana, jolloin Suomen valtiollisesta itsenäistymisestä vasta haaveiltiin.  Hugo Simberg ei kenties ollut aivan yhtä kiihkeä fennomaani kuin oppimestarinsa Akseli Gallen-Kallela (1865-1931),  mutta nykyisin myös hänen taideteoksensa tunnetaan maassamme merkitsevän usein juuri  suomenkielisillä nimillä. Hugo Simbergin elinaikana taideteoksen nimeäminen suomeksi oli selkeän poliittinen kannanotto, joten voisiko Haavoittunut enkeli-öljyvärimaalauksen ajatella olevan eräitä edustavimpia esimerkkejä tästä? Jostain syystä Hugo Simberg itse kuitenkin halusi jättää juuri tämän taideteoksensa nimeämättä ja merkitsi sen selitteeksi näyttelyluetteloon vain viivan. Uskontotieteilijä Nina Kokkinen (2013; 2019) on esittänyt, että Hugo Simbergin yksityiselämään kuului intoilu enemmän tai vähemmän selvästi swedenborgilaisuudelta vivahtavan esoterismin parissa, mutta tähän olettamukseen suhtautuu skeptisesti taidehistorioitsija Marja Lahelma (2017), jonka mukaan ”Simbergin kiinnostuksesta ruotsalaisen mystikon ajatuksiin on hyvin vähän konkreettista näyttöä”. Nykyisin on hyvin yleisesti tunnettua, että Hugo Simbergillä oli taipumus tulkita kristillistä traditiota ilkikurisen karnevalistisesti, mutta pian saatamme kuitenkin huomata, että hänen enkelitaiteestaan hehkuu myös syvällinen rakkaus ja ymmärrys kristillistä traditiota kohtaan. Tässä esseessäni luotaan Hugo Simbergin Haavoittunut enkeli -maalausten teologisia merkityksiä kristillisen tradition kontekstissa etenkin niiden symbolisten yksityiskohtien synnyttämien eksegeettisten mielleyhtymien valossa. Lähestyn näitä aihelmia hermeneuttisen tutkimusmetodin keinoin.


2022.

Tätä tutkielmaa voi kutsua biografis-kriittiseksi esseeksi, sillä se palauttaa ensinnä mieliin William Blaken (1757-1827) elämäkerran ja taiteellisen kehityksen ääriviivat; Pyrin siis tässä  hahmottamaan joitakin suuntaviivoja siitä, miten William Blaken intellektuaalinen ja moraalinen persoonallisuus muuttuu, kehkeytyy, edistyy hänen elämänsä mittaisella taipaleella kohdusta hautaan samalla kun hänen esteettiset ja hengelliset ambitionsa kehkeytyvät, varioivat ja muovautuvat. Matkan varrella vertailen Blaken aatteita sellaisten modernin aikakauden huomattavien intellektuellien kuten mm.  Arthur Schopenhauerin, G. W. F. Hegelin, Karl Marxin, Friedrich Nietzschen, Sigmund Freudin ja C. G. Jungin keskeisiin oivalluksiin. Tärkeä metodologinen viitekehys tässä tutkielmassani on ollut jungilainen syvyyspsykologia. Tämä tarkoittaa, että tutkimusmetodini on paikoin pikemminkin ”assosioiva”, ei niinkään historiallis-kriittinen:  Etsin Blaken runouden ja taiteen aatteellisia yhtymäkohtia ja samankaltaisuuksia maailman uskontojen pyhien kirjoitusten ja arkaaisten mytologisten lähteiden kanssa, mutta en aina niinkään pyri kriittisesti todentamaan aatehistoriallisia vaikutussuhteita. Tutkimusotteeni siis olettaa jungilaisittain ilmaisten kollektiivisen piilotajunnan vaikutuksen sekä William Blaken tajuntaan ja runolliseen ilmaisuun että arkaaisempiin mytologisiin ja hengellisiin lähteisiin, jonka tässä kontekstissa oletetaan selittävän niiden väliset, enemmän tai vähemmän ilmeiset samankaltaisuudet. Jungilaisen syvyyspykologian soveltaminen Blaken runouden ja taiteen tutkimukseen ei ole täysin uutta, sillä tätä metodologista viitekehystä ovat edellä soveltaneet mm. Kathleen Raine (1969; 1982, 267-298), Christine Gallant (1978), Edward F. Edinger (1986), June Singer (2000), Marko Hautala (2003), joista varsinkin Kathleen Rainen(1969) huomiot ovat olleet itselleni merkittäviä. Painotan tässä tutkielmassani etenkin Blaken kaunokirjallista ilmaisua kun taas hänen visuaalinen ilmaisunsa on tässä yhteydessä saanut verraten vähän huomiota osakseen.  Tutkimusmetodini voi nähdä kuuluvan sekä vertailevan uskontotieteen että vertailevan kirjallisuustieteen mutta myös vertailevan filosofian piiriin. Tutkimusongelmani voidaan määritellä siten, että tarkoitukseni tässä on luodata menneisyyden enteitä, nykyhetken enteitä ja tulevaisuuden enteitä 1700-1800-lukujen taitteessa industrialismin aikakaudella Iso-Britanniassa eläneen William Blaken profetiallisessa taiteessa ja runoudessa.


2020.
---------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



ENGLISH SUMMARY


William Blake (1757-1827), who occasionally has been characterized as ”a Pre-Romantic” poet and graphic artist, can be seen in the perspective of intellectual history as a prophetic visionary and an individualistic forerunner in the crux of 18th century Enlightenment and 19th century Romanticism, located somewhere in the land of eternal twilight between light and shadow, Apollonian and Dionysian, Day and Night. Blake’s mode of thought can be seen as a representative of the Marriage of Enlightenment and Romanticism, because it has elements from both Enlightenment and Romanticism (even though those two are often seen in intellectual history as each others’ antithesis). Closer study of Blake’s art and life shows very clearly that in his case this marriage was real yet rather turbulent, since Blake had significant polemics with both the philosophers of Enlightenment and the poets of Romanticism of his own historical epoch. 

This study shows that the development of the life and art of poet & visual artist William Blake consists of seven distinctive phases, which are here entitled: 1. Childhood and Youth (1757-1784), 2. Illuminated Printing (1784-1789), 3. Anti-Swedenborgian Turn (1789-1790), 4. Lambeth of London (1790-1795), 5. Felpham of Sussex (1796-1803), 6. Visions of Albion Trilogy (1803-1820), 7. Old Age  (1820-1827). As main sources for this biographical-critical dissertation I have used the biographies of William Blake written by Gilchrist (1863), Wilson (1927), Lindsay (1978), King (1991), Ackroyd (1995), Bentley  (2001), and Churton (2015). In this task, the commentaries of William Blake’s creative writings by Ostriker (1977), Bloom (1988), and Summerfield (1998) have also proved to be highly useful to me. I’m significantly indebted here also to meritorious books like S. Foster Damon: William Blake – His Philosophy and Symbols (1924) and S. Foster Damon: A Blake Dictionary – The Ideas and Symbols of William Blake (1965).

The focus of this study is in understanding the development of Blake’s poetical ideas in light of Comparative Religious Studies, Comparative Literature and Comparative Philosophy. The methogological framework of this dissertation is significantly based on Jungian depth psychology. This means that my methodology here is not so much as historical-critical, but it is based more on the free association: I seek for parellelism and similarities in the holy scriptures of world religions and archaic mytological sources with Blake’s arts and creative writings, but I do not always try to critically prove intellectual historical influence backgrounds. So, in Jungian terminology my research methodology supposes the influence of collective unconsciousness on both Blake’s mind and arts and also the more archaic mythological and spiritual sources, which is seen here as an explonation for their more or less apparent similarities and parallelism. 

Blake’s epic poetry was influenced by the ancient religious philosophy of Jewish, Christian, Gnostic and Neoplatonist kind. There is parallelism in Blake’s Lambeth Prophecies with the religious philosophies of Hindu mythology, Vedanta, Buddhism, Zoroastrianism, Ismailism, Kabbalah and Alchemy. There can be found also a synthesis of Ophite, Naassene, Cainite, Sethian, Nicolaite, Valentian and Manichaean Gnosticism in Blake’s poetical ideas. Blake’s tendency to Non-duality, Non-Violence, Pacifism, Mystical Anarchism and criticism of Moralism finds its parallel in the ancient philosophy of Classical Taoism. I have also observed that Blake’s ”Dialectical Idealism” anticipates some of the major themes in the German history of philosophy in the 19th and 20th centuries; I have proved here also that the dialectical elements in the thought of Blake, Hegel and Marx are significantly indebted to the mystical theology of Jacob Boehme.

There can be found a fourfold criticism in William Blake’s poetical philosophy: First of all, a criticism of Emanuel Swedenborg’s theological works, which can be seen almost as if an echo of Immanuel Kant’s critique of metaphysical dogmatism. Secondly, a criticism of rationalizing materialistic and reductionistic tendencies of the 18th century French Enlightenment, which can be seen as an anticipation of Romanticism of Novalis and his generation. Thirdly, a criticism of the social defects of the early phase of British Industrialism, which can be seen as anticipation of the sociological observations of Karl Marx. Fourthly, a criticism of the (mainstream) dogmatic Christian theology, which can be seen as anticipation of the Anti-Christian fin de siècle philosophy of Friedrich Nietzsche. Some of William Blake’s poetical ideas bring in mind some of the essential findings of Sigmund Freud  and Carl Gustav Jung in the field of psychology.



----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------

Merkitsevästi William Blake ei milloinkaan kaunokirjallisessa tuotannossaan käytä käsitteitä 'gnôsis'  tai 'gnostikko' tai 'gnostilaisuus', mutta monin paikoin hänen elämäänsä koskevissa dokumenteissa ilmenee, että antiikin gnostilaisuus oli hänen taiteensa merkittävä innoittaja. Milloinkaan Blaken tuotannossa tämä ei ole yhtä selvää kuin juuri nk. The Bible of Hell-trilogian kohdalla, joka käsittää hänen Lambethin kauden epiikkaansa edustavat runoelmat The Book of Urizen (1794), The Book of Ahania (1795) ja The Book of Los (1795). William Blake kirjoitti nämä runoelmat Lontoossa samaan aikaan kun Ranskan Suuren vallankumouksen Terrorin kauden (1793-1794) veriset jälkimainingit järkyttivät Eurooppaa. Trilogia on heprealaisen Raamatun kahden ensimmäisen Mooseksen kirjan eli Genesiksen ja Exoduksen radikaali ja monitulkintainen uudelleenkirjoitus.  Etsin tässä uskontotieteen, kirjallisuustieteen ja filosofian oppiaineita sivuavassa kirjoituksessani vastauksia varsinkin seuraavaan kysymykseen: Millaisia yhtymäkohtia ja parallelismia sisältyy William Blaken Helvetin Raamattu-trilogiaan kun sitä verrataan maailman uskontojen moninaisiin hengellisiin traditioihin? Erityistä huomiota olen kiinnittänyt siihen, miten William Blake modernisoi erityisesti antiikin gnostilaisuuden tematiikkaa tässä trilogiassaan. Sivumennen käsittelen tässä myös kyseisen trilogian yhtymäkohtia Friedrich Nietzschen filosofian keskeisiin teemoihin. Tutkimusmetodini kuuluu vertailevan uskontotieteen piiriin. Tärkeä metodologinen viitekehys tässä kirjoituksessani on ollut jungilainen syvyyspsykologia.


2024.

Tässä tekstissäni tarkastelen varsinkin Eeva-Liisa Mannerin keskimmäisen luovuuskauden kaunokirjalliseen tuotantoon kuuluvaa Orfiset laulut(1960)-runokokoelmaa ja keskityn tässä yhteydessä varsinkin siihen, miten tämä ilmentää kuoleman ja/tai kuolemankaipuun teemaa. Erityistä huomiota tässä yhteydessä olen kiinnittänyt siihen, miten tälle runokokoelmalle keskeinen kuoleman ja/tai kuolemankaipuun teema heijastelee antiikin gnostilaisuuteen palautuvaa maailmanselitystä, ihmiskäsitystä ja pelastusoppia. Tärkeitä herätteitä oivalluksiini on antanut Arthur Schopenhauerin, Friedrich Nietzschen ja Martin Heideggerin filosofiat. Lähestymistapani edustaa metodisesti käsitehistoriallista tutkimussuuntausta: Pyrin siis tässä vastaamaan kysymyksiin, miten käsite ’kuolema’ muuttuu, vaihtelee ja ”kehittyy” Mannerin neljännessä runokokoelmassa. 


2023.

Tässä artikkelissani valotan William Blaken ”anti-swedenborgilaisten” teosten eli The Marriage of Heaven and Hell-teoksen ja The Songs of Innocence and Experience-runokokoelman tematiikkaa ja jäljitän samalla sitä, millaisia ennakkoaavistuksia nämä hänen avainteoksensa sisältävät 1800-luvun saksalaisen filosofian klassikoiden kirjoituksien keskeisistä ajatuksista:  Vertailen Blaken anti-swedenborgilaisten teosten kaunokirjallisia ideoita varsinkin G. W. F. Hegelin, Arthur Schopenhauerin, Karl Marxin ja Friedrich Nietzschen filosofisiin ajatuksiin. Erityisesti etsin vastauksia kysymyksiin, esiintyykö Blaken nk. anti-swedenborgilaisissa alkuperäisteoksissa ja/tai niiden myöhemmissä tulkinnoissa jonkinlainen filosofisen materialismin ja idealismin synteesi ja jos esiintyy, millainen se on luonteeltaan ja mikä on sen aatehistoriallinen alkuperä. Tämä artikkeli sivuaa länsimaisen kirjallisuudenhistorian ja länsimaisen filosofianhistorian oppiaineita. Tutkimusmetodini on aatehistoriallinen.




2022.

Käsittelen tässä tutkielmassani sydänkeskiajan juutalaisen kabbalan kenties merkittävintä ja vaikutusvaltaisinta klassikkoa, nimittäin Moses  de Leonin (n. 1240-1305) nimeen yhdistettyä teosta nimeltä Sefer ha-Zohar (“Loiston kirja“). Sefer ha-Zohar oli hyvin arvostettu varsinkin myöhäiskeskiajan ja Uuden ajan alun juutalaisten kabbalistien keskuudessa sekä Euroopassa että Lähi-Idässä.  1200-luvun Kastilia-Leónin kristillis-katolisen kuningaskunnan kulttuurisessa ympäristössä selvästi kirjallisen hahmonsa saanut Sefer ha-Zohar muodostaa yhdessä 1100-1200-lukujen vaihteen Provencesta periytyvän Sefer ha-Bahirin (“Kirkkauden kirja“) ja 800-luvulta periytyvän Sefer Jetsiran (“Luomisen kirja“ ja/tai “Muovaamisen kirja“) ohella yhden kolmesta keskiajan rabbiinisen juutalaisuuden mystiikan valtavirtauksen eli kabbalan merkittävimmästä klassikosta. Kaikkein huomattavimpana näistä kolmesta voidaan kenties pitää juuri Sefer he-Zoharia, mitä voidaan perustella viittauksella  jo pelkästään sen erittäin huomattavaan fyysiseen laajuuteen: Sefer ha-Zoharin alkuperäinen käsikirjoitus käsittää n. 2000 tekstisivua, joista suurin osa on kirjoitettu keskiaikaisen juutalaisaramean kielellä ja joitakin  jaksoja myös keskiheprean kielellä.

Hyödyllisiä matkaoppaita tällä tutkimusmatkallani sydänkeskiajan juutalaisen kabbalan maailmaan on tarjonnut varsinkin Gershom Scholem lukuisten kabbalismin aihepiiriä koskevien tieteellisten tutkimusten voimin. Gershom Scholemia pidetään 20.vuosisadan vaikutusvaltaisimpana juutalaisen mystiikan tutkijana ja juutalaisen kabbalan modernin tutkimuksen perustajana.  Syntyjään saksanjuutalainen historioitsija ja filosofi Gershom Gerhard Scholem (1897-1982) valmistui Berliinin yliopistosta filosofian tohtoriksi Sefer ha-Bahiria käsittelevällä väitöskirjalla vuonna 1922. Hän emigroitui vuonna 1923 Palestiinaan, jossa sai sittemmin viran Jerusalemin heprealaisen yliopiston ensimmäisenä juutalaisen mystiikan professorina vuonna 1933. Gershom Scholemin tiedetään aloittaneen Sefer ha-Zoharin tutkimisen jo ennen vuotta 1923 ja julkaisseen  keskeisimmät tutkimustuloksensa sitä koskien mm. saksankielisen Encyclopedia Judaican ”Kabbala”(1932)-artikkelissa sekä  Major Trends in Jewish Mysticism (1941)-teoksessa. Gershom Scholemin mielenkiinto Sefer ha-Zoharia kohtaan jatkui vuosikymmenestä toiseen ja sen yhtenä huipentumana voidaan pitää  mm. englanninkielisen Encyclopedia Judaican "Zohar"(1972)-artikkelia.



2023.

Aatehistoriallisessa katsannossa usein esiromantikoksi kutsutun, englantilaisen runoilija-kuvataiteilija-graafikko William Blaken (1757-1827) myöhäisen luomiskauden kaunokirjallisiin tuotoksiin lukeutuva, eeppinen The Everlasting Gospel (1820)-runoelma on hänen heterodoksisen kristologiansa avainteksti ja julistus hänen kristillistä dogmatiikkaa koskevista esoteerisista näkemyksistä. Tässä runoelmassa Blake esittelee omaa gnostilaisuudelta vivahtavaa teologiaansa Joosef Arimatialaisen monologin välityksellä.  Kanonisen Uuden testamentin kirjoitusten mukaan Joosef Arimatialainen oli Sanhedrinin eli juutalaisten korkeimman tuomioistuimen jäsen, joka ristiinnaulitsemisen jälkeen lahjoitti Jeesus Nasaretilaiselle hautapaikan (Matt. 27:57-61; Mark. 15:42-47; Luuk. 23:50-55; Joh. 19:38-42. Vrt. Jes. 53:9). Joosef Arimatialainen on keskeinen hahmo briteille rakkaissa kuningas Arthuria ja pyöreän pöydän ritareja koskevissa legendoissa, sillä Joosef Arimatialaista pidetään Graalin maljan ensimmäisenä haltijana, joka tarun mukaan toi tämän myyttisen esineen Britteinsaarille.  The Everlasting Gospel-runoelman taustalla tuntuu selvästi olevan sydänkeskiajan Calabriassa vaikuttaneen sisterssiläisapotti Joakim Fiorelaisen apokalyptis-trinitaristinen historianfilosofia, mutta lieneekö Blaken asenne sitä kohtaan jälleen kerran hänelle leimalliseen tapaan pelkästään ilkikurinen ja parodioiva? 


2020.

Merkitsevästi William Blake ei milloinkaan kaunokirjallisessa tuotannossaan käytä käsitteitä 'gnosis' tai 'gnostikko' tai 'gnostilaisuus', mutta monin paikoin hänen elämäänsä koskevissa dokumenteissa ilmenee, että antiikin gnostilaisuus oli hänen taiteensa merkittävä innoittaja. Milloinkaan Blaken tuotannossa tämä ei ole yhtä selvää kuin juuri hänen nk. The Bible of Hell-trilogian kohdalla, joka klassikkotutkimuksen S. Foster Damon: A Blake Dictionary - The Ideas and Symbols of William Blake (1965/1988) mukaan käsittää Lambethin kauden epiikkaa edustavat runoelmat The Book of Urizen (1794), The Book of Ahania (1795) ja The Book of Los (1795).

Tämä teos sisältää William Blaken The Bible of Hell -trilogian runoelmien alkutekstit, suomennokset, synopsikset ja kommentaarit. William Blake kirjoitti nämä runoelmat Lontoossa samaan aikaan kun Ranskan Suuren vallankumouksen Terrorin kauden (1793-1794) veriset jälkimainingit järkyttivät Eurooppaa. Trilogia on heprealaisen Raamatun kahden ensimmäisen Mooseksen kirjan eli Genesiksen ja Exoduksen radikaali ja monitulkintainen uudelleenkirjoitus. Kirjassa on lisäksi suomentajan artikkeli Blaken runouden gnostilaisista piirteistä.

Englantilainen runoilija & kuvataiteilija William Blake (1757-1827) oli profetaalinen visionääri ja individualistinen edelläkävijä valistuksen ja romantiikan taitekohdassa, Valon ja Varjon, apollonisen ja dionyysisen, Päivän ja Yön välimaastossa sijaitsevassa ikuisen hämärän maassa. Nykyisin William Blake on yksi tunnustetuimpia ja tutkituimpia brittiläisen runouden klassikoita ja hänen omaleimaisia kuvataiteellis-kaunokirjallisia visioitaan pidetään paitsi romantiikan ensiairuina myös symbolismin ja surrealismin hyvin varhaisina enteinä 1700-1800-lukujen taitteen eurooppalaisessa taideilmapiirissä. Aikalaisiltaan Blake ei kuitenkaan juuri saanut osakseen arvostusta, vaan hänen tuotantonsa herätti laajemmin kiinnostusta vasta 1900-luvulla.

Kun irlantilainen teosofi-runoilija ja Blaken koottujen runojen toimittaja William Butler Yeats (1865-1939) sai kaunokirjallisuuden Nobel-palkinnon vuonna 1923, Blaken tie maailmanmaineeseen alkoi kehkeytyä. Lopullinen läpimurto tapahtui 1960-1970-lukujen Yhdysvalloissa, jossa Vietnamin sotaa vastustava rauhanaktivismi ja hippiliike suhtautuivat pasifistisen Blaken runouteen suurella hartaudella: Blaken runosäkeistä innoittuivat mm. Jimi Hendrix, John Lennon ja Jim Morrison, mutta hänen tajunnanvirrastaan vaikuttuivat myös beat-kirjailijat Jack Kerouac, William Burroughs ja Allen Ginsberg.

Suomennettu vertaillen Robert E. Sinkewiczin, Theophanes Constantinen ja Luke Dysingerin englanninkielisistä käännöksistä. Viittaukset kreikankielisiin käsitteisiin perustuvat Wilhelm Frankenbergin kreikankieliseen retroversioon, jonka Luke Dysinger on editoinut englanninkielisen käännöksensä vierelle. Suomenkieliset sanat sulkujen sisällä ovat suomentajan omia lisäyksiä, joiden tarkoitus on selventää kontekstia, selittää tekstiä ja parantaa luettavuutta.

Suomennettu vertaillen Theophanes Constantinen ja Luke Dysingerin englanninkielisistä käännöksistä. Viittaukset kreikankielisiin käsitteisiin perustuvat Wilhelm Frankenbergin kreikankieliseen retroversioon, jonka Luke Dysinger on editoinut englanninkielisen käännöksensä vierelle. Suomenkieliset sanat sulkujen sisällä ovat suomentajan omia lisäyksiä, joiden tarkoitus on selventää kontekstia, selittää tekstiä ja parantaa luettavuutta.

Tämä suomennosvalikoima keskittyy kosmisen mystagogi William Blaken (1757-1827) Lambethin kauden ja sitä edeltävään  epiikkaan, jossa vallankumouksen utopia hehkuu kaikissa sateenkaaren väreissä samalla kun runoilija ilmaisee sekä sympatiansa että kritiikkinsä Euroopan ja Amerikan luciferisia kapinallisia kohtaan. William Blaken  eeppisten runoteosten eli nk. profetiallisten draamojen arkaaisimpia vaikutteita ja lähtökohtia olivat mm. kanaanilaiset, heprealaiset, kreikkalaiset, germaaniset, kelttiläiset, skandinaaviset ja hindulaiset jumaltarut, joiden mytologisia ja soteriologisia näkemyksiä hän yhdisteli ja tulkitsi anarkistisesti oman mielensä mukaan. Näkyvän roolin Blaken runoudessa saivat toisaalta myös antiikin gnostilaiset ja uusplatonistiset kirjailijat sekä William Shakespearen näytelmät ja John Miltonin runous, joiden metafysiikan dialektiset libretot ja dramaattiset polyfoniat elähdyttivät hänen psyykensä luovaa hierrettä ja siivittivät säveltämään uuden taivaan ja uuden helvetin päinvastaisia melodioita. Hyvin keskeisiä Blaken taiteelle olivat myös Jakob Böhmen ja Paracelsuksen välittämät hermeettiset ja alkemistiset kirjoitukset, joiden paradoksaalis-dialektiset ja paradoksaalis-mystiset ajatukset hän omaksui innokkaasti ja uudisti. Blaken filosofian kannalta merkitseviä olivat edelleen ruotsalaisen henkiennäkijä Emanuel Swedenborgin (1688-1772) teologiset teokset, joiden dogmaattis-rationaaliset ja dogmaattis-mystiset oivallukset hän näki rohkeasti kokonaan uudessa valossa ja kyseenalaisti. Kaikkein silmiinpistävimpiä William Blaken varhaisen epiikan innoittajia ja herätteitä olivat kuitenkin 1700-luvun brittiläisen ja ranskalaisen valistuksen aatteet sekä aikakauden poliittisen historian ajankohtaiset tapahtumat: Amerikkalainen vallankumous 1776 ja Ranskan Suuri vallankumous 1789-1794 sekä näihin liittyvä ancien régimen murtuminen, jotka kaikki tapahtumat Blake näki osana jumalten ja ihmisten välistä vuorovaikutusta ja maailmankaikkeuden suurta, kosmista näytelmää.


2023.


----------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------------



Valikoiman ensimmäinen runoelma Tiriel (1789) on materialismin rappion ja epäonnistumisen ja samalla ”Järjen Aikakauden” päättymisen tarkkanäköinen analyysi. Samalla se on ennakkoaavistus Blaken esoteerisen mytologian ”helvetillisestä” okkultismista, mitä enteilee tosiseikka, että runoelman keskeisten päähenkilöiden nimet ’Tiriel’ ja ’Zazel’  runoilija omaksui Heinrich Cornelius Agrippa von Nettesheimin teoksesta De occulta philosophia libri tres (1531-1533, Englanniksi: ”Three Books of Occult Philosophy”, 1651) . Samaisen renessanssin magiaa edustavan teoksen nimistöä hyödyntää myös Blaken runoelma The Book of Thel (1789, ”Thelin kirja”), mutta runollinen innoitus johdattaa runoilijan tällä kertaa kokonaan toisenlaiseen näkyyn: William Blaken ilmaisussa on tässä kohtaa vivahde lastenlaulujen ja lastenlorujen maailmasta, jossa kukat ja taivaan pilvet osaavat ajatella, puhua ja rakastaa, mutta runoelman keskiössä on tässäkin mitä vakavin teema: Kaikkea elämää koskeva kuoleman ja katoavaisuuden mysteeri, jonka Thel, runon nuori sankaritar “viattomuuden ja kokemuksen rajoilla“,  kokee riipaisevasti sielussaan elämän kevään vehreyden ja kukkien keskellä.

William Blaken Lambethin kauden avaava runoelma Visions of the Daughters of Albion (1793, ”Albionin tytärten näyt”) muodostaa eräänlaisen The Book of Thel-runoelman temaattisen parin, sillä tällä kertaa näytelmän keskiössä on Kokemuksen eksistenssitasoon astunut, kypsä nainen; Blaken Visions of the Daughters of Albion-runoelma kertoo traagisen tarinan raiskauksesta ja sen jättämistä arvista, mutta se sisältää myös puolustuspuheen vapaudelle ja vapaalle rakkaudelle – vaikutteita tähän työhönsä runoilija on imenyt ilmeisesti juuri feministikirjailija Mary Wollstonecraftin poliittisesta pääteoksesta Vindication of the Rights of Woman (1792, ”Naisten oikeuksien puolustus”). Jos The Book of Thel-runoelma rinnastuu kielikuviltaan ja kehittelyltään The Songs of Innocence and Experience (1789-1794, suom. ”Viattomuuden ja Kokemuksen lauluja”)-runokokoelman ensimmäiseen osaan ”Viattomuuden lauluja”(1789), Visions of the Daughters of Albion (1793)-runoelman tematiikka täydentää sen kokonaiseksi assosioituen pikemminkin ko. runokokoelman jälkimmäiseen puoliskoon  ”Kokemuksen lauluja” (1794).

Gnostilainen maailmanselitys ilmenee monin paikoin William Blaken Lambethin kauden ”Mannerten profetiat”-trilogiassa, joka osittain kulkee limittäin nk. ”Orc-syklin ” kanssa: Trilogian ensimmäinen runoelma America: A Prophecy (1793, ”Amerikka: Profetia”) on symbolinen tulkinta Yhdysvaltojen itsenäisyyssodasta, joka huipentuu amerikkalaisen kapinan henkilöitymänä toimivan ofilaisen Käärme-Messiaan, Orcin voittoon.  Trilogian toinen osa Europe: A Prophecy (1794, ”Eurooppa: Profetia”) voidaan nähdä John Miltonin yltiökristillisen runouden parodiana, joka sisältää muotomenoihin kangistuneen, seksuaalikielteisen ja materialistisen kristinuskon kitkerää kritiikkiä. Trilogian kolmas osa The Song of  Los(1794) tahtoo Runoilija-Profeetta Losin suulla laulaa uskaliaan ylistysvirren vallankumoukselliselle jakobiiniradikalismille aikana, jona väkivaltaisten veritekojen kierre realisoitui Pariisin kaduilla; Runoelma täydentää Blaken runollisen kertomuksen ihmiskunnan historiasta alkaen Adamista Eedenin puutarhassa ja päättyen Viimeiseen Tuomioon, kuoleman riemuvoittoon ja yleiseen ylösnousemukseen, jonka vallankumous Ranskassa aikaansaa.

Tämä on suomennos gnostilaisuuden tutkimukseen erikoistuneen, hollantilaisen teologi ja historioitsija Gilles Quispelin (1916-2006) merkittävästä esseestä, joka käsittelee Faust-teeman varhaiskristillistä alkuperää ja kehitystä länsimaisen kaunokirjallisuuden historiassa. Quispel toimi Utrechtin yliopiston kirkkohistorian professorina vuodesta 1951 alkaen ja hänet muistetaan myös mm. psykiatri ja kulttuurintutkija Carl Gustav Jungin (1875-1961) ystävänä sekä Nag Hammadin koptilais-gnostilaisen kirjaston Koodeksi I:n ts. nk. "Jung-koodeksin" editoijana. Quispel jäljittää Faust-myytin alkuperän pseudo-Klemensin juutalais-kristillisen kirjallisuuden (so. Kerygmata Petrou-tekstin  ja/tai siihen perustuvan Recognitiones-romaanin) kuvaukseen Simon Maguksesta sekä Uuden testamentin apokryfisiin teoksiin lukeutuvaan Andreaksen teot-tekstiin, jotka Quispelin mukaan olivat saksankielisen Volksbuch(1587)-teoksen aatehistoriallisia lähteitä. Esseen heikkouksia on mm. Fernando Pessoan huomattavan Faust-tulkinnan neglektoiminen ja moitittavaa on myös, että Quispel pahoinpitelee Calderón de la Barcan El mágico prodigioso (”Ihmeellinen velho”)-näytelmän Justinan hahmoa, mutta essee on siltä huolimatta yhä hyvin valaiseva  puheenvuoro, joka pelottomasti ja vaivannäköä säästelemättä syöksyy tämän perin juurin gnostilaisen Faust-teeman syövereihin.

I'm myself a Finn. I am also fully aware that the bear is a symbol of Russia. Yet, I also believe that president Putin does not have the monopoly of neither the soul of Russian culture nor the bear symbolism. One the reasons for using the bear symbolism in this fairytale is that,  even though contemporary Russia has fallen to the hands of Prince of Darkness, I choose to believe that all hope for Russian culture is not lost in this world. Right now we must just work hard and do everything both possible and impossible for the purpose, that some day in the future we will see free Russia and the world, which are no longer tyrannized by dictators like Vladimir Putin. When humankind will reach this level, I believe human history will reach its actual starting point. It will be a whole new beginning. ”I saw New Heaven and New Earth”, states St. John in the Revelation of Jesus Christ (21:1). Yet, before such blissful state is reached: The struggle will continue...

there is a rose
pale as snow
secretly concealed
    in the most secret
room of my soul

this rose has been
baptized with blood
of the redeemer

the name
of the rose
is prayer
  and it moves
mountains

Tämä satuni perustuu väljästi Conrad Aikenin (1889-1973) ''Ballad'-runoon, joka julkaistiin  Harriet Monroen toimittamassa Poetry: A Magazine of Verse-kirjallisuuslehden syysnumerossa: Volume XXXVI, September 1930, Number VI,  304-305.

https://www.poetryfoundation.org/poetrymagazine/browse?volume=36&issue=6&page=11

Ultra-ryhmän tulenkantaja Uuno Kailas (1901-1933) on tunnetusti suomentanut tämän runon 'Uni ja Kuolema'(1932, 52-54)-runokokoelmaansa nimellä 'Syysballaadi'.

https://digi.kansalliskirjasto.fi/teos/binding/1906932?page=54

Muita merkittäviä lähteitäni tämän tarinan kehittelyssä ovat olleet mm. Henri Troyatin Tolstoi(1968)-elämäkerta ja Uno Harvan Elämänpuu(1920)-esseekokoelma.

Areiolainen piispa Wulfila on historiallinen hahmo, mutta käsittelen hänen elämäntarinaansa tässä toki sangen fiktiivisellä tavalla, - vaikkakin tosiseikkojen pohjalta.



2019.

Viidakon vanha sananlasku: "Kristillinen Raamattu ei mainitse kissoja, mutta kissat mainitsevat kristillisen Raamatun". Brittiläinen Sir Ernest Alfred Thompson Wallis Budge (1857-1934) on varmasti yksi kaikkien aikojen kuuluisimpia egyptologeja. Sir E. A. Wallis Budge toimi vuosina 1894-1924 Lontoon British Museumin egyptologisen osaston johtajana. Sir E. A. Wallis Budgen persoonaan liittyy kaikenlaisia, osin jopa legendaariset mittasuhteet tavoittavia tarinoita,  joista yhden kerron pian tässä. Tämä tarina  koskee paitsi Sir Budgea niin myöskin erästä sangen erikoista kissaa, joka tunnettiin British Museumissa nimellä  'Mike'. Mike-kissa viihtyi British Museumissa vuosina 1909-1929, mikä sijoittuu suurelta osin yhteen Sir E. A. Wallis Budgen virkakauden kanssa.



2010.

"Christian Bible does not mention cats. But cats mention the Christian Bible. "


British Orientalist Sir Ernest Alfred Thompson Wallis Budge (1857-1934) is certainly one of the most famous Egyptologists of all times. Sir E. A. Wallis Budge was the Keeper of the Department of Egyptian and Assyrian Antiquities at the British Museum in the years 1894-1924. All sorts of stories have been told about his personality and his conduct, and some of them reach even legendary proportions. I am just about to tell you one of those stories. This story deals with Sir Budge, but also one rather extraordinary Cat, who was known at the British Museum by the name of ‘Mike’. Mike the Cat lived at the British Museum in the years 1909-1929, which happened to be for the greater part at the same period as Sir Budge had his active career there..

Käärmeiden loitsujen kirja-satuni nimi viittaa muuan varhaiskristilliseen apokryfiteokseen, joka aikain saatossa on kadonnut jäljettömiin. Teos tunnetaan nykyisin lähinnä antiikin kristittyjen kirjoittajien kommenttien perusteella, mutta myöhemmin teos on saanut hivenen ristiriitaisen maineen: Kirkkoisien melko yhtenäisen mielipiteen mukaan kyseessä on Apostoli Paavalin autentttinen kirjoitus, jossa tämä Kristuksen lähettiläs systemaattisesti torjuu ofilaisen harhaopin, joka rohkeni väittää Paratiisin Käärmeen ja Kristuksen olevan sama asia, mutta esim. Clifford A. Pickoverin retrojulkaiseman (epäilyttävän) "Book of Spells of Serpents"-Wikipedia-artikkelin (2006) mukaan teoksen kirjoittaja itse syyllistyy ofilaisuuteen.

Käärmeiden loitsujen kirja-satuni juoni perustuu väljästi 1900-luvun alussa Kiinan uiguurialueelta  Xinjiangin provinsissa  löydettyjen nk.  Turfanin fragmenttien sisältämään vanhaan, manikealaiseen tarinaan; Tämän tarinan mukaan kaksi käärmettä ryhtyi kilpasille, kumpi saisi oikeuden luikerrella Herran paratiisiin viettelemään ihmisen. Taustalla on tässä kristillisen Raamatun kuvaus kahden Käärmeen konfliktista: Ensimmäinen käärme on Paratiisin Käärme (Ilm. 12:9), jälkimmäinen Mooseksen sauvansa nokkaan nostama Vaskikäärme (Joh. 3:14). Tässä sadussani on toisaalta mukana myös ripaus antiikin Kreikan Orfeuksen ja Eurydiken traagista rakkaustarinaa, Hafezin lyyristä sufilaisuutta, William Shakespearen Kesäyön unelmaa sekä Leo Tolstoin Anna Kareninaa.

Sadun kuvitus perustuu Johann Michaelis Faustiuksen alkemistiseen teokseen, jonka Johann Zieglerin kirjapaino julkaisi Frankfurtissa ja Leipzigissa vuonna 1706: Compendium alchymist. novum, sive, Pandora explicata & figuris jllustrata, das ist, Die edelste Gabe Gottes, oder, Ein güldener Schatz mit welchem die alten und neuen Philosophi, die unvollkommene Metall, durch Gewalt des Feuers verbessert, und allerhand schädliche und unheylsame Kranckheiten innerlich und äusserlich, durch deren Würckung vertrieben haben : dieser Edition wird annoch, nebst vielen Kupffern und über 800 Philosophischen Anmerckungen, ein volkom̃enes Lexicon alchymisticum novum, und ein vollständiges Register rerum & verborum, beygefüget. 

2011.

Musta ruusu-satuni taustalla on useita lähteitä, joista merkittävimpiä lienevät Aimo Viherluodon Musta ruusu-tangon sanoitus, Gustav Meyrinkin Der Golem(1915)-romaani,  Grimm-veljesten Lumikki-satu ja William Shakespearen Romeo and Juliet-näytelmä. Sadun runot ovat omaa käsialaani Musta ruusu-tangon sanoitusta lukuunottamatta.





2011.

Tämän runokokoelman kirjoittaja ei tehnyt kymmeneen vuoteen elämässään käytännöllisesti katsoen juuri mitään muuta kuin nukkui. Hänen psyykeensä sairaudeksi luokiteltua tilaa koetettiin analysoida mm. lääketieteen, fysiikan, kemian, biologian, astrobiologian, astrologian, alkemian ja maailmanhistorian morfologian keinoin, mutta mysteeri ei auennut, eikä merkillinen ikiuni saanut pätevää selitystä – ei tieteellisesti eikä hengellisesti. Lopulta selitystä etsittiin sadun keinoin ja syntyi teoria Ruusunpunaisesta unesta. Kaikkein likimmäs ratkaisua tuli kenties kuitenkin heprealaisen Raamatun teoria tardêmâsta, syvän unen hengestä, johon Jumala vaivutti Adamin luodakseen hänelle puolison tämän omasta kaipauksestaan. Syvän horroksen kauden seurauksena syntyi ikuisesti raolleen jäänyt unipäiväkirja, johon Morfeuksen kanssa ystävystynyt unikeko kalastaa unia yhä edelleenkin. Samalla syntyi tämä  salaperäinen runokokoelma Uuno Kailaan Uni ja kuolema-teoksen hengessä, jonka manikealalainen angsti uhmaa painovoimalakia ja etsii armollista suhdetta omaan itseensä ja Jumalaan olemassaolon mysteerin viitoittamana.

2021.