Tampereen yliopisto

Artikkelissa luodaan kuvaa Helsingin kaupungin kasvu- ja kehityshaasteista pohtimalla erityisesti sitä, millaisia sisällöllisiä ulottuvuuksia kaupunkikehittämiseen liittyy jälkiteollisen yhteiskunnan ja globaalin kilpailun oloissa. Asiaa tarkastellaan kasvukoneteorian, jälkiteollisen kaupungin piirteiden, elinkeinopoliittisten kaupunkiprofiilien ja innovaatioympäristöjen rakentamisen kannalta. Hypoteesimme on, että maaomaisuuden ja perinteisen teollisuuden sijaan kaupunkien kehitystä ja kilpailukykyä määrittävät yhä enemmän tieto, korkea teknologia, palvelut, kulttuuri ja paikkojen kiinnostavuus. Kaupunkien tulee löytää oma taloudellinen profiilinsa, joka esimerkiksi Helsingin kohdalla painottuu luovuuteen, koulutukseen, osaamiseen ja teknologiaan. Samalla kaupunkien on omaksuttava uusia integroivia ja synergiaa luovia toimintatapoja, jotka syntyvät teknologisen kehityksen, inhimillisen pääoman, sosiaalisen integraation ja virikkeellisen ympäristön leikkauksessa. Kehittämisessä on kyettävä ottamaan hyödyntämään koko yhdyskunnan monimuotoisuutta, minkä aikaansaamisessa ihmisten vuorovaikutuksen areenat ovat avainasemassa. Orastavia piirteitä tästä uudesta kehittämisideologiasta näkyy mm. Helsingin Arabianrannan kehittämisessä ja Helsinki Living Lab-tyyppisessä kehittämistoiminnassa. Uudenlaisten innovaatioympäristöjen muodostaminen edellyttää kekseliäisyyttä ja osallisuutta korostavaa lähestymistapaa, joka pyrkii yhdistämään sisällöllisesti mielekkään elämisen edellytykset teknologian tarjoamiin mahdollisuuksiin, kestävään kehitykseen, kulttuurielämän rikastuttavaan antiin, hedelmälliseen vuorovaikutukseen ja endogeeniseen (sisäsyntyiseen) talouskasvuun.

Kunnat ovat olennainen osa suomalaista yhteiskuntaa. Voidaan jopa väittää, että yhteiskuntamme toimintaa on vaikea ymmärtää, ellei tunne kunnallishallinnon peruspiirteitä. Kunnilla on merkittävä rooli niin ihmisten arkipäiväisten palvelujen järjestäjinä ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden edistäjinä kuin kansalaisten poliittisten vapauksien turvaamisessa ja paikallisen taloudellisen aktiivisuuden edistämisessäkin. Nykyisin kunnissa työskentelee viidesosa Suomen työvoimasta, osuus julkisista menoista on yli 80 prosenttia ja osuus bruttokansantuotteesta lähes viidennes. Kuntien johtavissa asemissa toimivilla on vastaavasti runsaasti valtaa ja vastuuta yhteisten asioiden hallinnan kysymyksissä. Aiheenamme tässä artikkelissa on kunnan johtaminen ja sen uudistuminen toimijoiden välisten hallintasuhteiden muuttuessa osana monimutkaistuvaa yhteiskuntaa. Millainen rooli kuntien johdolla on yhteiskunnassa kirjan pääteeman eli hallinnan näkökulmasta, ja kuinka se on muuttumassa? Miten kunnan johdon asema eroaa muiden organisaatioiden ja esimerkiksi yritysten johtamisesta? Miten johtaminen on kehittynyt viimeisten vuosikymmenien aikana? Miten johtamisen haasteet ja edellytykset ovat muuttumassa lähitulevaisuudessa monimutkaisuuden olosuhteissa monien murrosten, uudistusten ja ristiriitaisten kehityssuuntien keskellä? Entä millaisia ominaisuuksia, taitoja ja kykyjä kuntien johtajilta edellytetään? Aloitamme näiden asioiden käsittelyn valottamalla lyhyesti kunnan yhteiskunnallista roolia, minkä jälkeen tarkastelemme lähemmin kuntajohtamista ja sen muutosta sekä ulkoistamista, kumppanuus- ja verkostosuhteita, kuntalaisten osallistumista ja kansainvälistyvää hallinnan kenttää.

e-Government-alan tutkimustarveselvitys on Tietoyhteiskuntainstituutin (Tampereen yliopisto) toteuttama ja Valtiovarainministeriön hallinnon kehittämisosaston rahoittama pienimuotoinen selvityshanke. Hankkeessa käsiteltiin sähköisen hallinnon kehittämisen peruskysymyksiä ja avaintoimijoiden käsityksiä sähköiseen hallintoon liittyvistä tutkimustarpeista.

Tässä katsauksessa tarkastellaan julkisen sektorin keinoja motivoida henkilöstöä palvelujen kehittämiseen ja uudistamiseen. Käsittelemme erityisesti sitä, millaisilla kannustimilla voidaan lisätä luovuutta ja innovatiivisuutta julkisissa organisaatioissa ja miten julkisen sektorin erityisluonne ehdollistaa näiden kannustimien käyttöä. Esimerkkinä kannustimien käytöstä julkisella sektorilla käsitellään Yhdysvaltoihin kuuluvan Georgian osavaltion palvelu-uudistusta.

Tässä artikkelissa tarkastellaan perinteisten ja uusien luovuustekniikoiden toteutusmuotoja ja erityispiirteitä kaupunkikehittämisen kontekstissa. Analyysi kohdistuu luovuuden vahvistamistendensseihin vakiintuneen suunnitteluprofession ja orastavan omaehtoisen yhteisöllisen kehittämisen jännitteisellä kentällä. Jälkimmäisen osalta tarkastellaan lähemmin camp-tekniikoiden syntyä ja leviämistä, mistä esimerkkeinä esitellään Toronton liikenneleiri, Vancouverin muutosleiri ja sosiaalisia innovaatioita tuottavat viikonloppuleirit Iso-Britanniassa. Näiden käsittely on sikäli perusteltua, että esimerkiksi camp-tekniikat niin kuin monet muutkin uudet luovaan kaupunkikehittämiseen liittyvät virtaukset ovat jo rantautuneet Suomeen. Lopuksi pohditaan lyhyesti myös sitä, millaisia haasteita uusiin luovuustekniikoihin liittyvän omaehtoisuuden vahvistaminen synnyttää toimintojen koordinoinnin ja demokraattisen hallinnan kannalta.

Most studies of city branding are written from a marketing or management perspective. This book is different, as the micro-management issues of city branding are discussed within a broader macro-theoretical or structural context while analysing questions from the point of view of local economic development and industrial policy.

Conceptual tools are provided to assist branding in global inter-city competition. But the text is not just a toolkit for city marketing, but a theoretically oriented description of the preconditions and means of economic city profiling and restructuring on a highly competitive global scene.

In this sense the book is theoretically oriented and contextual, and it approaches the branding challenge from the point of view of urban political economy, as reflected in the concept of the informational city, the growth machine thesis and the world city hypothesis.

Artikkeli kuvaa kuntien innovaatiotoiminnan organisointia. Päähuomio kohdistuu kolmeen kysymykseen: millaisen käsitteellisen kokonaisuuden kuntien innovaatiojohtaminen muodostaa, millaiset konkreettiset fasilitointimekanismit mahdollistavat innovaatiotoiminnan tukemisen, ja millaisia käytännön ratkaisuja kunnat ovat tehneet innovaatiotoiminnan fasilitoinnin saralla? Käsittely painottuu teoreettiseen analyysiin. Lyhyessä empiirisessä osassa tarkastellaan Helsingin kaupungin kehittämistoiminnan organisointia. Lopuksi tarkastellaan vielä innovaatiotoiminnan muutossuuntia ja esitetään kokonaisarvio kuntien innovaatiotoiminnan organisoinnin haasteista.

Innovaatioiden merkityksestä yhteiskuntakehityksen ja talouskasvun lähteenä on keskusteltu jo pitkään. Innovaatioita pidetään yleisesti taloudellisen kasvun ja kilpailukyvyn keskeisinä mahdollistajina, minkä vuoksi innovaatiotoiminnan edistäminen on otettu käytännössä kaikkien merkittävien maiden kansallisten ja alueellisten kehittämispoliittisten linjausten ytimeen. Vaikka kiinnostus on voittopuolisesti kohdistunut yritysten innovaatioihin ja siten nimenomaan voittoa tavoittelevaan toimintaan, alan keskustelu on laajentunut myös muille yhteiskuntaelämän osa-alueille, julkinen sektori mukaan lukien. Innovaatiot kytkeytyvät saumattomasti muutoksen käsitteeseen. Niiden oletetaan ja ne toki yleensä liittyvätkin tietoiseen pyrkimykseen saada aikaan positiivisia muutoksia yhteisön tai organisaation toiminnassa ja niiden asemassa omassa toimintakentässään. Esimerkiksi radikaali tuoteinnovaatio merkitsee usein markkinajohtajan aseman saavuttamista tietyllä markkinasegmentillä. Julkisella sektorilla vastaavanlainen muutos voi näkyä esimerkiksi uusien organisointimallien käyttöönoton avulla aikaansaatuna merkittävänä kustannustehokkuuden lisääntymisenä tai monikanavaisuuden avulla toteutettuna palvelun saavutettavuuden parantumisena. Toisaalta menestykselliset radikaalit tuoteinnovaatiot muodostavat vain pienen osan innovaatioihin liittyvistä muutosprosesseista. Innovaatioekologiaan kuuluu vähemmän hohdokas puoli, joka ei ole ollut yhtä usein esillä kuin sen uudistava ulottuvuus. Innovaatioiden aikaansaama ”luovaa tuho” merkitsee kriisien ja jännitteiden syntymistä niille aloille, joilla uudisteet muuttavat merkittävästi yhteisöelämää, organisaatioita tai markkinoita. Suurin osa näistä luovan tuhon prosesseista on tietysti välttämättömiä, mikäli yhteiskuntaelämää yleensäkään halutaan uudistaa. Samalla on kuitenkin muistettava, että innovaatiot eivät saa aina aikaan haluttuja positiivisia vaikutuksia. Joskus liian suuri innovaatiointensiivisyys voi merkitä jopa uhkaa organisaation olemassaololle, jos se esimerkiksi heikentää olennaisesti tulonmuodostusta tai haittaa organisaation perustehtävän toteuttamista. Näin voi käydä muun muassa silloin, kun organisaation innovatiiviset ratkaisut ylittävät huomattavasti organisaation toimintaympäristön kehitystason. Innovaatiot voivat myös tuhota yhteisöjä silloin kun ne heikentävät sosiaalista integraatiota tai aiheuttavat merkittäviä ulkoapäin tulevia muutoksia yhteisöelämään. Vaikka tässä artikkelissa päähuomio kohdistuu innovaatioajattelun kautta avautuviin mahdollisuuksiin ja positiivisiin vaikutuksiin, samalla on hyvä muistaa edellä mainitut kriittiset näkökohdat. Toinen huomionarvoinen näkökohta on se, että monet innovaatiot eivät synnytä käänteentekeviä muutoksia, ts. ne eivät ole radikaaleja innovaatioita. Tämä on erityisen tyypillistä julkisella sektorilla, jonka toiminta keskittyy sääntely- ja palvelutehtäviin ja jonka toimintaa kontrolloidaan demokraattisen järjestelmän kautta. Innovaatiot muodostavat vain yhden muutoksen lähteen, jopa sellaisissa muutosprosesseissa joissa on kyse julkisen sektorin rakenteellisesta uudistamisesta. Nimittäin on paljon laajoja uudistus- ja muutosprosesseja, jotka eivät perustu innovaatioihin sanan varsinaisessa merkityksessä. Monet niistä rakentuvat itse asiassa hyvin perinteisten rakenteellisten ratkaisujen varaan, joiden pyrkimyksenä on mittakaavaetujen hyödyntäminen tai toiminnan rationalisointi. Jopa niinkin merkittävä kuntareformi kuin 2000-luvun jälkipuoliskolla käynnistynyt kunta- ja palvelurakenneuudistus on pääpiirteiltään juuri tällainen alhaisen innovaatioasteen muutosprosessi. Sitä vastoin kansallisen innovaatiojärjestelmän kehittäminen sekä maakunnan yhteistyöryhmän ja TE-keskusten perustaminen ja vastaavat yhteistyöhön ja verkostomaiseen toimintalogiikkaan perustuvat uudistukset ovat olleet aikanaan varsin innovatiivisia uudistusprosesseja. Julkinen hallinto muuttuu jatkuvasti poliittisen elämän tapahtumien ja hallinto-, palvelu- ja kehittämisprosessien yhteydessä, josta innovaatioperusteinen muutos muodostaa yhden osa-alueen. Tätä taustaa vasten on kiintoisaa pohtia, mitä erityistä on nimenomaan innovaatioihin ja innovaatioajatteluun perustuvassa muutoksessa. Tässä käsitteellisesti painottuneessa artikkelissa asiaa tarkastellaan kuntasektorin kannalta jäsentämällä kuntien innovaatiotoiminnan muotoja ja sovellusalueita sekä innovaatiojohtamisen lähtökohtia.

Suomessa vastuu infrastruktuurien rakentamisesta ja ylläpidosta on perinteisesti kuulunut kunnille. Julkisen sektorin talous- ja tehokkuusongelmien lisääntyessä nousee esiin kysymys, millä tavalla erilaiset käyttäjälähtöiset, modulaariset ja hajautetusti toimivat eli niin kutsutut käänteiset infrastruktuurit, voisivat täydentää tai osin jopa korvata nykyistä infrastruktuuria. Tutkimuksessa empiirisenä tapaustutkimuskohteena ovat Ikaalisten vesiosuuskunnat. Käänteisen infrastruktuurin lisääntyvä merkitys johtaa hajautuksen, modulaarisuuden, itseohjautuvuuden ja redundanssin lisääntymiseen sekä luoviin ratkaisumahdollisuuksiin ja innovatiivisiin toimintatapoihin. Koska käänteisellä infrastruktuurilla on kuitenkin omat ongelmansa, tulisi käyttäjälähtöisten infrastruktuuripalvelujen toimintaedellytyksiin kiinnittää huomiota. Nämä seikat edellyttävät julkiselta sektorilta uudenlaista otetta infrastruktuuripolitiikkaan.

Tässä artikkelissa tarkastellaan alueyhteisöjen muuttuvaa roolia globaalin hallinnan järjestelmässä. Erityishuomiota kiinnitetään siihen, miten markkinaehtoisuuden lisääntyminen heijastuu valtion ja kuntien toimintatapoihin ja –puitteisiin.

Tämä artikkeli käsittelee Pirkanmaan osaamiskeskittymien yhte-
yksiä maakuntakeskukseen eli Tampereelle. Tarkoituksena on selvittää Pirkanmaan maakunnassa sijaitsevien Tampereen seutukunnan ulkopuolisten osaamiskeskittymien suhdetta
keskuskaupunkiin innovaatiotoiminnan, teknologiansiirron, korkean teknologian osaamisen sekä tietointensiivisen liiketoimintaosaamisen kannalta. Havaintoyksiköksi valittiin maakunnan eri osissa sijaitsevat osaamiskeskukset,
joilla on välittäjäorganisaatioina aitiopaikka edellä mainittujen yhteyksien tarkasteluun. Artikkelissa keskitytään selvittämään kahta kysymystä: (1) Miten Tampereen seutukunnan ulkopuolisten Pirkanmaan kuntien osaamiskeskukset käyttävät hyväkseen Tampereen innovaatiopotentiaalia ja osaamista? ja (2) Millaisin kehittämispoliittisin toimenpitein tulisi parantaa Tampereen seutukunnan ulkopuolisten kuntien osaamiskeskusten yhteyksiä maakunnan keskukseen?